Lila

 Joo, Lila. Isolla alkukirjaimella, koska se on mun tulevan koiran kutsumanimi. 😅 Mulle olisi tarjolla tiibetinterrierin narttupentu sijoitukseen. Kyllä, taisin aikoinaan luvata, että ei ikinä enää sijoituspentua, mutta kuinka paska säkä pitäisi olla, jos osuisi toinen yhtä sekopäinen kasvattaja samalle pahaa-aavistamattomalle pennunhankkijalle. Uuden pennun kasvattaja on puolituttu ja ollaan aina tultu toimeen. Narttua ei toki ole vielä astutettukaan, joten tässä on aikaa henkisesti valmistautua kolmen koiran arkeen. Niin joo ja tarviin varmaan mieheni suostumuksen koiran hankintaan. Se on vielä työn alla. 

Mulla on tänään vähän emmätiiä-olo. Se ei oo millään tavalla hyvä olo, pikemminkin hieman arvelluttava. Mutta huomasin tänään, että mulla ei oo kahteen päivään ollut sitä mun jatkuvaa pakkoajatustani, et mä haluan kuolla. Tajusin sen toki vasta siinä vaiheessa, kun tänään löysin itseni ajattelemasta sitä ja nyt se toistuu toistumisen jälkeenkin. No mutta olipa mukavat kaks päivää, pakko sanoa! 

Aamulla mulla oli tosi hyvä mieli kahdestakin syystä. Näin Omapostista, että mun uus älykello saapuu tänään, jee! Ja sitten se toinen. Eilen kävin vaa'alla tsekkaamassa masennuskilot, joita oli tullut kolme. Aika turhauttavaa, sanoisin. No, eilen ketoilin ihan esimerkillisesti ja tänään kävin uudelleen puntarilla. Kolmesta kilosta lähti vuorokaudessa KAKSI kokonaista kiloa pois! Ja kuka sanoi, et hiilarit ei turvota? Huomenna on kuukausittainen punnituspäivä ja odotan sitä ihan hyvillä mielin. Oon lähes varma, että en mitenkään onnistu enää mokaamaan sitä, että elokuun tulos olisi miinusmerkkinen. Tuun sit huomenna itkemään, että onnistuin siinä sittenkin, kun tässä nyt rehentelen. 😁

Jaa-a, se olis ruoka-aika. Aattelin tehdä kanasotkua, eli paistettua kanaa, kermaa ja vihanneksia. Helppoa, nopeaa, hyvää, halpaa ja täyttävää. Jatkan taas, ennemmin tai myöhemmin, mutta jatkan joka tapauksessa. Sii juu!

Asian ytimessä

Mä en oikein osaa. Mä en tiedä. Mun on nyt vaikee päättää, mistä sitä aloittaisi, kun asiaa on mielessä niin paljon. Aloitan jostain. 

Mullahan on sillee nyt niinku kaikki hyvin, vois sanoo. Siks mä ihmettelenkin, mikä mua vaivaa. Mä teen somepäivityksiä koko ajan siitä, miten oon niin hurjan innoissani jostain asiasta, niin kauheen hurmaantunut jostain toisesta, niin tosi reipas ja aikaansaava jne. Vähä niinku se meemi, venaas katon jos löydän sen.. 

Oikeesti mä en jaksa, enkä kestä. Yritin aamulla käydä juoksemassa, mutta eihän siitäkään mitään tullut. Paitsi paha mieli, kun ei vaan riitä motivaatio. Nyt pidän viikonlopun lenkkivapaata ja jos ei olo vielä maanantainakaan salli juoksemista, niin meen lakkoon. Ihan perus mun säkä taas, että kun löydän harrastuksen, josta nautin, niin ilmenee jotain, joka joko estää sen kokonaan tai vähintääkin vie sen tekemisestä kaiken ilon. 

Mä tein aamulla BDI-testin. Oon ihan varma, että sen kehittelijä on ajatellut laittaa taulukon niin päin, että enemmän pisteitä pahemmassa masennuksessa, ihan vaan, jotta masentuneenakin voisi saada hyvät pisteet jostain. Mä sain tulokseksi 37 pistettä, joka menee pikkusen vaikean masennuksen puolelle. En yllättynyt.

Pitäis ensi perjantaihin odotella, että pääsisi puhumaan sille henkilölle, jolle maksetaan mun kuuntelemisesta. Se on nyt se uus hoitsu ja jännitän jo valmiiksi, mitä jos en ollenkaan tuu juttuun. Tai samapa tuo, kun mun sosiaaliset kyvyt on nyt muutenkin koetuksella. Ihmisten kanssa puhuminen on jotenkin nyt kamalan työlästä ja tulee jokseenkin teennäinen olo. Vaivaannuttavakin. Kirjoittaminen onnistuu paremmin. 

Mulla olis vaikka mitä tekemistä. Oon jättänyt keskivikkona ja eilen tekemättä päivän tähdelliset, joten ne olis listalla tänään. Satoa pitäisi korjata puutarhassa, leikata nurmikkoa. Siivota, viikata pyykkiä. Käydä kaupassa, laittaa ruokaa. Pakollisten listalla taitaa nyt kuitenkin olla vain eilisen hommat, siis koirien viikkohuolto, eli turkinhoito ja kynsienleikkuu. Kaiken muun voi siirtää jonnekin tulevaisuuteen ja niin taidan myös tehdä. 

Mä saan yleensä motivaatiota suorittaa siitä, että ajattelen tekeväni asioita miehelleni, joka on töissä. Nyt on kuitenkin tullut hetki, jolloin on mietittävä, että mitä jos en vaan yksinkertaisesti jaksa? No, syyllinen olo siitä tulee. Paska ihminen, vielä paskempi puoliso, kaikkein paskin ihan ylipäätään. Vaativa persoonallisuushäiriö ja pakkoajatukset ei tee masentelusta ainakaan yhtään helpompaa. 

Loppukevennys: Eilen huomasin, että ei sen välttämättä tarvitse olla kovin iso asia, joka saa auringonsäteen löytämään risukasan. Selasin tossa aikani kuluksi jäätelöauton kuvastoa ja huomasin, että se pyörii näillä kulmilla vikaa kertaa tänä kesänä noin puolen tunnin kuluttua siitä hetkestä. Päätin sitten lähteä jätskiostoksille polkupyörällä ja mulle tuli siitä ihan hurjan hyvä mieli! En osaa eritellä, mikä siitä fiiliksestä teki niin loistavan, mutta ilta meni sitten vähän kevyemmissä merkeissä. Ja oli hyvää jäätelöö 😋 Näitä pitäisi osata jostain kaivaa lisää. 💗

Peilikuva

Mä ajattelin äsken ääneen yksinäni täällä kotona, että mä kaipaisin elämääni iloa. Iloisia asioita, ilon tunteita, ihan mitä vaan, mistä voisi tulla parempi mieli. Hetken asiaa mietittyäni mä tajusin, että vika ei oo mun elämässä, vaan mun päässä. Taas. Tämä siksi, että mun elämä on täynnä iloisia asioita, mä en nyt vaan osaa/pysty/jaksa nauttia niistä. 

Mä rakastan aikaisia aamuja. Herään neljältä vaan toteamaan, että pihalla on viileää ja pimeää. Jos nukun pidempään, on päivä jo valmiiksi pilalla, vituttaa vaan kun jää auringonnousukin näkemättä. Normaalisti näin. Tänään nousin vasta viiden jälkeen, mut mua ei vituttanutkaan. Ihan sama, ei tunnu missään.

Mä rakastan lenkkeilyä. Mä käyn joka aamu koirien kanssa kävelyllä ja kolme kertaa viikossa itsekseni juoksemassa. Juoksemisesta saan oikeesti kiksit, se onnistuneen suorituksen ja itsensä ylittämisen tunne on jotain ihan huippua! Yleensä siis näin. Tänään mietin lähinnä, onko mun pakko ja jos on, niin kuka pakottaa. Juoksin vähän reilun 4 km puolessa tunnissa, eikä se tuntunut miltään. 

Mä rakastan puutarhanhoitoa. Mulla on kasvihuone, jossa on tomaattia, kirsikkatomaattia, kurkkua ja paprikaa. Normaalisti mä käyn joka aamu kastelemassa ne, tarkkailemassa sadon tilaa, juttelen niille, vietän aikaa kasvihuoneessa ihan muuten vaan. Nyt mä vien niille vettä, mietin, että näyttää ihan kamalalta, kun kasvit on jo tosi isoja ja rikkaruohotkin siellä rehottaa. En jaksa kitkeä. En jaksa jutella. En jaksa viettää aikaa. 

Mä rakastan mun miestä. Ja koiria. Ja kotia. Ihan oikeesti ne on mulle koko elämä, kaikki äärimmäisen tärkeitä yhdessä sekä erikseen. Mä laitan ruuat sekä koirille, että miehelle, vietän niiden kanssa aikaa, huolehdin niiden kaikista tarpeista. Kodin mä pidän melko siistinä, teen pitkin päivää pieniä ja vähän isompiakin asioita edistääkseni viihtyvyyttä. Mulla tulee ihan kamalan huono omatunto, jos en jaksa tehdä tässä kappaleessa mainittuja asioita. Se ahdistaa ihan mielettömästi ja sitten ei ainakaan saa mitään aikaiseksi. Mielestäni mulla on kuitenkin velvollisuus huolehtia kodista, kun mies käy töissä. Koirat on mun, joten aika selkeetä et mun on pidettävä niistä huolta. Mä teen kyllä tän kaiken, mutta en mitenkään riemusta kiljuen. Pääasia kai kuitenkin on, että ne tulee tehtyä. 

Yksi asia vielä. Mä rakastan saada paketteja! Vaikka ne yleensä on mun itse valikoimia ja maksamia asioita, niin niiden hakeminen Postista ja availu on ihan hurjan mukavaa, vähän jännittävääkin. Tänään mulle saapuu paketti iltapäivällä ja mietin jo valmiiksi, et en jaksa hakea, en tänään. Toki sen voi ihan hyvin hakea huomennakin, mutta oudoksun silti tätä tunnetta. 

Nimesin tän tekstin peilikuvaksi, koska kaikki on nyt ihan päinvastoin normaaliin verrattuna. Mä luin jotain aiempaa tekstiä ja siellä sanottiin, että "onnellisuus on sitä, kun pahallakin hetkellä tuntuu hyvältä ajatella, että normaalihetkellä kaikki on onneksi hyvin" ja sitä, kun "jokainen sun päivittäinen velvollisuus tuntuukin siltä, että sen tekeminen on oikeus". Mä oon mitä ilmeisimmin itse nuo sinne kirjoittanut, mut silloin ei tainnut olla kovin paha hetki. Mulla nimittäin pahoina hetkinä päässä on vain ajatus, että tunnelin päässä näkyvä valo on säästösyistä sammutettu. Ja nyt on paha hetki. 😭😭

Tuntuipa hassulta miettiä elämän hyviä ja rakkaita asioita tän olon keskellä. Itseasiassa nyt vähän niinkuin ahdistus olisi helpottanut hieman! Mä oon aina tiennyt, et kirjoittaminen on mun juttu (lukijat saa vapaasti olla eri mieltä) ja tässä se taas nähtiin. Asiat on jotenkin konkreettisempia, kun ne on kirjoitettuna jossain ja juuri sitä mä tähän hetkeen kaipasin; hyvien, iloisien asioiden konkretisointia. 💖

VuOrIsToRaTaA 😲

Mä meinasin kirjoittaa tän tekstin aiheesta "kun ihminen ei jaksa". Sit mä sain idean! Minäpä järjestän jotain kivaa mulle ja puolisolleni ensi kuun alkuun, kun meillä on vuosipäivä elokuun vika. Rupesin miettimään, googlailemaan, soittelemaan ja päädyin ratkaisuun, että varaan meille huoneen Ikaalisten kylpylästä. Koirille hommasin hoitopaikan samalla draivilla. Laitoin myös ruuan ja söin, vaikka koko päivän oon miettinyt, että tuskin jaksan. 

Mä sain anopilta kesällä hirveen läjän tavaraa, jotka saisin myydä pois ja pitää rahat. Näin olen toiminut, mutta oonkin kaikessa hiljaisuudessa pistänyt säästöön joka pennin. Anteeksi, sentin. Nyt siellä on tarpeeksi kattamaan hotelliyö sekä 1,5 vuorokauden hoito kahdelle koiralle hoitolassa. Mä oon ihan hurjan ylpeä itsestäni sinänsä, että nuo rahat on yhä lähes koskemattomat. Kyllä mä lainasin sieltä 30 €, kun tarvitsin käteistä vadelmatarhavierailulle, mutta olen maksanut sen jo takaisin. Ihan oikeasti, mä maksoin sen takaisin! 

No, jouduin nyt sitten hieman spoilaamaan mun yllätystä miehelle, kun mun vaan oli soitettava ja kysyttävä hänen mielipide asiaan. En osannut tehdä päätöstä yksin. Mielipide oli se, että eikö seuraava viikonloppu olisi parempi ja totesin, että kerrankin mun kyvyttömyydestä päätöksien tekoon oli jotain hyötyä! Nyt pitäisi sitten soittaa sinne koirahoitolaan, että loma siirtyy viikolla, mutta en jaksa. Soitan huomenna. Tai lähetän viestin. Se hoitolan nainen on tosi mukava, tunnetaan muuta kautta, mutta en nyt vaan enää pysty soittamaan uudelleen... 

No mut yllätin mä sen sillä, että ne rahat on tallessa ja aion käyttää ne meidän yhteiseksi hyväksi. Mulla kun toi raha on sellainen varsin käsistä lipuva elementti, et se on oikeasti yksi iso ihme että ne on vielä tallessa ja mieheni tietää sen. 

Mulla on enimmäkseen tosi alavireinen olo. Yritän tehdä asioita, joista tulee mulle hyvä mieli silloin, kun oon kykenevä tuntemaan mielihyvää. Se on ajoittain perin vaikeaa, kun kinostuskiikarit on hukassa. Teen silti, väkisin. Otin myös masennuslääkkeeni takaisin kuvioon mukaan, se kun oli alhaalla aiemman hypon vuoksi. Vaikutuksia tässä sitten odotellen... 

Mulla on pakkoajatus, joka haittaa elämää melko vahvasti. Kukaan hoitotaholla ei ota sitä vakavasti, koska se on aina läsnä, se on ikäänkuin mun normaali. Mun mielestä ei oo ihan täysin normaalia, että 31-vuotias, perusterve naisihminen sanoo 3-200 kertaa päivässä ääneen, "mä haluan kuolla". Yritän toki sanoa sen niin,  että kuulijoita on mahdollisimman vähän, mutta on jollain oudolla tavalla helpottavaa sanoa se ääneen. Se ikäänkuin katkaisee ikävät ajatukset, joita just sillä hetkellä pyörittelen päässäni. Ja mä pyörittelen paljon ikäviä ajatuksia.

Ei kait siinä. Jatketaan!

2 vuotta, eikä suotta!

 Jep, eilen tuli tasan kaksi vuotta edellisestä julkaistusta tekstistä! Luonnoksia on, mutta ei mitään käyttistä. Mitäpä mulle sitten nykyisin kuuluu? Ei mahdottomasti mitään uutta. 

Mä asun edelleen samassa paikassa, saman miehen kanssa. Mulla on samat kaksi koiraa, sama kani. Ajan samalla autolla, jossa on sama pieni vaihdevika(-ominaisuus). Mulla on samat diagnoosit ja oon edelleen eläkkeellä. 

Jotain uuttakin on auringon alla, sentään. Mun hoito siirrettiin viime vuonna syömishäiriöyksiköstä psykpolille, jossa käyn psykhoitsulla sillointällöin ja lääkärin saan kiinni tarvittaessa. Käyntejä hoitsulla on mun mielestä aika harvoin, mut muuten oon ihan tyytyväinen hoitoni nykytilaan - se toimii paljon paremmin, kuin mitä siirrosta puhuttaessa pelkäsin. Nyt mun hoitsu on pari kk pois töistä, joten seuraava aika on eri hoitajalle. Onhan se aika syvältä aloittaa alusta uuden ihmisen kanssa, mutta oon varovaisen toiveikas, että ehkä saan uutta näkökulmaa asioihin sen myötä. 

Mulla on myös uusia harrastuksia. Rakennettiin puolisoni kanssa viimekesänä kasvihuone, jossa on nyt tomaattia, kirsikkatomaattia, kurkkua ja paprikaa. Kasvieni hoitaminen on mulle jokapäiväinen mielihyvän lähde, kastelen ne aina aamulenkin jälkeen ja jutustelen niille mukavia. Jonkin verran satoa on tullut ja paljon on tulossa, mikäli kesäkelit jaksaa jatkua tarpeeksi pitkään. 

Sit oon opetellut juoksemaan. Aloitin aika nollilta toukokuussa ja toissapäivänä juoksin jo puoli tuntia, 4,3 kilometriä. Reeniä on ollut kolmesti viikossa ja juoksukoulun pituus oli 12 viikkoa - meitsihän kuitenkin kulutti siihen 15 viikkoa. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, pääsin kuin pääsinkin tavoitteeseeni! Edelleen aikomus on juosta kolmesti viikossa, joka kerta lisäten minuutti edelliseen suoritukseen. Seuraava etappi on jaksaa juosta tunti. Juoksin ennen reenien aloittamista Cooperin-testin ja aion juosta sen taas huomenna nähdäkseni, miten paljon on kehitystä tapahtunut. Vähän jännittää. 

Aloin noudattamaan vhh-ruokavaliota helmikuussa -21. Se on sujunut varsin vaihtelevalla menestyksellä, mutta jonkin verran oon saanut painoa alaspäin. Jonkin verran = 8,9 kg siitä, kun olin painavimmillani. Edelleen punnitsen joka maanantaiaamu ja edelleen jokainen punnitus jännittää. Nyt mulla on aika hyvä jakso menossa ruokavalion suhteen, oon jaksanut sitä noudattaa kun oon saanut motivaatiota tuloksista, eli paino laskusuunnassa. Eilen olin kummipojan syntymäpäivillä ja siellä söin palan kakkua, pari minipitsaa ja keksin. Ei pitäisi olla katastrofi, mutta pelkään silti, että se näkyy huomenna vaa'assa. No, sittenpä sen näkee. 

Oon edelleen ilman röökiä, ollut marraskuusta -18 asti. Alkoholitta on nyt mennyt vähän reilu 6 viikkoa, aina mä pystyn olemaan pitkään ilman ja joka kerta munaan hyvän putken ennemmin tai myöhemmin. En oo siis kauheen toiveikas että tää jatkuis kovin pitkään, mutta eihän se mitään, kun aina voi aloittaa alusta. 

Mulla on ollut hirveä ikävä kirjoittamista. En vaan jotenkin ole saanut aikaiseksi muuta kuin niitä luonnoksia. Ehkä, kun saa tämän yhden julkaistua, kynnys hieman madaltuisi julkaista jatkossakin. Toivossa on hyvä elää.. Mutta eipä kai mulla tähän väliin nyt muuta. Jatketaan 💕