Vaikee ajatella et oon kirjoittanut viimeksi ennen tätä episodia. Mulle iski toissapäivänä, tiistaina, ihan hillitön ahdistus tyhjästä. Otin tarvittavat lääkkeet, kävin ulkoilemassa, kylmä-kuumassa suihkussa ja yritin pitää itseni kiireisenä, mutta mikään ei auttanut. Soitin terveyskeskuksen päivystykseen ja sain lääkärin luurin päähän. Sovittiin, että mä yritän pärjätä kotona yön yli ja lähden seuraavana päivänä hänen vastaanotolle. Sitten tuli aika ottaa iltalääkkeet. Jos mä oon joskus valittanut siitä, että syön iltaisin ämpärillisen vahvoja lääkkeitä, niin perun sen, koska tolla pillerilajitelmalla todella saa aivotoiminnan loppumaan.
Aamulla kun heräsin, ahdistus oli poissa. Oli vain sellainen voimakkaiden negatiivisten tunteiden jälkeensä jättämä tyhjyys. Ontto olo. Kävin lenkit, söin aamupalat, puhuin yhden puhelun, kuuntelin radiota. Puhelu loppui, radio tilttasi, oli vaan hiljaisuus, kunnes se iski taas. Ahdistus tuli takaisin ja oli voimissaan. Sitten vielä terveyskeskuksesta soitettiin ja olin ihan varma et lääkäri oli perunut, mutta aika siirtyikin pari tuntia eteenpäin. Se itseasiassa sopikin mulle oikein hyvin.
Menin vastaanotolle kyynis-pessimistisellä asenteella ja vahvalla ahdistuksella varustautuneena. Odotin käynnistä katastrofia, pelkäsin ettei oteta tosissaan eikä ymmärretä mitään. Mutta mitä vielä! Siellä oli oikein ihana, pienikokoinen nuori tatuioitu naistohtori, joka ihan ensimmäisenä sanoi, että siirsi mun aikaa, koska tässä välissä hänellä olisi pidempi väli kuin olisi ollut silloin aiemmin. Juteltiin mun ahdistuksesta, mun tuntemuksista ja ajatuksista ja hän kirjoitti lähes kaiken ylös. Sitten päästiin lääkitysasiaan ja katsottiin lääkelistan ajantasaisuutta. Siellä oli joitakin lääkkeitä, joita hän ei tuntenut, niin otti sitten puhelun päivystävälle psykiatrille konsultoidakseen.
Hän soitti ensin hoitajalle ja sanoi, että pitäisi saada psykiatrialta joku kiinni. Hoitaja siellä meinasi antaa psykiatrisen sairaanhoitajan numeron, niin tämä lääkäri muutti ääntään matalammaksi ja sanoi silleen tosi hauskasti, että "mä tarviin psykiatrin!" Hymyilin.
Psykiatri ehdotti ensimmäisenä osastohoitoa. Sanoin ei. Seuraava vaihtoehto oli nostaa Olanzapiinin annosta ja lisätä listalle Truxal tarvittaessa ahdistukseen 1-3x. Tämä selvä. Kun olin lähdössä, lääkäri sanoi vielä, että pidäthän huolen itsestäsi ja muista että et ole yksin. Mun teki melkein mieli halata tätä ihanaa olentoa, mutta tyydyin sanomaan, että olet aivan ihana lääkäri, älä koskaan muutu. 💗 Laitoin vielä illalla omalle hoitsulle tekstiviestin, että kävin päivystyksessä ja tehtiin pieniä lääkemuutoksia. Ahdistus mieletön. Ajattelin vain ilmoittaa.
Aamulla heräsin jälleen ilman ahdistusta ja lähdin normaalisti lenkille klo 5. Tasan. Kerkisin parin kilsan päähän, kun se iski taas. Vei kaikki voimat ja mun oli vielä käveltävä kotiin sieltä! Otti kyllä voimille aika railakkaasti, mut minkäs teet. Otin kotona Truxalin ja olo helpotti sen verran että sain syötyä aamupalan ja vähän jotain tehdyksi. Hoitsu soitti, tiedusteli, mikä tilanne ja sovittiin aika jo ensi viikolle, kun seuraava olisi ollut vasta yli kahden viikon kuluttua. Sanoi myös, että tk-lääkäri oli tehnyt kiireellisen lähetteen psykiatrille tehostetun avohoidon yksikköön, joten voi olla, että sieltä ollaan muhun yhteydessä. Oltaispa.
Otin klo 13 toisen Truxalin. Söin. Puhuin pitkän puhelun äitini kanssa. Nyt kello on 16.01 ja ahdistus on jälleen palaamassa täydellä teholla päälle, enkä voi mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti