Ihanaa elämää (HAH)

Tämä on ihan omituista touhua tämä. Tämä, mitä toiset kutsuu elämäksi. 

Mulla on paljon sosiaalista kanssakäymistä - Puhun sujuvasti koiraa ja kissaa, suomenkielentaito on vähän hakusessa. Käyn säännöllisesti ulkona - Koiranpentu tarvitsee ainakin viisi ulkoilua päivässä. Pidän kotini siistinä - Kaikki väärään paikkaan jäänyt päätyy jonku elukan kusemaksi tai syömäksi. Syön säännöllisesti - Siis ahmin koko ajan jotain, koska mielenkiinto ei riitä järkevään ruoanlaittoon saati kunnon ateriarytmiin. Nukun - Suunnilleen puolet vuorokaudesta sadassa pätkässä. Eli siis kaikki on ihan mahtavasti - Ja mä vaan valitan.

Kävin eilen kaupassa, koska lauantaina käydessäni unohdin ostaa ruokaa. Kaupassakäyntinä toimii siis se, että käy siwassa juuri ennen sulkemisaikaa. Se oli ihan outoa, mun sosiaalifobiat on olleet aika hyvin kurissa viime aikoina, mutta eilinen oli jotain kovin erikoista. Lähdin ihan normaalisti kotoa, naapuri oli ulkoportailla tupakalla, tervehdin ja lähdin kävelemään kohti siwaa. Matkalla huomion kaikki kylällä parkittavat autot teineineen jotenkin paljon tarkemmin kuin yleensä ja se alkoi vähän ahdistaa. Olo tuntui jotenkin tosi näkyvältä kaikkien vaan istuessa autoissaan ympärillä, olisin halunnut kutistua tai vajota maan alle tai jotain. 
  No, pääsin sinne kauppaan asti, tervehdin hätäisesti kassatyyppiä ja kävelin peremmälle. Tuntui, että leipähylly ja hevitiski, joiden välissä olin, alkaisi jotenkin lähetä toisiaan, että väli kapeni koko ajan ja oli pakko päästä sieltä nopeasti pois, mutta kun olin kääntymässä sivuun, siellä seisoi nuorehko pariskunta ihmettelemässä jotain. Musta alkoi tuntua et olisin ansassa tai jotain, se oli ihan hirveetä. Takana hyllyväli kutistumassa olemattomiin ja edessä tie tukossa.... Paniikki.
   Mä en oo edes ihan varma mitä mä siinä enää ajattelin, kaikki päässä meni sekavaksi mössöksi, paitsi yksi ajatus; Pakko päästä pois, NYT. Kuljin seinissä/hyllyissä melkein kiinni, kävelin nopeasti koko ajan ympärille vilkuillen, keräsin jotain kamoja, toki unohdin puolet siitä mitä menin hakemaan, mutta saman verran tais tulla ylimääräistäkin tavaraa, heitin kassaa rahoilla ja juoksin ulos. Luojan kiitos kaupassa ei ollut muita kuin se em. pariskunta ja myyjä, en tiä mitä ois tapahtunu jos ois jonoon vielä joutunut.. 
   Ulos päästyä vedin syvään henkeä silmät kiinni ja tunsin kuinka pitkä uloshengitys helpotti oloa - kunnes avasin silmät. Kaikki ne autot, kaikki ne ihmiset, kaikki puut ja pensaat, ojat, kukkapuskat ja katulamput, ihan kaikki tuijotti. Mä puristin sitä ostoskassia kaikin voimin, puristelin nyrkkejä upottaen kynsiä kämmeniin ja pureskelin toisen poskeni paloiksi ja kipitin mahdollisimman nopeasti, mutta myös mahdollisimman huomaamattomasti kotiin, enkä tehnyt hetkeen (en yhtään osaa sanoa, paljonko aikaa kului) muuta, kuin istuin lattialla, tuijotin ja keinuttelin yläkroppaa puolelta toiselle polvia rintaa vasten puristaen... Ja lupasin itselleni, etten enää ikinä mee ulos, tai varsinkaan kauppaan tai mihinkään muuallekaan missä on ihmisiä. Tosin kävin kuitenkin vielä koirien kanssa lenkillä, sitten kun kylä hiljeni niin, että en kuullut enää minkäänlaisia liikenteen (tai minkään muunkaan) ääniä.. 

Sain nukuttua jotenkuten, mutta tänään on sitten ollut taas ihana maailmanloppufiilis.. Ja hirmuisen säikky olo.. Ja tuo eilinen pyörii päässä, se tuli niin puskista, kun taas on ollut melko rauhallinen vaikkakin alavireinen olo/mieli parisen viikkoa.. Hermot on niin kireellä et soi ja tuntuu että nuo elukat ärsyttää mua tahallaan vielä lisää. Niitä päiviä, jolloin oikeesti tekis mieli kuristaa joku, ihan vain puhtaasti vitutuksesta.

Ja näin terapioiden kesäloma-aikaan tuli mieleeni tuossa aamutuimaan terapeutin neuvo purkaa kaikenmaailman kohtaukset pieniksi paloiksi, mitä ajatuksia ja fyysisiä tai psyykkisiä tuntemuksia silloin oli, näistä voi kuulemma oppia jotain jos niitä tulkitsee oikein. En tiä tulkinnasta, enkä tän paremmin osaa purkaa, mut yritys on kovaa (hyvää tai huonoa, yritystä kuitenkin).

Sitä en tiedä, onko tästä yrittämisestä yhtään mitään hyötyä, samaa paskaa kaikki on kuitenkin edelleen. Mä en vaan halua olla minä enää.

Tukkeutunut runosuoni

Ei suju, mikään maailmassa ei suju. Paljon on ehtinyt tapahtua edellisen postauksen jälkeen ja vaikka päivittäin ajattelenkin itseni purkamista tänne, en vain saa ajatuksia kasaan. Tollanen sekalaisista sanoista ja kirjaimista koostuva epämääräinen möltti kun ei olisi kovin selkeästi esitettävissä, ja sen avaaminen on liian vaikeaa. Aion kuitenkin pakottaa itseni yrittämään sitä nyt, koska muuten vielä oikeasti hajoan kaiken tämän keskelle. 

Kaikkein "parastahan" tässä taas on se, että mikään ei oikeastaan oo huonosti. Tuntuu kamalan kiittämättömältä voida huonosti kaiken ollessa päällisin puolin hyvin, ja se taas laskee mielialaa entisestään. 

Tuntuu epäreilulta väsyä koirien ja kissan kanssa, koska ne tuottaa niin paljon iloa. Tuntuu yksinäiseltä, mikä tuntuu epäreilulta, kun ei kerran itse jaksa pitää yhteyttä. Tuntuu ylipäätään siltä, ettei saisi tuntea enää mitään ilman että se olisi muka-epäreilua/-itsekästä/-kiittämätöntä/-ilkeää tms. jotakin/jotakuta kohtaan. Tuntuu, että se on ihan omaa syytä, että tuntuu pahalta. 

Tuntuu, että pitäisi saada jotain aikaan, että pitäisi nauttia kesästä, että pitäisi jaksaa hymyillä. Mieli ei näe mitään syytä miksi pitäisi, mikä taas tuottaa syyllisyyttä. Se hiljainen järjen ääni ei vaan mahda mitään kaikelle tälle tunteiden sekamelskalle.. 

Mä en pysty enää kirjottamaankaan. Kirjotan kaks lausetta, luen ne läpi ja totean että ensimmäinen kaipaa korjausta. Pyörittelen mielessäni, miten tuon asian nyt järkevämmin sanoisi ja kun saan sen mielestäni fiksusti muotoiltua, huomaan että se toinen lause ei enää sovi mihinkään. Alan korjata sitä ja koska siitä ei tuu mitään, poistan molemmat. Ja aloitan alusta ja olen edelleen sitä mieltä, ettei missään oo mitään järkeä. Joten taidanpa nyt vain lopettaa tämän tekstin ja julkaista sen, ennenkuin päädyn poistamaan kaiken.