Yksin.

Mä en oo aikoihin ollut näin yksinäinen. Musta tuntuu, että kukaan ei jaksa/halua enää puhua mun kanssa, koska olis lähinnä itsetuhoista kysellä kuulumisia henkilöltä, jolle ei kuulu koskaan hyvää. Samalla kun ihmiset ei jaksa enää kysyä, niin ajattelen itse, että en ota yhteyttä nyt keneenkään, koska en halua vaivata. Ihmisillä on takuulla parempaakin tekemistä, kuin mun voivottelut. Mä nyt vaan en ole kovin mieltäylentävää seuraa just nyt ja siihen on tyytyminen... Kaikkein eniten mä pelkään, että mun puoliso ei enää jaksaisi mua, koska jos se tapahtuu, niin romahtaminen on lievintä, mitä siitä mulle voisi seurata. En haluu ees ajatella. 

Ahdistus on pitänyt pintansa. Enää en ota tarvittavia joka päivä, eli se on hieman lievempää kuin viime viikolla. Se silti on ja minusta se on ongelma. Tämmönen kestoahdistus ei oo mulle lainkaan tyypillistä, lyhytkestoinenkin harvinaista. Lääkkeet auttaa aina hetken ja niiden voimalla saan vähän jotain aikaiseksi, esimerkiksi eilen kävin kaupassa ja söin Diapamin voimalla ja myöhemmin tein hieman kotitöitä Truxalin avulla. Oon nyt koittanut madaltaa kynnystä ottaa noita tarvittavia, koska oon aika varma, että kärsiminen ei ole ihmiselämän syvin tarkoitus. Voin toki olla väärässäkin...

Olanzapiinin nosto oli hurjan hyvä ajatus sinänsä, että vaikka kuinka pilkulleen noudatan ruokavaliota, paino on tasaiseen tahtiin noususuunnassa. Se ahdistaa, vituttaa, ottaa päähän ja ärsyttää. Ei maha mittää. Se kuitenkin osaltaan auttaa ajatusten katkaisemisessa illalla sekä nukkumisessa, joten poikkeuksellisesti ajattelin sietää tämän painonnousun toistaiseksi. 

Mä aloin pitää kalenteria. Ostin tommosen lukuvuosikalenterin hurjan söpöllä pöllökuvalla ja merkkaan nyt sinne kaikki tapaamiset ja puhelut, lääkemuutokset sekä sen, jos tarvii ottaa tarvittavia. Kalenterissa on myös sellainen ominaisuus, että sinne voi kirjata muistiin tulevia tapaamisia ym! Miten en tätä aiemmin keksinyt! 🙈 Tänään mulle soittaa psykpolin sossu klo 12. Se on sinänsä hyvä asia, että mä tarviinkin tässä tilanteessa nyt jonkun, jolle maksetaan mun kuuntelemisesta. 

Hoitsu ehdotti mulle DKT:tä. Oli puhetta siitä kyllä, että kävin kaksi kierrosta joskus kymmenisen vuotta sitten, mutta hoitsun mielestä voisin näiden vuosien jälkeen ja aikuistuneena saada siitä irti jotain uutta. Se alkaisi marraskuussa ja olisi 23 kertaa. Lisäksi DKT-kaavaan kuuluu viikottaiset yksilökäynnit. Tähän kaks kertaa viikossa ajelemiseen sitoutuminen talviaikaan ja bensan hintojen ollessa nämä, ei oo ihan kevyt päätös. Toisaalta huvittaiskin, mut en tiä. Jatkan sumplimista. 

Pakkoajatukset on voimissaan. En oo laskenut, montako kertaa oon tänään sanonut ääneen, et mä haluun kuolla, mutta oon varma että 25 kertaa ei riitä. Tuun hulluksi (hehheh) jos näitä ei pian saada kuriin! Se on jo listalla, mistä pitää puhua lääkärin kanssa kun hän soittaa maanantaina. Toisaalta kyllä tuntuu vähän hassulta lisätä tähän nyt uusia lääkkeitä, kun vanhojakin on jo sen seittemän. 

Mä kävin viime perjantaina psykiatrisessa päivystyksessä ja lääkäri oli sitä mieltä että mun lääkitys kaipaisi isoa remonttia ja sen toteuttaminen olisi syytä tapahtua osastohoidossa. Tämäkin on vielä mietinnän alla, koska tiedän että lääkitykselle olisi pakko jotain tehdä, mutta se osastoasia kyllä jännittää ihan liikaa. En vain tiedä, onko niiden muutosten teko avohoidossa edes mahdollista, kun reagoin aina pieniinkin lääkemuutoksiin niin voimakkaasti. Tämä asia on myös listalla maanantaille. 

Jeez, mun pitää lähteä hakemaan polttopuita. Tuvan lämmittäminen on ainut asia, jonka teen mielelläni sekä vapaaehtoisesti ja tämä, koska inhoan palelemista yli kaiken. Jatkamme jälleen, pai! 💗

Ahdistus alkaa A:lla, aamu alkaa ahdistuksella.

Vaikee ajatella et oon kirjoittanut viimeksi ennen tätä episodia. Mulle iski toissapäivänä, tiistaina, ihan hillitön ahdistus tyhjästä. Otin tarvittavat lääkkeet, kävin ulkoilemassa, kylmä-kuumassa suihkussa ja yritin pitää itseni kiireisenä, mutta mikään ei auttanut. Soitin terveyskeskuksen päivystykseen ja sain lääkärin luurin päähän. Sovittiin, että mä yritän pärjätä kotona yön yli ja lähden seuraavana päivänä hänen vastaanotolle. Sitten tuli aika ottaa iltalääkkeet. Jos mä oon joskus valittanut siitä, että syön iltaisin ämpärillisen vahvoja lääkkeitä, niin perun sen, koska tolla pillerilajitelmalla todella saa aivotoiminnan loppumaan. 

Aamulla kun heräsin, ahdistus oli poissa. Oli vain sellainen voimakkaiden negatiivisten tunteiden jälkeensä jättämä tyhjyys. Ontto olo. Kävin lenkit, söin aamupalat, puhuin yhden puhelun, kuuntelin radiota. Puhelu loppui, radio tilttasi, oli vaan hiljaisuus, kunnes se iski taas. Ahdistus tuli takaisin ja oli voimissaan. Sitten vielä terveyskeskuksesta soitettiin ja olin ihan varma et lääkäri oli perunut, mutta aika siirtyikin pari tuntia eteenpäin. Se itseasiassa sopikin mulle oikein hyvin. 

Menin vastaanotolle kyynis-pessimistisellä asenteella ja vahvalla ahdistuksella varustautuneena. Odotin käynnistä katastrofia, pelkäsin ettei oteta tosissaan eikä ymmärretä mitään. Mutta mitä vielä! Siellä oli oikein ihana, pienikokoinen nuori tatuioitu naistohtori, joka ihan ensimmäisenä sanoi, että siirsi mun aikaa, koska tässä välissä hänellä olisi pidempi väli kuin olisi ollut silloin aiemmin. Juteltiin mun ahdistuksesta, mun tuntemuksista ja ajatuksista ja hän kirjoitti lähes kaiken ylös. Sitten päästiin lääkitysasiaan ja katsottiin lääkelistan ajantasaisuutta. Siellä oli joitakin lääkkeitä, joita hän ei tuntenut, niin otti sitten puhelun päivystävälle psykiatrille konsultoidakseen.

Hän soitti ensin hoitajalle ja sanoi, että pitäisi saada psykiatrialta joku kiinni. Hoitaja siellä meinasi antaa psykiatrisen sairaanhoitajan numeron, niin tämä lääkäri muutti ääntään matalammaksi ja sanoi silleen tosi hauskasti, että "mä tarviin psykiatrin!" Hymyilin. 

Psykiatri ehdotti ensimmäisenä osastohoitoa. Sanoin ei. Seuraava vaihtoehto oli nostaa Olanzapiinin annosta ja lisätä listalle Truxal tarvittaessa ahdistukseen 1-3x. Tämä selvä. Kun olin lähdössä, lääkäri sanoi vielä, että pidäthän huolen itsestäsi ja muista että et ole yksin. Mun teki melkein mieli halata tätä ihanaa olentoa, mutta tyydyin sanomaan, että olet aivan ihana lääkäri, älä koskaan muutu. 💗 Laitoin vielä illalla omalle hoitsulle tekstiviestin, että kävin päivystyksessä ja tehtiin pieniä lääkemuutoksia. Ahdistus mieletön. Ajattelin vain ilmoittaa. 

Aamulla heräsin jälleen ilman ahdistusta ja lähdin normaalisti lenkille klo 5. Tasan. Kerkisin parin kilsan päähän, kun se iski taas. Vei kaikki voimat ja mun oli vielä käveltävä kotiin sieltä! Otti kyllä voimille aika railakkaasti, mut minkäs teet. Otin kotona Truxalin ja olo helpotti sen verran että sain syötyä aamupalan ja vähän jotain tehdyksi. Hoitsu soitti, tiedusteli, mikä tilanne ja sovittiin aika jo ensi viikolle, kun seuraava olisi ollut vasta yli kahden viikon kuluttua. Sanoi myös, että tk-lääkäri oli tehnyt kiireellisen lähetteen psykiatrille tehostetun avohoidon yksikköön, joten voi olla, että sieltä ollaan muhun yhteydessä. Oltaispa. 

Otin klo 13 toisen Truxalin. Söin. Puhuin pitkän puhelun äitini kanssa. Nyt kello on 16.01 ja ahdistus on jälleen palaamassa täydellä teholla päälle, enkä voi mitään. 

Joutsen-veneilyä

Mulla oli tänään erittäin hyvä hoitsukäynti. Toinen käynti uudella hoitsulla ja pidän hänestä vaan enemmän kuin viime kerran jälkeen, mikä oli silloinkin jo paljon. Me puhuttiin mun lapsuudesta. Mun oma-hoitsu ei oo koskaan kysynyt mun lapsuudesta. Sanoin, miten mua kummastuttaa, kun en muista paljonkaan. Että tiedän, että traumaattinen lapsuus usein unohtuu, mutta mun lapsuus ei tietääkseni ollut mitenkään erityisen paha. 

Mulla oli rakastava perhe, äiti oli meidän kanssa kotona ja iskä teki töitä. Paljon töitä. Mullahan on neljä sisarusta, isosisko ja kolme pikkuveljeä. Paljonpaljon myöhemmin sain vielä toisen siskon, joka virallisesti on vain puolikas, mutta kukaan ei tykkää virallisista asioista, eihän? 

Meidän perhe ei ollut millään tavalla rahallisesti kovin rikas, mut me pärjättiin. Meillä oli vaatteet päällä ja ruoka pöydässä. Muistan, että iltapalalla piti valita, halusiko leivän päälle kinkun vai juuston ja että ruuan kanssa sai syödä vain näkkileipää jossa vain levite. Iltapalalla voi juoda vaikka "varia", joka oli kupillinen kiehuvaa vettä, tilkkanen maitoa ja sokeria. Se ei kuulosta kovin juhlavalta, mutta muistelisin sen olleen ihan hyvää. 😄

Hoitsu kysyi multa, mikä on ensimmäinen asia, jonka mä muistan. Mä kerroin, kun olin vuonna -94 3,5-vuotiaana Jokkis SM -reissulla, tai tietysti oltiin siellä koko perhe = äiti, iskä, isosisko ja vanhin veljeni. Baarin terassin vieressä oli sellainen sinipohjainen pieni allas, jossa oli joutsenveneitä. Ne toimi 5 markan kolikoilla. Iskä istui terassilla todnäk olutta hörppien ja heitteli mulle vitosia. Olisin viihtynyt siellä vaikka maailman tappiin saakka, se oli kivaa. Hoitsu huomasi, kuinka mun koko olemus muuttui ku puhuin tästä. Se vaan on sellainen todella hyvä muisto. Rakas muisto. 

Juteltiin lisää ja muistin jotain muutakin. Ehkä mä sittenkin olin hieman traumatisoitunut. Mulla tuli melkein itku, kun selitin tilannetta, jossa iskän veljet oli meillä ja mä ylpeänä näytin, miten olin juuri oppinut ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Ajoin poispäin porukasta, kun mun kädet alkoi vapista ja pyörä oli vähällä kaatua tärinän voimasta. Ne nauroi mulle. Kaikki. Muistan, miten minä mieleni tuosta pahoitin. Hoitsu ymmärsi. Huomasin, että hän on oikein hyvä validoinnissa, mikä ei minun omahoitsulta niinkään suju. 

Noh, hoitsukäynnin jälkeen mun pää on tulvinut juuri tällaisia asioita. Muistan mun kummien häissä, kun kaikki nauroi mulle, kun olin ruokalinjastolla hidas. Voitelin leivän millimetrin tarkkuudella ja mun setä hieman turhautuneena sanoi, että kyllä se on hyvä jo ja voisit siirtyä eteenpäin. Iltapalalla sitten, kun keittiöstä tultiin sanomaan että ruoka on katettu, niin päätin, että nyt kukaan ei naura mun hitaudelle, vaan meen ihan heti sinne linjastolle, otan ruuan ja poistun. Näin tein ja äitille siitä ylpeänä sanoin, että huomasitko kuinka nopea olin. Äiti sanoi vaan, että "taisit myös mennä ennen hääparia, et ne käy kyllä yleensä ensin"... Teet niin tai näin niin vituiksi meni. 

Ehkä just tällaiset asiat teki musta tämmösen. Hassu ajatus. Oon syyttänyt epävakaata siitä, että muistan tämmöisiä tuhat vuotta vanhoja asioita joita kukaan muu ei varmasti muista, tavallaan syytän itseäni siitä, että nämä asiat vaivaa mua vieläkin. Hoitsu sanoi, et ei kukaan muu varmaan muista sellaisia asioita, koska ei niitä ole siinä tilanteessa häpäisty/nolattu. Että se ei ole epävakaa, joka muistaa ne asiat, vaan ehkä ne on niitä asioita, jotka sen epävakaan laukaisivat. 

Mun yksi setä, ketään nimeämättä, on kyllä ollut mun aikuisiälläkin sellainen, että sillä ei taida olla minkäänlaista paskasuodatinta päässään, siis ei mitään tajua siitä, että jotkin asiat voisi ihan hyvin jättää vaan sanomatta. Se on saanut mut itkemään monenmonet kerrat aikuisenakin. Musta tuntuu, et sille tulee jotenkin parempi mieli, kun se saa mollattua mua, tai ihan ketä vaan. Kai se jotenkin pönkittää omaa egoaan tai jotain. En teidä. Se on ollut päätekijä näissä parissa tuskaisessa muistossa, jotka otin esimerkiksi. VMP. 

Kyllä, olin erittäin herkkä lapsi. Oon oikeesti tosi herkkä vieläkin. Mutta onko se herkän lapsen tai aikuisen syy, että on herkkä? Sitä en tiedä, mutta näin peruskoulupohjalta voisin väittää, että ei se ole.

Okei, joo. Sain sanottavani sanottua, nyt lähden koirien kanssa ulos. Kiitos ja anteeksi 💗

Klo 5.42

 Aika, jona nousin tänään sängystä sen jälkeen, kun olin nukkunut myöhään. Olihan se myöhään, jos normaalisti nousee about 4.10-4.30 -välillä! Tuli Facebook-muistoissa vastaan viiden vuoden takaa päivitys, jossa kerron heränneeni kuudelta ja se oli minusta ihan liian aikaista. Sitä tässä vain tuumailen, että mikä on muuttunut tässä ajassa, miksi mun kello on vääntynyt väärin päin, miten iltavirkusta tuli aamuihminen? 

Nykyisin mulla on muutama asia, mitä mulla ei ennen ollut. 

1. Säännöllinen vuorokausirytmi. Nukahdan ja herään samoihin aikoihin joka päivä. Poikkeukset tässä vain vahvistavat sääntöä.  

2. Toimiva lääkitys, joka turvaa nukahtamisen lisäksi unen läpi yön. 

3. Töissä, enimmäkseen aamuvuorossa, käyvä puoliso. Minusta on kiva nousta hänen kanssa samaan aikaan ja toivotella hyvät huomenet ennen kun hän lähtee töihin ja minä lenkille. 

No juu, sepä siitä. Mä ylitin itseni tänään. Siivosin tän läävän ekaa kertaa kolmeen viikkoon! Siis ihan oikeasti, pesin vessat, imuroin, moppasin, vaihdoin lakanat ja käsipyyhkeet sekä pyöräytin että ripustelin pari koneellista pyykkiä täysin vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti. Oikeesti tein sen siksi, että täällä oli niin helvetin paskaista, että en olis voinut elää täällä, jos en olis siivonnut. Mun imurissa on 1,5 litran pölysäiliö ja se oli TÄYNNÄ hiekkaa, karvoja ja pölyä kun lopettelin. Ikinä en oo nähnyt niin mustaa vettä moppisangossa kahden huoneen jälkeen. Tarviiko jatkaa vai joko uskot että tää oli sitä mitä sanoin, Läävä ja oikein isolla alkukirjaimella. Nyt täällä tuoksuu puhdas pyykki, eikä sukanpohjat rahise hiekkaisena enää. Olen tyytyväinen. 

Vielä pitäisi valikoida vaatteet, pakata, siistiä autoa hieman, värjätä juurikasvu pois ja ties mitä kaikkea muuta, mutta nyt kävi niin, et en jaksa tehdä enää mitään. Mielestäni kirjoitin jonnekin, että lähdetään kylpylähotelliin yhdeksi yöksi huomenna iltapäivällä. Aamulla ennen sitä pitää viedä koirat hoitoon ja hoitaa pari muutakin asiaa, niin huomisen varaan ei voi kauheesti laskea mitään, kun en tiedä, kauanko niiden parin asian hoitamisessa menee. Halutaan kuitenkin olla hotellilla heti klo 15 kun saa avaimet käteen. 

Rakas puolisoni ilmoitti olevansa tulossa kotiin. Se tarkoittaa mulle päivän seuraavaa ohjelmanumeroa, eli hänelle ruuan kokkaamista. En kyllä jaksaisi, mutta mulle tulee aina niin hyvä mieli siitä, kun hän tykkää minun kokkailuista ja siitä että ylipäätään on ruoka valmiina. Ajattelin laittaa spagettia ja tehdä kastikkeen eilen paistamastani jauhelihasta, joten mitään vaativaa gourmet-kokkausta ei ole tiedossa. Ehkä just tän verran jaksan nyt panostaa. Hän ei koskaan valita siitä, jos jaksa panostaa. Sekin on hyvä asia. 

Jees, vi ses! 💗

Uusi päivä, uusi alku

Nyt on hyvä mieli! 11 päivän kävelykuuri, jalkahieronta, Burana-geeli sekä lepo ja nyt voi aloittaa uudelleen juoksemisen. Keskiviikkona 24.8. Juoksin puoli tuntia ja siitä päätin niin vaatimattomasti tauon jälkeen jatkaa. Ajastimessa oli 31 minuuttia, enkä tokikaan jaksanut juosta koko aikaa, mutta sain pidettyä kävelypätkät lyhyinä ja kilometrejä tuli tuolle aikaa aikalailla tasan neljä (4). Se on minusta ihan hyvä saavutus tauon jälkeen. Tärkeintä kuitenkin, että tämä koko paketti suoritettu täysin kivutta! Keskiviikkona uusi yritys samalla ajastimella, nähtäväksi jää, paljonko tulee matkaa. 

Kaivelin sukkalaatikon perältä plantaarifaskiitin aikaan ostamani kompressiosukat esille ja puin ne lenkille jalkaani. Tuntui oikein kivalta! Tilasin lisääkin, koska alkaen tästä juoksen vain tukisukissa. 😅 Sukkatilauksen kylkiäisenä sain 45 päivää ilmaista BookBeatia ja ajattelin ottaa siitä ilon irti ja kuunnella elämäni ensimmäisen äänikirjan! Vai lasketaanko niitä lastenkirjoja, joiden mukana tuli C-kasetti, joka sisälsi sen saman tarinan, joka oli kirjassa kuvina? Ainakin Miina ja Manu -kirjoja oli tällaisina ja pidin niistä kyllä kovasti. 

Päätin sitten aloittaa lihashuollon tässä vaiheessa elämää. Käytännössä toteutin sitä kävelemällä 2 km ennen ja 1 km jälkeen juoksun ja Youtube-videon ohjauksella venyttelin semmosen kymmenminuuttisen. Yritän kovasti saada otettua se tavaksi jokaisen juoksulenkin, tai miksei pitkän kävelynkin, jälkeen. Oon aina ollut maailmanhistorian huonoin venyttelijä, mutta ajattelin opetella ja parempi kai myöhään, kuin ei milloinkaan?! Ja ehkä siitä tulee mielekkäämpää, kunhan oppii tekemään niitä liikkeitä ja ennen kaikkea tekemään ne oikein. 

Mä otin mittoja itsestäni uutta uimapukua varten ja yllätyin, kun lantiolta on jokunen sentti irronnut. Näen harvoin läheisiä, mutta kun näen, kuulen että oletpa sinä kiinteytynyt/ laihtunut/ kutistunut/ whatever ja mä hymyilen ja kiitän kohteliaasti, vaikka en kyllä todellakaan itse sitä näe. Tuli vaan yhdessä Facebook-ryhmässä vastaan nainen, joka laittoi itsestään ennen- ja jälkeen-kuvia, joissa ei sanojensa mukaan itse näe eroa. Siinä oli lukematon määrä kommentteja siitä, että onhan tuossa muutosta ja kyllähän minäkin sen näin. Mä vaan niin samaistuin sen keskustelun aloittajaan isosti, koska myös mun oma vartalonkuva on, jos ei nyt ihan rikki, niin ainakin pahasti häiriintynyt. Kysykää vaikka mun mittanauhalta!

Me mennään puolisoni kanssa lauantaina kylpylähotelliin yhdeksi yöksi juhlistamaan meidän kolmatta vuosipäivää. Koirat menee kaupunkiin lemmikkien lomakotiin. Mulla alkaa pikkuhiljaa heräillä pieni paniikki lähinnä siitä, muistanko pakata kaiken tarpeellisen niin koirille kuin itsellenikin ja muutenkin mietityttää, miten reissu tulee menemään. Oon nyt ollut päälle 8 viikkoa selvin päin ja toisaalta ei tekis yhtään mieli katkaista hyvää putkea, mutta olisihan se kiva ottaa lasi skumppaa allasbaarissa. Noh, katotaan nyt sitten, turha kai sitäkin on etukäteen murehtia. Osittain se on myös hyvää jännitystä ja mukavan odottelua. Siitä tulee varmasti kivaa 💗 

Yeah. Rakkaani pääsee pian töistä ja mä kokkaan meille lasagnea. Mulla on tänään hiilaripäivä ja aion todellakin nauttia hyvästä ruuasta! Vaikka päivän punnitus jäi 200 g plussalle, niin silti. Joten keittiö kutsuu! Sii juu! 

Epävarmuus

 Eilen mulla oli ensin paha mieli ja sitten hyvä mieli ja erilaisia tunnetiloja herättäviä asioita oli aika paljon. Mennään järjestyksessä. 

1. Paha mieli: Mulla on normaalisti perjantaisin siivouspäivä. Eilen mulla olisi ollut koko aamupäivä aikaa siivota, mutta sen sijaan jumitin koneella ja sitten kello olikin jo sen verran, että oli lähdettävä ajelemaan kaupunkiin hoitsun vastaanotolle. Tuli ihan hirmuisen paha mieli siitä, että koti jäi sotkuiseksi. 

2. Hyvä mieli: Uus hoitaja oli tosi kiva! Meni ihan yliajalle, kun juteltiin ja juttua riitti. Mun oman hoitsun kanssa saadaan just ja just kulutettua puoli tuntia, mutta tuon kanssa olisin voinut jutella pidempäänkin. Sen lisäksi että juttu luisti, niin oli tosi ymmärtäväinen. Ehdottomasti jatkoon!

3. Hyvä mieli: Kävin uimahallissa vesijuoksemassa. Oon aina kadehtinut hieman muita juoksijoita, jotka tulee kaverin kanssa ja rauhakseen höpötellen urheilevat. Mä oon aina yksin ja yritän vaan pitää vauhtia yllä, kun mun tavoite on tunti tai kilometri, kumpi tulee ekana täyteen. Syke korkealla ja nopeasti pois, on mun vesijuoksumotto! Eilen kuitenkin siellä oli yksi vanha tuttu nainen ja juostiin yhtä matkaa praataillen viimeisen 10 vuoden kuulumisista, kun ei olla nähty kuin ohimennen. Matkaa tuli tuntiin paljon normaalia vähemmän, mutta jäi hyvä mieli. 

4. Paha mieli: Olin tosi väsynyt kun tulin kotiin klo 16.30. Olin syönyt viimeksi aamupalan ennen klo 7 ja olo oli todella heikko. Laitoin nopsaa ruuan ja söin, ja sanoin ääneen, että en varmasti tee enää mitään tänään. Päätin sitten kuitenkin sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla laskea vedet pihasaunalle ja tuikata valakiat pesiin yllätykseksi reissusta palaavalle puolisolleni. Odottelin häntä saapuvaksi, mutta tulikin vain viesti, että "ei kai haittaa jos jään tohon matkalle (tiettyyn paikkaan) joksikin aikaa?" Mulle iski ihan hirmuinen hätä! En tiedä miksi reagoin noin, mutta teki mieli itkeä ja huutaa ja sen jälkeen juosta ahdistus pois. Vastasin viestiin, että "kai mä voin yksinkin saunoa 😭"

5.Hyvä mieli: Mieheni päätti tulla suoraan kotiin, kun kuuli että sauna on lämmin. 💗 Tähän sisältyy kuitenkin himpun verran myös pahaa mieltä, koska en voinut olla ajattelematta, että hän tulee kotiin saunan, eikä minun takia. 😓 Hyvää huomenta, epävakaa persoonallisuuteni!

6. Paha mieli: Mähän nautin aamulenkkeilystä. Eilen lähdin lenkille klo 5, eli ennen mieheni lähtöä sinne reissuun. Mieheni kotoa hakenut mieshenkilö oli ihmetellyt, kun nuori ihminen tähän aikaan lenkillä! Päivitellyt siinä, että mistäköhän asti tuo on talsinut, kun ensin näki minut paikassa X ja seuraavan kerran paikassa Y. Mies sanoi, että samasta paikkaa tuo on kotoisin kuin minäkin ja kuski oli kuulemma ollut vähän ällikällä lyöty, että onko tuo siis sun emäntä?! Oli kysynyt, että pitääkö koirien takia herätä niin aikaisin, mieheni oli vastannut niinkuin tosi on, että ei todellakaan, että emäntä saa koirat väkipakolla raahata ulos siihen aikaan. Ilmeisesti keskustelu oli päättynyt sitten siihen, mutta kun tätä illalla kuuntelin, niin mulle tuli lähinnä mieleen, et oon varmaan se paikallinen kylähullu, joka joka arkiaamu tallustelee tienvarressa hauvojen kanssa ennen sianpieremää. En tahdo olla paikallinen kylähullu.

Näiden lisäksi puhuin pari kivaa puhelua äitin ja ystävän kanssa ja kävin iskän haudalla vaihtamassa kesäkukat callunoihin. Loppujen lopuksi päivän arvosana mielialapäiväkirjassa oli näiden tapahtumien jälkeen kuitenkin hieman alakuloisen puolella. Vaikka mä oon viime vuosina kokenut itsetuntoni olevan aika hyvä, niin kyllä tämä kylähullu-juttu (toim.huom. kukaan muu ei oo sanonut mua kylähulluksi kuin minä itse) aiheutti suurta epävarmuutta ja olon, että voinko sittenkään jatkaa aikaisia aamulenkkejäni, joista ihan oikeasti edelleen nautin. Oon kyllä ennenkin miettinyt, mitähän ohiajavat autoilijat ajattelevat, mutta oon sitten tuumannu vain, että ovathan he itsekin siihen aikaan liikkeellä, et en mä oo ainut! 

Viime yönä nukuin taas puolta tuntia vaille kellonympärystän. Heräsin toki kerran välillä, siinä klo 7 aikoihin, mutta onneksi sain vielä uudelleen unen päästä kiinni. Nousin sit puol kymppi ja ehdin käydä koirien kanssa ja kastelemassa kasvihuoneen, ennen kuin alkoi sataa. Jee. 

Eipä kai siinä muuta tänään. Sii juu! 💞

Liian aikaista.

En ehkä kestä. Just iloitsin uudesta koirasta ja nyt heti huonoja uutisia. Emäehdokas kävi eilen luustokuvissa ja on mahdollista, että sillä on selkävika. Toki nyt odotellaan Kennelliiton lausuntoa kuvista, mutta huonolta näyttää. Mitä tästä opimme? Älä koskaan juhli ennenaikaisesti. Pessimistin ei tarvitsisi pettyä, mutta joka asian näkeminen harmaana on ihan vitun tylsää. Tiedän sen, koska olin sellainen ennen. 

Se sitten löi pakkasta ilmaan näin syyskuun toisena. Ei sitä nyt ollut kuin -1,4 astetta, mutta tomaatit on hyvin kylmänarkoja. Ne toki on kasvihuoneessa, johon peittelin ne parhaani mukaan, mutta ne on niin isoja, että mahdotonta saada kaikkea hallaharson alle. En ole vielä uskaltanut käydä kartoittamassa tuhoja. Onneksi mulla on tänään psykhoitsu, pääsen avautumaan tomaattieni paleltumisen aiheuttamasta akuutista traumasta. 😅

Joo, tosiaankin tänään eka aika uudelle hoitsulle. Jännittää. Ja ärsyttääkin vähän, inhoan noita puolenpäivän aikoja kun koko päivä menee ihan hukkaan. Matkoihin kuitenkin menee lähemmäs 45 min/suunta ja sama aika menee vastaanotolla. Olis kiva jos se olisi heti aamusta, niin sen jälkeen on koko päivä aikaa vaikka mihin. Mut ei auta, pakko ottaa ne ajat jotka on tarjolla, jos haluaa hoitsulla käydä. 

Uimahallissa voisin kyllä käydä, mutta se aukeaa vasta klo 14, joten mun pitäisi keksiä jotain tekemistä yli tunniksi hoitsuajan jälkeen. Ei se nyt ihan mahdoton tehtävä olisi, mutta mieluummin lähtisin suoraa kotiin. Paitsi jos! Tuli mieleen, että iskän haudalle pitäisi käydä vaihtamassa kukkaset Callunoihin. Varmaan ne kesäkukat siellä kärsineet kylmästä, jos eivät aiemmin, niin viimeistään nyt. Vesijuoksu on hyvää liikuntaa jalkavaivaiselle ja mä vielä pidänkin siitä. Pitää vain tarkistaa, onko mun 10 kerran kortti enää voimassa. (On se vielä tämän kuun.)

Jaa-a, pitäis varmaan taas sulkea tietokone ja alkaa siivota. Kinostaa about yhtä paljon kuin kilo paskaa, mutta ei auta. Kerran viikossa ku rutistaa itestään sen verran irti, että pari tuntia kuluttaa siisteyden edistämiseen, niin eipä tarvitse sitten taas viikkoon elellä paskan keskellä. Nyt kun ihana syksy on täällä, niin koirat kastelee itsensä märällä nurmikolla ja sen jälkeen kävellään hiekkatietä. Voin kertoa, että tuvassa on yhden kasettikuorman verran hiekkaa aina aamulenkin jälkeen. Niin joo ja nyt on kuukausi vaihtunut, sehän tarkoittaa lisähommia. Kerran kuussa pesen liesituulettimen ritilän, puhdistan tiskikoneen suodattimen ja vaihdan uudet piilarit, vaikkei se siivoomiseen liitykään. Sen muistaa, kun sen tekee muiden kuukausittaisten hommien kanssa samana päivänä, kuun eka perjantai.  

Jep, noustava on. Sii juu!