VuOrIsToRaTaA 😲

Mä meinasin kirjoittaa tän tekstin aiheesta "kun ihminen ei jaksa". Sit mä sain idean! Minäpä järjestän jotain kivaa mulle ja puolisolleni ensi kuun alkuun, kun meillä on vuosipäivä elokuun vika. Rupesin miettimään, googlailemaan, soittelemaan ja päädyin ratkaisuun, että varaan meille huoneen Ikaalisten kylpylästä. Koirille hommasin hoitopaikan samalla draivilla. Laitoin myös ruuan ja söin, vaikka koko päivän oon miettinyt, että tuskin jaksan. 

Mä sain anopilta kesällä hirveen läjän tavaraa, jotka saisin myydä pois ja pitää rahat. Näin olen toiminut, mutta oonkin kaikessa hiljaisuudessa pistänyt säästöön joka pennin. Anteeksi, sentin. Nyt siellä on tarpeeksi kattamaan hotelliyö sekä 1,5 vuorokauden hoito kahdelle koiralle hoitolassa. Mä oon ihan hurjan ylpeä itsestäni sinänsä, että nuo rahat on yhä lähes koskemattomat. Kyllä mä lainasin sieltä 30 €, kun tarvitsin käteistä vadelmatarhavierailulle, mutta olen maksanut sen jo takaisin. Ihan oikeasti, mä maksoin sen takaisin! 

No, jouduin nyt sitten hieman spoilaamaan mun yllätystä miehelle, kun mun vaan oli soitettava ja kysyttävä hänen mielipide asiaan. En osannut tehdä päätöstä yksin. Mielipide oli se, että eikö seuraava viikonloppu olisi parempi ja totesin, että kerrankin mun kyvyttömyydestä päätöksien tekoon oli jotain hyötyä! Nyt pitäisi sitten soittaa sinne koirahoitolaan, että loma siirtyy viikolla, mutta en jaksa. Soitan huomenna. Tai lähetän viestin. Se hoitolan nainen on tosi mukava, tunnetaan muuta kautta, mutta en nyt vaan enää pysty soittamaan uudelleen... 

No mut yllätin mä sen sillä, että ne rahat on tallessa ja aion käyttää ne meidän yhteiseksi hyväksi. Mulla kun toi raha on sellainen varsin käsistä lipuva elementti, et se on oikeasti yksi iso ihme että ne on vielä tallessa ja mieheni tietää sen. 

Mulla on enimmäkseen tosi alavireinen olo. Yritän tehdä asioita, joista tulee mulle hyvä mieli silloin, kun oon kykenevä tuntemaan mielihyvää. Se on ajoittain perin vaikeaa, kun kinostuskiikarit on hukassa. Teen silti, väkisin. Otin myös masennuslääkkeeni takaisin kuvioon mukaan, se kun oli alhaalla aiemman hypon vuoksi. Vaikutuksia tässä sitten odotellen... 

Mulla on pakkoajatus, joka haittaa elämää melko vahvasti. Kukaan hoitotaholla ei ota sitä vakavasti, koska se on aina läsnä, se on ikäänkuin mun normaali. Mun mielestä ei oo ihan täysin normaalia, että 31-vuotias, perusterve naisihminen sanoo 3-200 kertaa päivässä ääneen, "mä haluan kuolla". Yritän toki sanoa sen niin,  että kuulijoita on mahdollisimman vähän, mutta on jollain oudolla tavalla helpottavaa sanoa se ääneen. Se ikäänkuin katkaisee ikävät ajatukset, joita just sillä hetkellä pyörittelen päässäni. Ja mä pyörittelen paljon ikäviä ajatuksia.

Ei kait siinä. Jatketaan!