Mut nyt mä oon ollut sunnuntaista asti niiiiiiin ansaitulla lomalla Härmän kylpylässä! Mulla on puhelin äänettömällä täälä huoneessa, en pidä sitä mukana missään ja vastaan vain jos sattuu huvittamaan. Pakko myöntää, et kahden puhelun verran oon tällä viikolla hoitanut asioita jotka mun piti unohtaa kokonaan.
Tääl on ollu ihan sikakivaa. Mä päätin tänne lähties et yritän osallistua kaikkeen ohjelmaan ja muistiryhmää lukuun ottamatta oon niin tehnytkin. Paljon liikuntaa, ihan kelposafkaa, keskustelua, mielenkiintoisia ja vähemmän mielenkiintoisia luentoja ja sitä kauan kaivattua omaa aikaa.
Kaikenmoista liikuntaa on tosiaan kokeiltu ja mä löysin uuden harrastuksen: Pilatesrulla! Melkein viimesillä rahoilla oli pakko sen tunnin jälkeen ostaa semmonen omaksi, kun se oli niin kivaa! Ja oon jopa ihan käyttänytkin sitä, ei tullut koristeeksi. 😁
Mä oon voinut jo paremmin, sen (ja kiireen) takia kai tää kirjottaminen jäikin. Mä oon ihan sillee hyvä kirjoittaja, mut jotenkin mun luovuus voi paremmin silloin kun muuten menee huonommin. En tiedä mistä johtuu, enkä osaa tarkemmin selittää, mut näin se nyt vaan on.
Mä oon onnistunut tutustumaan täällä ihmisiin. Eli siis mä en kulje selkä seiniä pitkin, säikkyen jokaista vastaantulijaa, niinkuin aiemmin olis voinu käydä. Mä oon saanu ihan järkeviä, aikuisia, keskusteluja aikaseksi ja se on tuntunu aika hyvältä. Oon myös jonkin verran saanut avauduttua ja jaettua kokemuksia. Hyvä mä! Lisäks sain pari uutta Facekaveria, toivottavasti pidetään yhteyttä!
Meillä oli eilen tehtävä. Sen nimi oli "Oman Elämäni Metsä" tai "mun elämän mettä", kuitenkin, tälläsen raapustelin.
Sit mä tein jotain tosi jännää: Mä jaoin ton piirroksen Faceen kaikkien näkyville pitkän selvennöstekstin kera. Mä en oo pahemmin mainostanut sairaushistoriaani koskaan, en toki oo mitään salaillutkaan. Mut nyt kaikki tietää. Kaikki tietää et mä sain masennusdiagnoosin 12-vuotiaana ja se korjattiin kakssuuntaseksi 19 vanhana. Lisäksi kuten kuvasta näkyy, teini-ikä oli yhtä helvettiä, kitukasvuista kuusimetsää ukkosessa ja kaatosateessa. Nykypäivänä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta kauniin vihreä (mielikuvitusvihreä, kun ei ollut värikyniä) koivumetsä voi hyvin ja siellä paistaa jopa ihan aurinko 😊 En tiä miks, mut toi kuva teksteineen on yks mun eniten tykkäyksiä/reaktioita keränneistä ever.
Mulla alkais olla jo vähän ikävä. Koiria oon kyl ikävöiny, mut nyt alkais olemaan kaipuu jo takas arkeen. Siihen, mitä mä tulin tänne välttelemään. Niin se vaan on et aika aikaa kutakin. Lomailu alkais jo riittää, huomenna pääsee jo kotiin. Sinne ihanan kaaoksen keskelle 💗
Nyt mä alan henkisesti valmistautua keskusteluryhmään. Pai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti