Mä ajattelin äsken ääneen yksinäni täällä kotona, että mä kaipaisin elämääni iloa. Iloisia asioita, ilon tunteita, ihan mitä vaan, mistä voisi tulla parempi mieli. Hetken asiaa mietittyäni mä tajusin, että vika ei oo mun elämässä, vaan mun päässä. Taas. Tämä siksi, että mun elämä on täynnä iloisia asioita, mä en nyt vaan osaa/pysty/jaksa nauttia niistä.
Mä rakastan aikaisia aamuja. Herään neljältä vaan toteamaan, että pihalla on viileää ja pimeää. Jos nukun pidempään, on päivä jo valmiiksi pilalla, vituttaa vaan kun jää auringonnousukin näkemättä. Normaalisti näin. Tänään nousin vasta viiden jälkeen, mut mua ei vituttanutkaan. Ihan sama, ei tunnu missään.
Mä rakastan lenkkeilyä. Mä käyn joka aamu koirien kanssa kävelyllä ja kolme kertaa viikossa itsekseni juoksemassa. Juoksemisesta saan oikeesti kiksit, se onnistuneen suorituksen ja itsensä ylittämisen tunne on jotain ihan huippua! Yleensä siis näin. Tänään mietin lähinnä, onko mun pakko ja jos on, niin kuka pakottaa. Juoksin vähän reilun 4 km puolessa tunnissa, eikä se tuntunut miltään.
Mä rakastan puutarhanhoitoa. Mulla on kasvihuone, jossa on tomaattia, kirsikkatomaattia, kurkkua ja paprikaa. Normaalisti mä käyn joka aamu kastelemassa ne, tarkkailemassa sadon tilaa, juttelen niille, vietän aikaa kasvihuoneessa ihan muuten vaan. Nyt mä vien niille vettä, mietin, että näyttää ihan kamalalta, kun kasvit on jo tosi isoja ja rikkaruohotkin siellä rehottaa. En jaksa kitkeä. En jaksa jutella. En jaksa viettää aikaa.
Mä rakastan mun miestä. Ja koiria. Ja kotia. Ihan oikeesti ne on mulle koko elämä, kaikki äärimmäisen tärkeitä yhdessä sekä erikseen. Mä laitan ruuat sekä koirille, että miehelle, vietän niiden kanssa aikaa, huolehdin niiden kaikista tarpeista. Kodin mä pidän melko siistinä, teen pitkin päivää pieniä ja vähän isompiakin asioita edistääkseni viihtyvyyttä. Mulla tulee ihan kamalan huono omatunto, jos en jaksa tehdä tässä kappaleessa mainittuja asioita. Se ahdistaa ihan mielettömästi ja sitten ei ainakaan saa mitään aikaiseksi. Mielestäni mulla on kuitenkin velvollisuus huolehtia kodista, kun mies käy töissä. Koirat on mun, joten aika selkeetä et mun on pidettävä niistä huolta. Mä teen kyllä tän kaiken, mutta en mitenkään riemusta kiljuen. Pääasia kai kuitenkin on, että ne tulee tehtyä.
Yksi asia vielä. Mä rakastan saada paketteja! Vaikka ne yleensä on mun itse valikoimia ja maksamia asioita, niin niiden hakeminen Postista ja availu on ihan hurjan mukavaa, vähän jännittävääkin. Tänään mulle saapuu paketti iltapäivällä ja mietin jo valmiiksi, et en jaksa hakea, en tänään. Toki sen voi ihan hyvin hakea huomennakin, mutta oudoksun silti tätä tunnetta.
Nimesin tän tekstin peilikuvaksi, koska kaikki on nyt ihan päinvastoin normaaliin verrattuna. Mä luin jotain aiempaa tekstiä ja siellä sanottiin, että "onnellisuus on sitä, kun pahallakin hetkellä tuntuu hyvältä ajatella, että normaalihetkellä kaikki on onneksi hyvin" ja sitä, kun "jokainen sun päivittäinen velvollisuus tuntuukin siltä, että sen tekeminen on oikeus". Mä oon mitä ilmeisimmin itse nuo sinne kirjoittanut, mut silloin ei tainnut olla kovin paha hetki. Mulla nimittäin pahoina hetkinä päässä on vain ajatus, että tunnelin päässä näkyvä valo on säästösyistä sammutettu. Ja nyt on paha hetki. 😭😭
Tuntuipa hassulta miettiä elämän hyviä ja rakkaita asioita tän olon keskellä. Itseasiassa nyt vähän niinkuin ahdistus olisi helpottanut hieman! Mä oon aina tiennyt, et kirjoittaminen on mun juttu (lukijat saa vapaasti olla eri mieltä) ja tässä se taas nähtiin. Asiat on jotenkin konkreettisempia, kun ne on kirjoitettuna jossain ja juuri sitä mä tähän hetkeen kaipasin; hyvien, iloisien asioiden konkretisointia. 💖
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti