Paska.

Ahistaa, masentaa, vituttaa, lamauttaa, sattuu.. 
Kävin äsken lääkärillä. Jännitti ihan hulluna sinne meno ja pelkäsin, ettei se ota mua vakavasti. Musta tuntuu siltä edelleen.

Mullehan tehtiin kakssuuntanen dg sillon kun asuin viel kauhajoella, ja se tehtiin alunperin scid-haastattelujen perusteella, samoin kun epävakaakin. No, enhän mä siihen sillälailla uskonut, kun mä uskoin olevani elämäni kunnossa, hoitaja kutsui sitä maniaksi. No, totuutta välttelemällähän ne asiat hoituu. En halunnut muuttaa lääkitystä, kun eihän mua mikään kerran vaivannut. Asiasta ei taidettu Kauhajoella ehtiä puhuakkaan enempää ennen mun poismuuttoa. 
  Muutin Teuvalle, aloitin täällä psykpolilla, lääkäri katto et mul on tälläset dg:t ja tällänen lääkitys ja sen se pisti remonttiin heti. Vanha masislääke vaihdettiin venlafaksiiniin, en muista tarkalleen muita muutoksia. 
  Venlafaksiini sai mut sekoamaan, mä hikoilin, ahdistelin, en voinut mennä enää ulos, useemman kun sata kertaa juoksin ulos kaupasta melkein itkien. Olo oli koko ajan tärisevä, sellanen, että haluaa vaan ulos tästä hetkestä, vaikkei kestäkään ajatella et sen hetken jälkeen tulee vaan seuraava. Se tiputettiin takas melkein nollille ja lähdettiin iiihan pikkuhiljaa hilaamaan sitä takas hoitotasolle. Ja joo, aika ajoin tuntui, että siitä oli jotain apua. 
  Lääkäri ohjas mut hoitajalle, viikoittaisille käynneille. Vuoden aikana, kaikkien juttelujen jälkeen ne totes, et epävakaus oli selvästi esillä koko ajan ja se oli se, mikä haittas mun elämää niin maan perkeleesti. Sitä siinä sitten lähdettiin hoitamaan, mukaan tuli DKT, josta on kyllä ollut apua ja epävakaus on nyt aika hyvin hallinnassa. Tai no, mä tunnistan sen, kun se on ottamassa vallan ja tiedän mitä silloin PITÄIS tehdä, mut toteutus vähä viel kusee, siks mä DKT:tä jatkankin. 
  Aikaa on kulunut, vuosi toisensa jälkeen ja kaikki perälässä asuttu aika on muistoissa nyt jotenkin hämäränä, etäisenä. Hoitaja otti loparit polilta ja siirty yksityisterapeutiks, Kela myönsi mulle rahoituksen jatkaa kuitenkin saman ihmisen kanssa, vaikka siitä nyt kuitenki ite joutuukin vähän maksamaan, niin en halunnut taas uutta naamaa siihen, alottaa taas uudelleen alusta.
  Kävin ammatillisen kuntoutustutkimusksen kelan pakottamana. En löytänyt elämälleni suuntaa, mutta sain lausunnon kelaa varten siitä, että työt tai opiskelut tässä vaiheessa elämää eivät nyt just tule kuuloonkaan. Sain toisen psykiatrin mielipiteen itsestäni. Hän oli sitä mieltä, että olis keskityttävä kaksisuuntaisen hoitoon, mun lääkitys tällä dg:llä ja näillä oireilla on lähinnä hälyttävä. Hän mietti, että mahtaisko mulla olla bipon tyyppi II, josta en ollut ennen kuullutkaan, mutta hänen selittäessään se kuulosti ihan järkevältä. 
  Kotona oman lääkärin kanssa sitten taas askarreltiin vähän mun lääkitystä mun toiveesta, voxraa tasaavana nostettiin ja venlaa tiputettiin. Olossa ei mitään merkittävää muutosta tapahtunut, mutta en halunnut valittaa, olinhan mä saanut sellasen lääkityksen kun halusinkin. Mun syyhän se on, ettei siitä mulle ole apua, ei lääkärin. Näin epävakauteni ainakin halusi mun uskovan. 
  Muutin keskustaan yksin.  Jollei mulla olisi hoitosuhteet täällä, olisin muuttanut takaisin Kauhajoelle, kotiin. Erakoidun lähes täysin. Poistun kotoa lähinnä ulkoiluttaakseni koiran tai käydäkseni terapiassa. Kun käyn Kauhajoella sisaruksia, vanhempia tai niitä paria jäljellä olevaa ystävää moikkaamassa, se tuntuu jotenkin vapautukselta. Pääsen pois mun omasta elämästä, jonkun muun arjen keskelle. Saan unohtaa sen, että oon yksin ja mun elämä on paska. 

  Vaikka epävakaa on nyt osa mua, ja me elämme kauniissa sopusoinnussa keskenämme (HAH!), kaikki ei oo silti kovin hyvin. Tuntuu, että on vaikeita oireita, jotka johtuu jostain muusta, kun ylimitoitetuista tunnereaktioista. Mä alan miettiä, oiskohan siinä kakssuuntaises dg:s sittenkin jotain perää ja alan lukea ja tutkiskella aihetta enemmän. 
  Mä löydän vastauksia. Ne, mitä se hoitaja silloin kutsui maniaksi, saattaa sittenkin todella olla sitä. Moni menneisyyden idioottimaisuus löysi syyn kaksisuuntaisesta. Ja mitä enemmän mä luin, sen varmempi olin. Ehkä mä en ookkaan idiootti, joka on huvikseen tehnyt ulosottovelkaa kolmattakymmentätonnia ostelemalla mukakivoja asioita. Ehkä se, että mä asun Teuvalla, johtuu sairaudesta, eikä siitä, että oon idiootti. (Mähän muutin tänne, koska eräänä päivänä tuntui erittäin hyvältä idealta irtisanoa vuokrasopimus, vaikka ei oliskaan minkäänlaista havaintoa minne on menossa. No, täältähän se löytyi mukava asunto sopivalla hintaa ja tarpeeksi lyhyellä varoitusajalla.) Ehkä tähän kaikkeen sekoiluun on sittenkin löydettävissä apua.
  Mä alan täytellä kaikenmaailman päiväkirjoja, seurailemaan olojani ja juttelemaan terapeutin kans aiheesta. Mä olin innoissani, kun tunnistin ensimmäisen kerran käynnissäolevan hypojakson ihan itte ja terapeutti oli samaa mieltä. Se sanoi, että nyt vaan kerrot lääkärille ton kaiken, mitä mulle, niin saadaan sulle apua. 
  Mulla oli tosi hyvä fiilis. Mä oon saanut vastauksia, joita mä kaipaan. Mä oon löytänyt facesta vertaistukiryhmän, mä saan lukea juttuja ihmisiltä, jotka on niinkuin minäkin, jotka painii samojen ongelmien kanssa. Mä en oo enää niin kauhean yksin mun sisäisen tyhjyyteni kanssa. Tai niin mä luulin. 

Tänään mä kävin lääkärillä. Lääkäri haluaa edelleen mun tietävän, että mä olen epävakaa persoonallisuus, johon saattaa muuten myös liittyä hypoilua (kuulemma). Lääkäri on epäileväinen, koska mulle on tehty diagnoosi, mutta ei oo määrätty kaksuuntaisen hoitoon tarkoitettua lääkettä. (Olkoonkin sitten, että se oli hän ihan itse, jonka olis pitänyt se mulle määrätä, sen tosin hoksasin vasta lähtiessäni, mutta hällähän ne mun paperit oli naaman edessä.) Se nyt kuulemma on epäilyttävää ja saa hänet miettimään. Hän kertoi, että klassinen vaikea kaksisuuntainen näkyy ihmisestä päällepäin sairausjakson ollessa käynnissä, mutta mä en kuulemma oo edes tarpeeksi masentunut ollessani masentunut. Ja jos mä en oo klassinen vaikea tapaus, niin on vaikea sanoa oonko mä yhtään minkäänlainen tapaus, tähän kun ei ole mitään taikakeinoja. Hän ihmettelee, miksi se on mulle niin tärkeää, että mulla on kaksisuuntainen. Hän tietää, että minulla on vaikea ongelma minuuteni olemattomuuden kanssa, ei usko että kaksisuuntaisella on mitään tekemistä minkään kanssa, mutta ei silti suostu epäilemään mitään muutakaan, mistä saisi hänen mielestään sopivammin vastauksia näihin asioihin. Mä en tyydy siihen vastaukseen, että kaikki johtuu epävakaasta, koska näin ei selvästi oo. 
  Se määräs mulle lääkettä masennuspainoitteisen kaksisuuntaisen hoitoon, kun itse pyysin lääkemuutosta, toki kirjoitti siihen kylkeen "masennukseen". Määräs mulle joitain verikokeita, joita itse pyysin ja antoi uuden ajan kuukauden päähän, jolloin tehään myös lausunto kuntoutustuen jatkoa varten. Tän kaiken se teki luultavasti vaan saadakseen mut hiljaseksi ja päästäksee musta eroon. 

Eli toisin sanoen mä en edelleenkään tiedä kuka mä oon, mitä mä oon, mikä mua vaivaa, mihin mä kuulun ja miksei mua auteta. Mä oon edelleen vaan surkee luuseri, joka yrittää löytää lääketieteellisen syyn sille, että on vaan yksinkertasesti paska. Mä en enää tiedä, mikä on "normaalia" ja mikä ei, vaivaako mua yhtään mikään vai ei ja pitäiskö mun nyt vaan ihan oikeesti lopettaa tää surkee ns. elämäni ja lopettaa tämä vinkuminen joka ei johda yhtään mihinkään vai MITÄ VITTUA MÄ TEEN! Mun pää hajoaa, mua ahdistaa ja mä en jaksa enää.. 

Ja mä en nyt jaksa oikolukea tätä tekstiä, kysykää jos jotain kysyttävää, sekavaakin se saattaa olla kun ei tää mun pääkoppakaan kovin selkeillä linjoilla tällä hetkellä ole.