Onneksi se viime viikkonen lääkärikäynti ei sen kummempia tunnereaktioita saanut aikaan... Enhän mä kovin syvällä montussa ollut, kun ihan jo viikossa pääsin sieltä ylöskin.
Edelliset kaks päivää oli ehkä tuskallisimmat miesmuistiin, mutta edellisen postauksen jälkeen ei hirveemmin oo sitä hymyn aihetta ollut muutenkaan. Tänä aamuna herätessä ei ollutkaan enää sellainen epätoivoinen "ei *ittu mä oon taas hereillä"-fiilis, vaan yllättäen oli taas vähän helpompi hengittää. Ihan niinkuin olisi taas vähän enemmän elossa.
Mä oon saanut tänään aikaiseksikin asioita enemmän, kun varmaan viimeiseen 4kk:n yhteensä. Oon kerännyt kaikki pyykit (ja niitä muuten riittää!) lattioilta, osa oli jopa eksynyt likavaatekoriin, ja vienyt alakertaan lähemmäs pesukonetta. Laitoin ruokaa ja söin sitä, ekaa kertaa en-edes-muista-miten-pitkään aikaan, pesin kaks koneellista pyykkiä ja oon kantanut ylimääräistä tavaraa varastoon. Lisäks jaksoin jopa raahautua ryhmäänkin. Hyvin vähän terveelle ihmiselle, mulle lähes supersankari-tason saavutus..
Palatakseni tuohon alkuviikkoon, mä olin ihan varma et mä kuolen. Tai oikeestaan mua alkoi pelottaa, et mitä jos mä en kuolekkaan.. Mut mä jäin eloon, ja se tuskakin alkaa hälvetä. Mä oon nukkunu ~11h yöunia, ja päivisin ollut lähellä koomaista. Koiran käyttäminen tarpeillaan tuossa pihassa pari kertaa päivässä oli ison tuskan takana, joka paikkaa särkee, ja 10m kävely sai jo hengästymään. Melkein itku pääsi (tai no, pari kertaa pääsikin) joka kerta, kun ajattelikin sohvalta nousemista. En jaksany käydä koneella juuri lainkaan, en jaksanut vaihtaa kanavaa kun katsomani ohjelma loppui jne. En kyllä oikeestaan jaksanu keskittyäkkään niihin ohjelmiin niin paljoa, että sillä ois ollut mitään väliä mitä sieltä tulee. Miten ihminen voikaan olla niin loppu?!
Tottakai se nyt on ihan selvä asia, et jos ei syö, ei myöskään jaksa tehdä mitään. Mutta kun joku söi mun ruokahalun ihan täysin ja itseni tuntien voin sanoa, et jos pakolla oisin syöny, niin vessanpönttö ois kans saanu osansa. Tai siis sen mun osan. Ihan sama. Mutta siis, onneksi tosiaan ei ton syvempi monttu ollut, en todellakaan oisi jaksanu enää yhtäkään tollasta päivää. *koputtelee puuta*
Äiti soitti tänään ja kerroin et oon saanut jotain aikaseksi, niin se kysyi het, et oliks jotain taikalääkettä toi uus :D En tosiaan tiedä. En tiä johtuuko nää puolen vuorokauden yöunet tosta uudesta lääkkeestä, masennusjaksosta vai hormonihäiriöstä (täs vaihees kiertoa oon aina väsyny). Tai sitten noista kaikista. Pääasia kuitenkin, et oon saanut ahdistuksesta huolimatta nukuttua, ja vieläpä niin paljon etten juurikaan oo joutunut olemaan hereillä.. Ja sitä en tiä, et alkoks toi lääke nyt vaikuttaa kun olot helpottui, vai mikä on. No, katsotaan, jospa saisin jostain hankittua edes vähän optimismia tähän kaiken keskelle. Se vois olla avuksi, jos ei jatkuvasti kuluttaisi aikaa kaiken negatiivisen vatvomiseen, niinkuin mulla paatuneena pessimistinä on tapana.
Nytpä taidan vielä siivota kissanhiekkalaatikon ja käydä ihan jopa kävelyllä koiran kans ja sit vois vetäytyä ansaitusti sohvan nurkkaan jonkun hyvän ohjelman pariin hetkeksi ennen nukahtamista. Että heivaanmoi <3
P.S. Mun psykoterapian jatkohakemus meni läpi, taas vuosi lisää samalla terapeutilla. JEE!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti