Mitä tapahtuu, kun susi syö kellon?

 No aikahan siinä menee hukkaan. 😅 Samoin minun aikani menee hukkaan, tai siltä se ainakin tuntuu. 

Taitaa olla syksyn kunniaksi sekamuotoinen jakso päällänsä. 😖 Todella hämärä olo. Kroppa on väsynyt ja tahtoisi levätä, mutta pää ei anna lupaa. Pää keksii koko ajan uutta tekemistä, mutta kroppa ei lähde mukaan. Eli toisin sanoen mulla on 1001 suunnitelmaa, mutta en saa mitään aikaiseksi ja se, jos mikä, pistää vihaksi. Oon koko ajan ärtynyt ja ahdistunut, on myös ilmennyt jonkinlaista itsetuhoisuutta, mikä ei lainkaan ole minulle tyypillistä missään muodossa. 

Nää mun sekoilut tuntuu jälkeenpäin ajateltuna ihan järjettömiltä, enkä näe oikein itseäni nyt tässä... Perjantaina aamulla olin lähdössä kuskaamaan kahta vierasta, vanhempaa miestä johonkin vieraaseen paikkaan isosta rahasta. Sen verran järki leikkasi, että kuulosti epäilyttävältä, joten soitin miehelleni ja kerroin koko jutun, minkä seurauksena hän herätti mut ajattelemaan järkevästi. Päätin olla lähtemättä. Ei mennyt montaa tuntia, kun olin jo matkalla taas näiden miesten luo, enkä oikein vieläkään ymmärrä, mitä mun päässä liikkui. Matkalla soitin veljelleni, joka suostutteli mut olemaan menemättä sinne. Se osoittautui oikein hyväksi ideaksi, niin outoa viestiä tulee sieltä vieläkin, vaikka en ole tuon jälkeen enää vastannut mitään. 

Sitten lauantaina, kun olin mieheni auton kyydissä palaamassa kotiin, tuli pieni riidanpoikanen ja minä ahdistuksissani yhtäkkiä avasin turvavyön ja oven, olisin hypännyt ulos noin 60 km/h vauhdista, jollei mies olisi jarruttanut ja ottanut mua takista kiinni. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt ajatella yhtään mitään, ennen kuin toimin. On ihan tosi pelottavaa ajatella, mitä olis voinut tapahtua. Riita ei tosiaan ollut niin paha, että tuollainen reaktio olisi ollut mitenkään mittasuhteissa... 

Nukkuminen on ollut jo pitkään vähän vähäisen puoleista. Nukun semmoisia 5-6 h unia, eli ei nyt mitenkään hälyttävää, mutta kun sitä on jatkunut monta viikkoa jo, niin alkaa vaje jo tuntua. Eilen illalla otin ylimääräisen 5 mg Zyprexan, jotta saisin nukuttua enemmän. Nukuin 6 h ja heräsin ilman herätystä tai muuta ulkoista syytä klo 4.15. Eli jos en saa lääkäriä tänään puhelimen päähän, niin illalla taidan ottaa niitä pillereitä kaksi. 

Kaikista pahin ongelma tällä hetkellä on kuitenkin ajanhallinta. On koko ajan kiire ja stressi, vaikka en tee juuri mitään ja tuntuu, että sekin vähä minkä teen, vie mukamas liikaa aikaa. Tää on tosi epämääräinen ajatus, enkä ymmärrä sitä itsekään, mutta yritän silti selittää: Siis mua stressaa se, miten paljon aikaa eri asiat vie. Mietin, voinko esimerkiksi laittaa hellanpesään valakiaa, koska sen pitäminen vie ihan hirveästi aikaa. Käyn vain lyhyellä lenkillä, koska siihen menee vähemmän aikaa kuin pitkään. Tää kirjoittaminekin vie tuhottomasti aikaa, joka on pois jostain muusta. Kaikista pahin aikasyöppö on kuitenkin nukkuminen ja sen takia ajatus lisälääkityksestä ahdistaa - vähemmillä unilla jää enemmän aikaa muulle. Mä en rehellisesti sanoen tiedä, mitä mä tekisin sillä ajalla, jota en käyttäisi näihin asioihin. Haluaisin säästää aikaa, mutta en tosiaan tiedä, miksi. 

Nyt ärsyttää, koska pitäisi käydä kaupassa, mutta kello menee ja aika kuluu ja kiire tulee. Pitäisi olla menossa jo ja tässä mä vaan istun perse homeessa! Oon niin kyllästynyt itteeni... 

💗JS

Kilpirauhasen täydellinen toiminta -katastrofi

Olisko kenties aloittaminen kuulumisista näin taas melkein 8 kk tauon jälkeen? Täällä ei näköjään ole sitä leukaansa hierovaa emojia, joten jouduin käyttämään kysymysmerkkiä. 😮

Mulle kuuluu kai ihan hyvää. Sain maaliskuussa elämäni ensimmäisen virallisen remissio-diagnoosin ja se minun nähdäkseni on yhä voimassa. Sanavalinta just noin, koska oon nyt viime ajat ollut väsynyt, uupunut ja aloitekyvytön, mutta mielestäni se on enemmän fyysistä. Tai sitten tämä on jokin uudenlainen masennustyyppi, jota en ole vielä tämän 15 vuoden aikana nähnyt. Tai sit tää on sairastetun flunssan jälkitila, joka tuntuu loputtomalta. Oli miten oli, oon ravannut labroissa viime ajat ja nyt on todettu, että mun maksa, mun munuaiset ja mun kilpirauhanen toimii just eikä melkein niin kuin pitääkin. Ja näin vuoden Litoa syöneenä olen siitä pääosin oikein iloinen.

Miksi se sitten on otsikossa nimetty katastrofiksi? Mulla on ollut erinäisiä oireita jo pitkään. En tiedä, miten pitkään, mutta voisin sanoa, että jo liian pitkään. Osan liitän suoraan lääkityksen sivuoireiksi, mutta osalle hain syytä jostain muualta, sitä kuitenkaan löytämättä. Näitä oireita on ripuli, väsymys, tasapainohäiriöt, liian todentuntuiset unet, kuolaaminen, vapina, vuotava nenä, vastustuskyvyn lasku, ajattelun hitaus, liikkeiden epätarkkuus, keskittymiskyvyttömyys, päänsärky, unettomuus ja pidätyskyvyn heikentyminen. Näistä moni sopisi kilpirauhasen liikatoiminnan oireiksi, mutta verikokein on todistettu, että sellaista ei minulla ole.

Katastrofin siitä tekee se, että kilpirauhasen liikatoiminta olis hoidettavissa lääkkeellä, joka saisi osan oireista katoamaan. Pahimmillaan vaatisi leikkaushoidon ja saisin uuden arven kaulaani vanhojen kaveriksi, mutta edelleen, se olis sillä ohi ja oireet katoaisi. Sitä nyt on kuitenkin turha miettiä, kun arvot kerran on kunnossa. Enkä todellakaan mitenkään vähättele tämän operaation tai koko asian vakavuutta! Mietin vain, että se on rutiinileikkaus, josta toipuminen menee tietyssä ajassa ja sen jälkeen ongelma on poissa, tai ainakin pienempi.

Nyt kun oireet on vain lääkityksen aiheuttamat, ei niistä pääse eroon vaihtamatta lääkitystä. Se taas on helvetillinen urakka, johon en mielelläni edes lähde. Punnitsen nyt tässä sitten, kumpi on pienempi paha: Nuo listan oireet, jotka kyllä eittämättä haittaa elämää, mutta kaikkihan on suhteellista; vai uudet lääkekokeilut, oikean lääkkeen ja annoskoon etsimiset, sen mukanaan tuomat kaksisuuntaisen sairausjaksot, mahdolliset psykoottiset oireet sekä melko varma osastoreissu, koska avohoidossa en todnäk saa tarvitsemaani tukea tähän soppaan. 

Mua ahdistaa ja pelottaa ja ottaa päähän ja ärsyttää, koska tämä lääkitys toimii ja nyt siihen olisi taas kajottava. Mua pelottaa, mitä seuraava sairausjakso tekisi, mikä se olisi, miten mun elämä pysyy kasassa, jos joudun taas osastolle, kuka hoitaa koirat, jaksaako avopuolisoni käydä sen läpi taas kerran, jaksanko minä? En tiedä. Olisko helpompaa vain juosta vessassa horjuen, vapisten ja päänsärystä kärsien + ne kaikki muut niiden kaverit. EN TIEDÄ! Oonko mä koskaan kertonut, miten paljon mua ahdistaa se, kun en tiedä jotain asiaa, jonka tietäminen olisi jonkin toisen asian suhteen välttämätöntä? No, nyt viimeistään kerroin. 

Oma hoitava psykiatri soittaa mulle huomenna. Ajattelin ehdottaa Lito-annoksen jakamista kahteen ottokertaan päivässä ja Reagilan hidasta purkua, ainakin kunnes oireet helpottaa, tai tarvittaessa kokonaan. Joudun todnäk käymään taas labrassa ennen Liton jakamista, koska sen pitoisuutta ei oo katsottu lähes puoleen vuoteen, mutta sehän ei haittaa. Mietin myös tarvetta masennuslääkkeelle, mutta haluan nyt ensin sittenkin katsoa, jos tämä väsymys johtuisikin siitä flunssasta ja menisi ohi.

The Worst Case Scenario: Mä oon kohta psykoottisessa maniassa/sekarissa, joudun osastolle, mies jättää, menee koti alta, joudun luopumaan koirista, enkä enää ehkä koskaan pääse takaisin remissioon.

Koska mä oon positiivinen ihminen (hah), niin on myös mietittävä The Best Case Scenario. En vaan oikein tiedä, mikä se voisi olla. Ehkä se on se typerä sanonta, että asioilla nyt vaan on tapana järjestyä. Ehkä noilla pienillä muutoksilla fyysiset oireet helpottaa niin, että niiden kanssa voi elää ja remissio jatkuu? Tuntuu vähän, että on ihan liikaa pyydetty, mutta kysy vaikka lapamadolta niin Toivossa on hyvä elää. 💖

💗JS

Maailman onnekkain nainen - vai olenko?

Tänä aamuna, kun herätyskello soi, laitoin torkun ja puolisoni kaappasi mut kainaloonsa odottamaan, että se soi. Se tuntui tosi hyvältä ja tuli hyvä mieli, ihana tapa aloittaa päivä! Ajattelin, että en voisi olla enää onnellisempi. 💕 Sitten nousin sängystä ja näin peilin. Totesin, että oon edelleen läski ja se siitä onnellisuudesta sitten. 

Eilen tapahtui jotain kamalaa. Vanha ystäväni syömishäiriö muistutti jälleen olemassaolostaan. Luulin, että oon keksinyt keinon pudottaa painoa herättämättä sitä, mutta olin vissiin väärässä... En mitenkään voinut vastustaa kiusausta käydä toissa-aamuna vaa'alla ja se näytti 300 g enemmän, kuin sunnuntaina. Petyin tietenkin vähän, mutta samalla ajattelin, että oon nyt syystä X turvoksissa ja se näkyy puntarissa. Sivuutin asian. Eilen aamulla kävin taas, tulos sama. Sieltä se sitten tuli, se ääni takaraivossa, joka huutaa: SÄ PERKELE SYÖT LIIKAA! Kävin tänäkin aamuna, taas on noussut sen parisataa grammaa.

Mä lasken edelleen kaloreita ja oon todennut syöväni liian vähän tällä aktiviteetin määrällä. Ouran mukaan mun kokonaiskulutus on semmosta ~2500 kaloria, joten ne 1800 jotka syön, on auttamatta liian vähän. En kuitenkaan tiedä sitten, kun mulla on myös vähempikulutuksisia päiviä ja aion myös pitää tankkauspäiviä, jolloin syön enemmän, niin tasaako ne sitten tätä vajetta tarpeeksi. Tarvitsisin jonkun ammattilaisen/asioihin perehtyneen, jolta kysyä...

Joka tapauksessa ollaan nyt siinä pisteessä, että se neljä ateriaa, jotka päivittäin syön, oon eilisestä asti syönyt väkisin. Lykkään aterioita, välttelen niiden syömistä. Tuntuu todella pahalta ottaa lautaselle niin paljon ruokaa, että saa tuon kalorimäärän täyteen ja vielä pahemmalta tuntuu ahtaa se lautasen sisältö napaansa. Oon nyt kuitenkin päättänyt sitkeästi pitää kiinni tuosta 1800 kalorista vielä ainakin ensi viikon ajan. Yritän selittää itselle, mistä tämä painon jumahtaminen/lievä nousu voisi johtua; Vedenjuonnin lisääminen, liikunnan lisääminen, liian tukeva iltapala (säästän kaloreita koko päivän ja sitten joudun illalla syömään valtavasti), tms. Mutta se ääni. Se, joka ei usko mitään muuta selitystä kuin sen, että mä syön liikaa. 

Olis niin helppoo olla onnellinen nyt mielialan ollessa tasainen ja parisuhteen voidessa hyvin, jos ei olis liutaa sairauksia, jotka sekoittaa päätä. Miks mä sain tälläsen pään? Missä mä olin lukkojen takana silloin, kun hyviä päitä jaettiin? JA MIKSI?

Kysyin psykhoitsulta remissio-diagnoosista ja hän lupasi kysyä lääkäriltä. Ymmärsi hyvin, miksi mä haluaisin sen, ei ollenkaan kyseenalaistanut sen tarpeellisuutta. Mulla on tosi ymmärtäväinen hoitsu ja oon siitä oikein kiitollinen. Puhuttiin myös siitä, miten ko. Dg vaikuttaisi mun hoitoon, mutta toistaiseksi ei mitenkään. Sekin on hyvä. Nyt kun alkaa se DKT, joka kestää kesään asti, niin mulla on takuulla joka viikko myös yksilökäynti, koska se kuuluu ohjelmaan. Joten ainakin koko kevään ajan hoito on turvattu. 

Tänään muuten vapaapäivä, mut tupaa pitää vähä lämmittää ja koira pestä, föönata, kammata ja leikata molempien kynnet. Kävin kyllä 4 km aamukävelylläkin, kun satuin olemaan aamulla hereillä. Satuin nousemaan viideltä, koska mies lähti töihin. Mulla on se ylikehittynyt "työmoraali", joka vaatii, että mä en nuku puoleen päivään niinä päivinä, kun mies menee aikaisin töihin. Mä kuitenkin oon iloinen ja ylpeä ja tyytyväinen, että toinen meistä on siinä kunnossa, että työnteko onnistuu. 

💗JS

Syy/seuraus-suhde

Oon miettinyt tänään sitä, kun moni kaksisuuntainen sanoo esim. Että masennuskausi alkoi, kun kissa kuoli. Ajattelin, että mulla nää on olleet aina ihan randomeja, alkaa ku alkaa ja loppuu jos loppuu, ilman sen kummempia laukaisijoita. Kysyin asiasta Face-ryhmässä ja päädyin kommenttien lukemisen jälkeen sellaiseen lopputulemaan, että yleensä on olemassa joku triggeri. En vaan koskaan oo löytänyt niitä omalla kohdalla.  Kuitenkin oon sitä mieltä, että ei se kissan kuolema sitä masennusta laukaissut. Enemmänkin varmasti ko. Tapahtuman aiheuttama surun tunne ja mahdollinen ahdistus toimi triggerinä tässä esimerkissä. 

Esimerkki: Iskän tapaturmainen kuolema oli järkytys. Shokki laukaisi jo valmiiksi masentuneessa minussa unettomuuden, johon ei auttanut lääkkeet eikä mikään muukaan. Muutama huonosti nukuttu yö laukaisi manian, joka kesti sopivasti just niin kauan, että sain kaikki iskän kuoleman jälkeiset käytännön asiat hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Sitä taas, niin kuin (hoitamatonta) maniaa aina, seurasi vaikea masennus. Eli iskän kuolemaa seurannut tunne oli järkytys, joka aiheutti unettomuuden, joka aiheutti sairausjakson, jota seurasi sairausjakso. Varsinainen suru tuli kuvioihin oikeastaan täysillä vasta siinä vaiheessa, kun niinsanottu tipahdus maanpinnalle oli tapahtunut. Keskellä sitä helvettiä niiden hoidettavien asioiden kanssa sille ei vain ollut aikaa ja mania auttoi kovasti sen sivuuttamisessa. Kerrankin jotain hyötyä siitäkin.

Näin mä ainakin asian järkeilisin nyt tässä hetkessä. Voin toki olla väärässäkin, saa kommentoida oman näkemyksen jos siltä tuntuu. Ei oo pakko, jos ei tunnu. Ihan miten vaan. 

Mut sit kun ajattelee vaikka sitä syksyistä sekaria, joka johti osastolle. Ei mulla oo mitään hajua, mikä sen laukaisi. Se vaan tuli jostain, kun oli tullakseen. Näin mä ennen luulin, että kaikki sairausjaksot tässä sairaudessa vaan tulee. 

Mun terveellinen elämä on lähtenyt käyntiin hyvin, sanoisin, näin viikon 2 puolivälissä. Kävelyn lisäksi oon hommannut joka arkipäivälle jotain muutakin liikuntaa ja syömiset on hyvässä mallissa. Oon jo tosi hyvä tietämään, mikä ruoka-aine sisältää mitäkin ja kun sovellus on laskenut päivän kolmen ensimmäisen aterian makrot, niin neljännen syön sitten koostaen niistä, mitä on vielä jäljellä. Se on mulle ikäänkuin peli ja saan ihan uskomatonta tyydytystä siitä, kun päivän lopuksi kaikki syödyt arvot on rajojen sisällä. Siitä tulee hyvä fiilis. 

En vieläkään kiellä mitään. Tänään söin lounaaksi pastaa, kun ei oikein ollut mitään muutakaan. Valitsin täysjyvää, pidin määrän kohtuullisena ja kylkeen jääkaapista eilen paistettua jauhelihaa sekä ketsuppia. Hyvää oli ja iltapalalle jopa jäi vielä varaa syödä. 😅 Toi 1850 kcal on tosi helppo, ei ainakaan yhtään vähempää tarvii syödä, kun miltä tuntuu. Pikemminkin enemmän. Vihreitä on olleet kaikki päivät siitä saakka kun aloitin, eli ovat jääneet alle tuon annetun kalorimäärän. Viime viikolla vielä reilustikin alle, tällä viikolla on jäänyt enää alle 100 kcal vajaaksi. Pitää syödä tarpeeksi. Joo, se siitä. 

Huomenna on kaupunkipäivä. Mulla on psykhoitsu aamulla ja sit käyn kaupassa. Huomenna on myös koirantiskauspäivä ja kynsienleikkuuta myöskin tiedossa. Jos jossain vaiheessa ehdin ja jaksan, niin kuntopiiriä tai kuntopyöräilyä koitan harrastaa vähän. Ettei aika käy pitkäksi niin tupaakin varmaan saa vähän lämmittää ja lumitöitä tehdä. Hiton kivaaaaa, kun ei tuu tylsää! 😁

💗JS

Kärsimättömyyttä Kärsämäellä

 Okei, en asu Kärsämäellä, mutta se nyt vaan tuli tuohon otsikkoon. 

Mä aloitin sunnuntaina sen elämäntapamuutoksen taas, ainakin jo tuhannetta kertaa. Oon laittanut syömiset kuntoon ja lisännyt liikuntaa, mutta mulla on hirveä täpinä päällänsä. Ekaan viikkopunnitukseenkin on vielä monta päivää, mutta mietin koko ajan, mitä ja miten voisin tehdä enemmän, jotta tulos olisi haluttu. Vaikka tiedän jo nyt, että oikeaan suuntaan ollaan menossa, koska punnitsin koirat aamulla ja vaikka itse kävin vasta aamupalan jälkeen vaatteet päällä, niin paino oli sama, kuin aloituspaino sunnuntaina. 

Meinasin jo osallistua sellaiseen painonpudotuskisaankin. Se käydään netissä, kestää nelisen kuukautta ja kolme prosentuaalisesti eniten pudottanutta voittaa rahaa. Se ei kuitenkaan ehkä olisi hyvä idea, koska stressitekijä ja varma keino herätellä uinuvaa syömishäiriötä. Lisäksi riski, että paino tippuu liian nopeasti ja väärin keinoin, on suuri. Joten vaikka se olisi ehkä ihan toimiva motivaattori, niin miinuslista on ihan liian paljon pidempi. Sitäpaitsi mun motivaatio on ihan kohdillaan. 😅

Mä punnitsen kaiken, mitä mä syön ja merkkaan sovellukseen, joka myös laskee kalorit. Siihen on muutama syy. Ensinnäkin, ei tuu naposteltua mitään ylimääräisiä, ettei niitä tarvitsisi merkata. Siitä olisi vaivaa ja ne sotkisi rytmin myös paperilla eikä vaan mun mielessä. Toiseksi, mua jotenkin rauhoittaa tietää, että ateria, jonka just söin, oli kalorillisesti juuri sopivan kokoinen tai vähän pienempi. Ei se paniikkia aiheuta, vaikka olisi isompikin, mutta jos on, niin sitten ainakin tietää jättää jotain seuraavasta ateriasta pois. Kolmanneksi, on mielenkiintoista iltapalalla yrittää saada makrot kohdalleen syömällä iltapala sitä mukaa, miten paljon päivän rasvoista, hiilareista ja proteiineista on vielä syömättä. Vielä neljäskin asia: Tiedän, että syön tarpeeksi paljon. Tarpeeksi vähän laihtuakseni, mutta tarpeeksi paljon, että elimistö pysyy täydessä toimintakunnossa ja saa kaiken tarvitsemansa.

Viime tekstin jälkeen puhuin ns. Aloitusarviointipuhelun pt:n kanssa. Se olisi ottanut mut asiakkaaksi, koska koki, että mua olisi mahdollista auttaa. Lohdullista. Sain myös vinkin, että tällä painolla se 1650 kcal on liian vähän ruokaa, joten nostin sitä 200 kcalorilla. Mitä nyt oon hintavertailua tehnyt, niin ~220 €/kk olisi sinänsä aika halpa ko. Palvelusta, mutta minkäs teet kun ei oo sellaisia rahoja laittaa. Mä mieluummin kuitenkin syön. Vitun raha ja sen puute. 😡

Sain myös toimivan Oura-sormuksen rikkimenneen tilalle ja kyllähän mulla nyt taas on mukavaa. Miten paljon voikaan ikävöidä jotain tuollaista, se on hassua. Mun aamuvesihetket meni reilun viikon ihan harakoille, kun en saanut samalla lukea, mitä mieltä Oura oli mun yöunista ja muusta. Kaksi aamua jo uutta autuutta takana ja joo, olen koukussa. Voisi sitä toki haitallisempiinkin asioihin olla koukussa, joten pidän tämän ja olen tyytyväinen. 

Tänään kaivan pölyttyneen pilates-rullan nurkasta ja otan pikku reenin. Kävin kesällä 2018 yhdellä tunnilla, jossa sitä käytettiin ja ihastuin. Pakkohan se oli ostaa oma ja kappas vaan, kun oonkin käyttänyt sitä paljon! Ehkä kokonaiset kaksi kertaa. Kiltisti oon kaikki muutot ja siivouspäivät kantanut sitä mukana ja siirtänyt pois tieltä aina tarvittaessa ja tänään palkitsen sen kaiken kokeilemalla, vieläkö maistuu. Oon onnistunut jopa säilyttämään kuvallisen ohjelappusen kaikki nämä vuodet, joten joku haju saadaan siitäkin, mitä sillä tehdään.

Päivän ohjelmassa pilateksen lisäksi ainakin se, että torppa pitää lämmittää hyväksi, koska ensi yö on kylmä, enkä mä ole aamulla kotona lämmittämässä. Ruokaa pitää laittaa, tietenkin ja koirien kynnet leikata. Ei kai sitten muuta. Se lämmitys nyt on tärkein. Huomenna yritän herätä ajoissa, jotta ehdin aamu-uinnille, sitten psykhoitsulle ja vielä lopuksi kehonkoostumusmittaukseen. Sit nopsaa kaupan kautta kotiin lämmittämään lisää. The story of my life. 😁

Mä muuten irtisanoin itseni siitä liikuntaryhmästä. Tässä kuussa ei vaan ole varaa ajella ja ensi kuussa alkaa se DKT, joten sitten ei olisi enää aikaakaan. Näin hyvä. Koiran treenit siirretään tiistailta maanantaille alkaen ensi viikosta, mikä on myös oikein hyvä asia, koska DKT tulee olemaan tiistaisin. Kivaa et on juttuja ja vielä kivempaa, kun niitä on eri päivinä pitkin viikkoa. 

N-Y-T-NYT! Nyt on tullut aika taputtaa tietokonetta kiitokseksi ja lähteä laittamaan ne valakiat pesiin. Huvi ennen työtä, tottakai! 

💗JS

Teksti numero 500!

Hei taas, pitkästä aikaa. Yhtä vaille puolituhatta tekstiä takana päin ja oon varma, että tätä en oo kirjoittanut koskaan ennen: Mä taidan olla remissiossa! Ainakin siis bipon osalta. Ei masenna, ei ahdista ilman syytä ja syytä harvemmin on, ei oo ylimääräistä vauhtia. Remissio. Sanana ihan outo, tunteena vielä oudompi. Mut hei, otan tän vastaan, kiitos! 😍 

Epävakaa sen sijaan on alkanut taas kukkoilla ja tehdä elämästä vaikeaa. Liekö se tuo koomauttava ex-lääkitys, joka on pitänyt sen kaverin hiljaisena viime vuodet... Oli miten oli, ollaan psykhoitsun kanssa puhuttu, että aloittaisin taas DKT:n ensi kuussa. Mähän kävin sen kaks kierrosta sitä silloin kun se rantautui Suomenmaalle, siis olin mukana Teuvan psykpolin kaikkien aikojen ensimmäisellä sekä toisella kierroksella joskus viime vuosikymmenen alkupuolella. Silloin olin tosi huonossa kunnossa, olin nuori ja harvinaisen epätasapainoinen, joten tällä hetkellä mulla on ihan toisenlaiset lähtökohdat hyötyä tuosta + hoitohenkilökunnalla on nyt paljon kokemusta ja oppia tähän liittyen. Odotan innolla!

Lääkityksenä mulla on tällä hetkellä Voxra 300 mg, Reagila 4,5 mg, Lito 750 mg, Ketipinor 50 mg ja tarvittaessa Diapam 5 mg ahdistukseen, Propral 40 mg jännitysoireisiin, sekä Olanzapiini 5 mg uneen. Yksinkertaisuus on kaunista ja tässä on kaunis lääkitys, kerrassaan, kun näin vähän lääkkeitä mulla ei oo mennyt sitten en muista koska. Jokaisella lääkkeellä on oma tehtävänsä ja ne peräti toimii siinä. Lito tasaa, Voxra masennukseen, Reagila harhoihin ja Ketipinor uneen. Jos tulee hätä, niin tarvittavat auttaa. Nykyään osaan jopa ottaa niitä tilanteen sen vaatiessa, sitäkään en ennen osannut. Täydellistä, toimivaa, kaunista. Olen tyytyväinen. 

Nyt on menty pari kuukautta elämää ilman Olanzapiinia ja painoa on lähtenyt 6,3 kg kuin itsestään. Jouluna saadun ja hankitun suklaavuoren vuoksi se on nyt junnannut paikoillaan jonkin aikaa, mutta eiköhän se taas siitä. Nyt on ainakin asennetta ilmassa ja monta rautaa tulessa. Otin taas käyttöön Yazio-sovelluksen, jolla lasken kaikki syömiset, hommasin semmoisen arviointipuhelun pt:n kanssa tälle päivää, jospa aloittaisin valmennuksessa, varailen aikaa kehonkoostumusmittaukseen todnäk perjantaille, riippuu nyt siitä, miten saan aikataulut sopimaan. Eilen onnistuin pärjäämään varsin loistavasti 1650 kcal:lla jaettuna neljälle aterialle ja makrotkin pientä hiontaa vaille kohdallaan. Tänään säät ja muut salli käydä vähän pidemmällä lenkillä pitkähkön tauon jälkeen ja tuntuihan se mukavalta. 

Harmittaa. Keskiviikkona olisi liikuntaryhmä taas joulutauon jälkeen ja se olisi kivaa sekä tekemisenpuutteen, että yksipuolistuneiden liikuntatottumusten kannalta, mutta ei mulla ole varaa, kun Kelan matkakorvausten omavastuu nollaantui ja nyt pitää ajella 300 €:lla omaan piikkiin näitä terveydenhuoltoon kuuluuvia matkoja. Ei siinä muuten mitään, mutta nyt on todella alettava valikoimaan, mitä matkoja kannattaa ajaa, eikä tekemisenpuute tai yksipuolistuneet liikuntatottumukset oo 20 €:n arvoisia mulle tässä konkurssissa. 20 €:n, koska sen verran menee bensoihin, kun tästä ajaa edestakaisin kaupunkiin. Joka kerta. No, se siitä.

Eilen illalla kun yritin nukahtaa, mun päässä vilisi ajatuksia siis niinkuin sata sekunnissa. Pahoja, surullisia, ikävöiviä, jopa aggressiivisia. Kaikkia mahdollisia negatiivisia. Ei kuitenkaan ahdistanut eikä itkettänyt, ne ajatukset tuli ja meni niin kovaa vauhtia, ettei siinä ehtinyt. Ihmettelin tätä tunnin verran, ennen kuin nousin vierailemaan lääkekaapilla. Otin sitten Diapamin. Se ei väsytä, mutta se tehoaa päänsisäiseen sekamelskaan poistaen sen ja näinollen auttaa myös nukahtamisessa. Puoli tuntia tästä olin täydessä unessa ja nukuin, kunnes koira herätti ensimmäisen kerran. Sitten toisen. Sitten soi herätyskellot. Sitten mies lähti töihin. Sitten koira herätti taas ja sitten paloi käpy niin että pomppasin ylös sängystä, huusin koiralle "turpa kiinni" ja lähdin ovia paiskoen vessaan. Johannan herättäminen = ei hyvä idea. Johannan herättäminen monta kertaa = ei ollenkaan hyvä.

Huomenna pitää herätä aikaisin, jotta ehtii lenkille ennen kuin pakkanen lauhtuu ja mittari kääntyy plussalle ja sitten on lämmintä, märkää ja ällöttävää. En tykkää. En oikein voi lenkkeillä plussakelillä kunnolla, koska mun on pakko mennä isolle tielle lenkille ja silloin siellä roiskuu rapa niin, että ei oo kovin mielekästä. Nää säät ei nyt viime aikoina oo, eivätkä lähiaikoina tule olemaankaan, mun lenkkeilyni puolella. Olispa juoksumatto.

Nyt pitää lähteä kauppaan, jotta ehtii syödä ennen pt:n soittoa. 

💗JS

Yläaste

Tuli puheeksi kouluaineet ja se, kuka oli hyvä tai huono missäkin. Itsensä kehuminen ei oo mun vahvuus, mutta katselin äsken mun päättötodistusta ja mietin, et olin oikeastaan ihan hyvä kaikessa muussa, paitsi paikallaolossa ja läksyjen tekemisessä sekä yleisessä sääntöjen noudattamisessa. Siellä todistuksessa on yksi 9 ja se on valinnaisesta kuvataiteesta. Sit siellä on kaksi kertaa numero 6, ne on maantieto ja biologia. Niitä opetti sama opettaja, jonka kanssa vähän heikommin tulin toimeen ja tein sen melko selväksi. Valinnainen biologia, jota opetti eri opettaja, on 8. 

Mä sain kasilla kolmet ehdot, eli numeron 4, eli hylätty. Neljistä olisi jäänyt suoraa luokalleen, joten taitavasti lusmuiltu, kaveri. Enivei, ne tuli maantiedosta, äidinkielestä sekä liikunnasta. Kyllä, sain ehdot liikunnasta. Se johtui siitä, etten ollut koskaan paikalla. Se taas johtui siitä, että olin psykoterapiassa. Rehtorin, kuraattorin, äitin ja liikunnanopettajan kanssa sovittiin, että otan terapia-ajat liikuntatunneille, jolloin voisin (periaatteessa) olla tärkeämpien aineiden tunneilla paikalla. Lukuvuoden päätteeksi opettaja palkitsi mut ehdoilla. Kiitos vaan hänelle, vaikka tuskin tätä lukee. Päättötodistuksessa liikunta on 7. Maantiedosta ehdot, koska en palauttanut yhtä koetta huoltajan nimmarilla varustettuna. Kyllä, oikeasti. Numero nousi vitoseen, kun palautin sen lopulta. Äidinkielestä ehdot, koska en lukenut Tuntematonta Sotilasta tai osallistunut siihen liittyvään kokeeseen. Kun tein kokeen ehtolaiskuulustelupäivänä, opettaja nosti mun numeron nelosesta vitoseen ja tämän notkahduksen takia päättötodistuksessa on äidinkielestä 7, vaikka siinä olin ihan oikeasti tosi hyvä. Olen vieläkin. Perkele. 

Yhden ysin ja kahden kutosen lisäksi siellä on seiskoja 7 kpl ja kaseja 9 kpl. On monta asiaa, joista en oo kovin ylpeä, muutamia jopa ihan kadun, mutta pakko sanoa, että sillä asenteella, jolla mä yläastetta kävin, olisi päättötodistus voinut olla PALJON huonompikin. Ei, en oo tyytyväinen siihen, koska tiedän, että mikäli olisin edes vähän yrittänyt, olisin pystynyt parempaankin. Mutta koska lopputulema on kuitenkin se, että jäin eläkkeelle viisi vuotta yläasteen lopettamisen jälkeen, niin joku vois ajatella et ihan sama. Mut ei se oo, kyllä mä säilyttäisin kansiossa ja katselisin kymmenen vuoden välein mieluummin paperia, joka kertois jotain mun osaamisesta... 

Perjantaisin oli klinikkapäivä. Klinikka = jälki-istunto. Muilla loppui perjantaisin koulu klo 13 tai 14, mutta meitsi istui neljään asti istumassa loputtomia klinikoita pois. Joka perjantai. Sitten oli vielä sääntö, että lukukautta ei saanut läpäistyä, mikäli oli istumattomia klinikoita. Joka vuosi ennen joulu- ja kesälomia mä istuin viimeisellä viikolla joka päivä tuntikausia, että sain ne pois. Mä sain niitä niin paljon poissaoloista, läksyjen tekemättömyyksistä, sit joitakin tyhmiä kuten kiroilusta, pari tuli röökistä kiinni jäämisestä, koulun alueelta poistumisesta yms yms yms. Jokaisesta klinikasta lähetettiin kotiin punainen lappu vanhemmille tiedoksi. Mä tapetoin niillä mun huoneen seinän. Itseasiassa luulen, että osa on mulla vieläkin tallessa.

Olisinko mä sitten pärjännyt koulussa paremmin ilman mieleni sairautta? Varmasti. Olisko mulla ollut kavereita? Ehkä. Olisinko mä ollut joskus paikalla, jos ei mua olis kiusattu siellä? Mahdollisesti. Mutta ei nyt jaksa jossitella. Mä elin semmosen yläasteiän ja sen asian kanssa mun on vaan elettävä. Hyvässä ja pahassa. 

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Tänään on myös moni muu päivä, kuten suomalainen kirjallisuus ja maksalaatikko, mutta mä vietän mieluiten ensimmäisenä mainitsemaani. Mä vietän sitä ihan mukavissa tunnelmissa. Ei ahdista, ei kiukuta. Käytiin 3 km lenkki tuolla sateessa ja syötiin hyvät aamupalat. Vähän tuossa meikkasin aamutuimaan, oon lämmittänyt tupaa ja hakenut puita, nyt alan laittamaan lounasta ja sensemmoista. Illalla treenit koiran kanssa, viimeiset ennen kisoja. Toivottavasti silloin ja/tai siellä ei ihan näin paljon sada. Tajusin just, että ne on myös viimeiset ennen Fian sterilaatio-leikkausta, jonka jälkeen tulee pakkotauko. Tauon pituus määräytyy sen mukaan, miten koira toipuu.

 💗JS