Ahdistumisen multihuipennus

 Eilen olin yksinäinen ja se ahdisti. Kerroin siitä mun puolisolle ja keskustelu meni jotaikuinkin näin:

Minä: Kun tää yksinäisyys ahdistaa ja pärjään sen kanssa vähän huonosti...

Hän: Ei tästä tuu kyllä hevon vittujakaa

M: Mistä niin? (Luulin ensin, että palattiin johonkin hänen työjuttuun)

M: MISTÄ? (Tajusin, että hän puhuu minusta ja tein jo omat johtopäätökset siitä, mihin keskustelu oli menossa.)

H: Tuosta että sä oot yksin kotona ku tuntuu ettei siitä tuu mitää

M: No on se raskasta, mutta kyllä siihen olisi tulossa apuja...

H: (Luki mun viestin, mutta ei vastannut.)

M: Ooksä nyt jättämässä mua koska oon yksinäinen vai mikä juttu? 

H: (Luki mun viestin, mutta ei vastannut.)

M: Viestillä?

H: En ole jättämässä sua.

Nyt mä en pääse irti ajatuksesta, että ero on tulossa. Katselin jo vapaita asuntoja ja rupesin ressaamaan valmiiksi, miten ja mistä kaikesta mä selviän tai jätän selviämättä yksin. Masentaa tosi vahvasti ja ahdistaa niin että en tiä lähteekö taju. Ihan kuin pukkaisi migreeniäkin ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Nyt musta tuntuu, että en voi puhua kenellekään näistä oloista, koska saan niin sanotusti selkääni jos teen niin. Ainakin pitää olla tosi varovainen. Mietin jo, voinko kirjoittaa tännekään, mutta jotainhan mun on voitava tehdä. 

Me ollaan jonkin verran puolison kanssa puhuttu asiasta, että kuinka paljon hän haluaa tietää mun oloista ja voinneista. Kuulemma kaiken. Oon varauksella sitten yrittänyt olla mahdollisimman avoin ja näin se palkitaan. Illalla kun olin menossa nukkumaan, kysyin vielä, onko hän nyt jättämässä mut. Hän vastasi: "En ole niin sanonut missään vaiheessa." En viitsinyt jäädä vänkäämään, mutta jäin sitten pää tyynyssä miettimään, että joo, et oo sanonut, mutta aiotko sanoa... 

Oon ihan hermoraunio. Kiukuttelen täällä itsekseni ja kiroilen koirille. Odotan torstaita kuin kuuta nousevaa (miksi joku odottaa nousevaa kuuta niin paljon?), kun pääsen pitkästä aikaa psykhoitsulle juttelemaan. Oon kyllä isosti sen tarpeessa. 

Toinen vaikea aihe on raha. Kela pihtailee päätöstä yli 200 €:n matkakorvauksista ja oon ollut p.a. jo pitkään. Joudun käyttämään koiran sterkkaa varten säästämiäni rahoja elämiseen ja auton tankkaamiseen ja se aiheuttaa mulle suurtakin suurempaa ahdistusta. Mun on varmaan oltava tää kuu syömättä, jotta saan rahat riitämään kaikkeen, mihin oon lupautunut. Tekis kyllä mieli perua se Lohjan reissu, mutta en kehtaa. Laskin sen reissun sen matkakorvauksen varaan, enkä todella tiedä, miten sen rahoitan jos ei korvausta tule tai jos korvaus tulee liian myöhään. 

Tankkasin auton säästöstä varastamillani rahoilla, jotta pääsen illalla rallytoko-treeneihin koiran kanssa. Pelottaa kyllä, kuinka mun heikot hermot kestää, jos koira ei tottelekaan ja kuinka osaan olla pirteä ja iloinen, mitä mun koira multa odottaa. Ihan oikeasti, jos ressaan suoritusta tai oon pahalla tuulella, se ei suostu tekemään mitään mun kanssa. Toisaalta se on hyvä asia, koska sit mun on päästettävä irti kaikesta päänsisäisestä paskasta ja keskityttävä täysin reeneihin. Jos se onnistuu, niin siitä tulee varmasti tosi hyvä mieli. 

💗JS