Verenpaine

Kaikki on hyviä jossain, sanotaan, ja mä olin aina se, jolla oli luokan paras verenpaine. 110/70 +/- jotain on mun normi, toki edellisestä mittauksesta on aikaa. No, osastolla sitä mitattiin ja kappas vaan, kun en ollut sitten hyvä enää siinäkään. 137/96 näytti mittari maanantaina 18.9. Ja lähes samaa näytti toinen mittaus noin 5 min myöhemmin. Uskottava se siis oli. Äsken kävin siellä labrassa ja samalla hyödynsin terveysaseman verenpaineen itsemittauspistettä. 3 kertaa mittasin, aika samoissa pysyi lukemat, jotka oli kolmen lähes sokerittoman päivän jälkeen 116/85! Alapaine on vieläkin vähän korkea, mutta onhan tuo nyt huomattava ero edelliseen! Jee! Tuli hyvä mieli. 😊

Piti ihan KVG, siellä sanottiin, että "suuri sokerin määrä näyttää tutkimusten valossa olevan yhteydessä korkeaan verenpaineeseen." Mä luulin, että se johtui siitä, että oon tämmöinen valaskala nykyisin, mutta eiköhän nyt ole todistettu ihan omakohtaisesti, että se johtuikin siitä herkuttelusta. Ehkä sitten, kun saan painoa alas, alkaa tuo alapainekin normalisoitua. Ainakin Toivossa on hyvä elää, t: lapamato. 

Kahden viikon päästä sitten harrastetaan oikein urakalla. Oon taas luvannu itteni joka paikkaan ja vähän jo ahdistaakin. Fialla on rallytoko-kisat 110 km päässä lauantaina, sunnuntaina ajellaan Lohjalle tiibetinterrierien Open Show'hun, ajan ensin kotoa kaverin luo 100 km ja siitä matkataan yhdellä autolla 220 km ja sama päinvastoin illemmalla. Maanantaina on Fian sterilaatio 60 km päässä. Sitten loppuu koiraharrastelut hetkeksi, kun Jida kasvattelee turkkia talven yli ja Fia toipuu rauhassa leikkauksesta.

Pitäisi siivota. Perjantai on mun lakisääteinen siivouspäiväni. Ei kyllä napostele sitten yhtään, mutta jos nyt vaikka imuroisi ja pesisi vessat. Ja keittiön tasot ja pöydän jos puunais kans. Ei se ota ku tunnin ja tulee hyvä mieli. Ehkä. Koiranruuat jo kävin pussittamassa tuossa äsken. Jidan pesua suunnittelin illalle tai ehkä huomiselle, kattoo nyt kuinka on jaksuja. 

Mun vanha kaveri niiltä ajoilta, kun juopoottelin paljon ja asuin vielä yksin, soitti eilen. Vastasin, kuulin äänestä että oli kännissä, joten sanoin heippa ja löin luurin kii. Soitti jonku ajan päästä uudelleen, tarvi apua. Kuskinsa oli jäänyt kiinni ratista ja poliisi oli lukinnut auton ja vienyt avaimet mennessään. Hän oli rikkonut ikkunat, koska oli viinalasti siellä autossa. Oli maksanut jollekin kuskille etukäteen, ei koskaan saapunut. Tarjos mulle viinapullon, jos käyn hakemassa sieltä ja heitän kotiin sen lastin kanssa. Sanoin, etten juo viinaa. Sanoin myös, että en oikeasti halua olla tekemisissä tuollaisen asian kanssa enää. Sen jälkeen kun muutin pois kotikaupungista ja aloin olla nykyisen mieheni kanssa, samalla jätin koko tuon elämän taakseni, syystä. Tuli kuitenkin kurja ja itsekäs olo, koska vain suojelin itseäni ja vähän myös mainettani tällä uudella paikkakunnalla. Purkasin tätä oloa yhdessä WA-ryhmässä ja siellä sanottiin, että ulkona on lämmin eikä sada ja jos on hätä niin hätäkeskus on sitä varten. Se ehkä vähän helpotti oloa, koska on ihan totta.

Nyt voit lakata lukemasta, jos olet hyvin herkkä, kuten minä. Seuraava kappale käsittelee itsensä ampumista ulkopuolisen näkökulmasta.

Joo siis toissailtana puolisoni sai viestin että hänen eräs tuttu oli tappanut itsensä. En oikein saanut selkoa, miten läheinen oli puolisolleni, mutta ainakin hän oli selvästi järkyttynyt. Juteltiin kyllä asiasta hetki ennen kuin menin nukkumaan. Seuraavana päivänä kun hän tuli töistä, kertoi, että tämä oli ampunut itsensä peurankyttäyskoppiin. Sarjassamme asioita, joita en olisi halunnut tietää, koska mielikuvitus lähti saman tien laukalle. Ensin mietin hetken, mitä oli mahtanut ajatella siellä yksikseen ase kädessä, mutta sitten kun ajatus eteni siihen, että joku on hänet sieltä löytänyt, lähti mun mopo käsistä. Joku on yrittänyt radiopuhelimella tavoittaa, ei vastausta. Hahah, menikö eilinen pitkäksi ja on sammunut, tjsp. Mennäänpä katsomaan, avataan ovi, MITÄ VITTUA..... Se kuva mielessäni minä sitten menin illalla nukkumaan. 

💗JS

Itsensä toistamista(ko)

Vuosi sitten huomenna (29.9.2022) kirjoitin tekstin nimeltä Yksin. Aloitin sen toteamuksella että en oo aikoihin ollut näin yksinäinen ja jatkoin miettimällä, että ehkä kukaan ei halua puhua mun kanssa siksi, että olisi lähinnä itsetuhoista kysellä kuulumisia henkilöltä, jolle ei kuulu koskaan hyvää. Eilen mä laitoin parille vanhalle kaverille viestiä ja kyselin kuulumisia, mutta jotenkin keskustelut ei lähteneet soljumaan eteenpäin, vaan olivat lähinnä väkinäistä pakkopullaa nimenomaan vastapuolille. Tai siltä se nyt ainakin tuntui. Vuosi sitten huomenna mietin samaa mitä nyt, että en mä sitten halua vaivata ketään, koska mun yksinäisyys on mun oma ongelma. Ongelma, johon mulla ei oo muuta ratkaisua, kuin kirjoittaa tänne, tai Facebookissa eri ryhmiin. 

Välillä mä haaveilen siitä, että asuisin toisella paikkakunnalla, lähempänä kavereita ja perhettä. Välillä en jaksa ymmärtää, miksi asun paikassa, josta en tunne muuta kuin puolisoni ja hänen perheen. Mutta sen puolison takiahan minä täällä olen. Tuntuu väärältä tuntea kaipuuta olla muualla, kun täällä mulla on kaikki hyvin. Paitsi että oon edelleen helvetin yksinäinen. Vaikeita asioita... Oli miten oli, niin en mä täältä mihinkään ole lähdössä, kunhan nyt vain tuumailen.

Mua masentaa ja ahdistaa. Mua masentaa ja ahdistaa lähinnä siksi, että mua masentaa ja ahdistaa kaikesta saamastani hoidosta huolimatta. Vaikka nyt on todettukin, että osastojakso jäi kesken ja että lääke ei vielä vaikuta täysillä, niin kyllä silti pitäisi voida vähän edes paremmin. Kun siis en jaksa tehdä edes kivoja asioita. Voisin ottaa ihania syyskuvia koirista, voisin treenata rallytoko-kisoihin, voisin piirtää, täyttää ristikoita, käydä vaikka anoppilassa kahvilla, mutta ei, kun en jaksa. Voisin vain ottaa Diapamin ja yrittää edes jotain, mutta kun ahdistuksen syy on selvillä, eikä se poistu vaikka ottaisin lääkettä. Toki se voisi vähän helpottaa oloa. Pitää tuumailla. 

Mä nukuin kellon ympäri. Menin puoli ysi, nousin puoli ysi. Ei minkäänlaista motivaatiota nousta, kun herätyskello soi viideltä, enkä sitten edes nähnyt mitään syytä. Huomenna on pakko nousta, kun on labra klo 7.30. Se on vaan Liton pitoisuuden mittaus siis, eli sitä varten ei onneksi tarvii olla ravinnotta. Jospa huomenna taas heräisi ajoissa, kävisi lenkillä ja söisi aamupalan ennen tuota. Saan myös palauttaa vastaanottotiskille tuon PEF-seurantataulukon samalla reissulla ja sit vielä mitata verenpaineen siellä itsemittauspisteellä. Kolme kärpästä yhdellä iskulla olisi tarkoitus niitata siis. 

Essi-hoitaja, joka oli mun omahoitaja osastolla, soitti sovitusti puoliltapäivin ja puhuttiin 25 min. Kerroin, että musta tuntuu että oon ansainnut tän olon ja että kukaan ei halua puhua mun kanssa, syystä. En oo pätkääkään yllättynyt, että ahdistus alkoi hellittää siinä jutellessa. Se, että sai jutella nää tuntemukset jollekin ja tuttu ääni vastasikin vielä, niin kyllähän se helpottaa yksinäisyyttä, mikä taas helpottaa ahdistusta ja se puolestaan helpottaa oloa. Oli kiva juttu kyllä tähän väliin. Nyt voisin tehdä jotain mukavaa, vaikkapa lähteä ulos valokuvaamaan. Tuumasta toimeen siis! 

💗JS

M niinkuin Masennus

Puolisoni tuntuu ajattelevan, että kun olin osastolla ja sain uuden lääkityksen, olen nyt kuin uudesti syntynyt. No, mulla on uutisia: En ole! Mieliala on tasainen, mutta alavireinen ja väsyn epänormaalin paljon pienestäkin rasituksesta. Aloitekykykin on lievästi sanottuna puutteellinen. Joo, hoidan koirat paremmin kuin hyvin. Joo, jaksan kokata ja pitää kiinni ruokarytmistä. Joo, saan tehtyä jonkin verran kotitöitä, kuten pyykin pesu tai tiskikoneen täyttö sekä tyhjäys ym. pienet hommelit. Mieli tekisi vahvasti vaan löhötä. Itseasiassa nyt kun asiaa tarkemmin mietin, taidan itsekin luulla, että mun pitäisi olla osastohoidon jälkeen supersankari. Kuitenkin uuden lääkkeen vaikutus on täysillä vasta noin kolmen viikon jälkeen ja aloituksesta tulee huomenna vasta kaksi viikkoa.. Tarvitsen ja lääke tarvitsee nyt hieman aikaa. Kärsivällisyys on päivän sana.

Mun osasto-omahoitaja soittaa mulle huomenna ja kysyy, miten kotiutuminen on mennyt. Olisi kivaa sanoa, että oikein hyvin ja että ei ole mitään ongelmia, mutta en tykkää valehtelusta. Aion rehellisesti avautua siitä, että olisin tarvinnut vielä viikon osastohoitoa, mutta ulkoiset paineet pakotti kotiutumaan. Pitää myös muistaa kysyä, onko mun avohoidon omahoitajasta kuulunut sinne suuntaan mitään, koska hänen piti laittaa mulle itselleen uusi aika ensi viikolle, mutta ei ole kuulunut mitään. Soitin myös psykpolille ja ainakaan kuulemma sähköiseen varauskirjaan ei ollut mua merkinnyt. Hän on vieläpä tämän viikon poissa töistä, eli jos ei osastolla tiedetä mitään, niin saan tiedon mahdollisesta ajanvarauksesta aikaisintaan maanantaina. Ei sillä, ei mun kalenterissa ole ensi viikolle varsinaista ruuhkaakaan kyllä...

Mun PEF-seuranta on tätä iltaa vaille valmis. Vihdoin! Itse kun tuota taulukkoa katselen, niin pari juttua kiinnittää huomion. Tulokset avaavan lääkkeen jälkeen ovat hiukan parempia kuin ennen lääkettä. Ei mitään mahdottomia, mutta semmoista 10-50 l/min. Sit huomaan, että iltatulokset on järjestään suurempia, kuin aamutulokset. Kaikkein korkein tulos on viime torstai-illalta avaavan jälkeen 570 l/min. Spirometriassa kun kävin, ei avaavalla lääkkeellä ollut merkittävää vaikutusta tuloksiin, mutta jotain ahtaumaa jossain selvästi on. Saattaa siis olla, että mulle aloitetaan hoitava astmalääke, vaikkei varsinaista astmaa todettaisikaan.  

Jokin näissä uusissa lääkemuutoksissa laukaisi vanhan ongelman vanhan lääkkeen, eli Olanzapiinin kanssa. Eräs lääkäri joskus sanoi ja oon kyllä itsekin sen huomannut, että se estää aivoja saamasta viestiä siitä, että vatsa on täynnä. Se tekee sen, että kun aloittaa syömisen, on sen lopettaminen vaikeaa. Kun syö normaalin aterian, aivot alkaa huutaa lisää ruokaa. Jos niitä lähtee kuuntelemaan, ei syömisestä tuu loppua, joten tämä pitää katkaista tietoisesti. Syödä sellainen järkevän kokoinen annos ja sitten yrittää harhauttaa ne aivot ajattelemaan jotain ihan muuta. Eilen aloitin tämän taistelun ja se sujui, vastoin kaikkia odotuksia, ihan mielettömän hyvin! Kun neljä kertaa päivän aikana on selviytynyt tästä voittajana, saa iltapalan jälkeen syödä luvallisen herkun. Tässä suosin mehujäitä, hyviä ja suht kevyitä. Sitten mehujään jälkeen käydään se taistelu vielä kerran ennen nukkumaanmenoa. Rankkaa, mutta toivottavasti sen arvoista. 

Olanzapiini ja Ketiapiini, mulla on molempiin sellainen viha-rakkaussuhde. Mä syön niitä, koska haluan nukkua, eikä vielä ole löydetty mitään, mikä pitäisi unessa yhtä hyvin. Molemmat hidastaa aineenvaihduntaa ja syötättää, mutta jälkimmäistä oppii kyllä vastustamaan, mikäli halua on. Ensimmäisenkin kanssa oppii elämään. Mä oon joskus Ketiapiinin kanssa tiputtanut 17 kiloa painoa, sitten aloitettiin Olanzapiini ja sain niistä 10 kg takaisin. Ehkäisykapseli toi toiset 10 kg. Viimeinen kymppi tuli Reagilan aloittamisen jälkeen, mutta en usko, että se on ainut syyllinen jos on syyllinen lainkaan. Laiskuus, jalkojen kipuilu, toistuvat sairausjaksot, osastolla olot ja ihan yksinkertaisesti se, että kaikki hyvä maistuu niin hyvälle. Tasan 30 kg mulla on siis liikaa painoa ja oon päättänyt päästä siitä eroon ilman, että mun yöunet tai mielenterveys muutenkaan kärsii. 

Loppukevennys! Kävin eilen koiran kanssa reenailemassa rally-tokoa ekaa kertaa yli kolmeen viikkoon ja reenit meni ihan sillee hyvin. Intoa on koirassa liikaa ja välillä menee sähläämiseksi, mutta innokkaan koiran kanssa on huomattavasti mukavampi harrastaa. Huomenna alkaa ilmoittautuminen kisoihin ensi kuussa Seinäjoella ja yritän saada paikan. Siellä on osallistujamäärä rajoitettu 30 koirakkoon, joten voi olla täynnäkin. Sen näkee huomenna. 

💗JS

Lihava mutta onnellinen

Mä toivun tässä juuri kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoisesta jaksosta, mun kohdalla ihka ensimmäisestä sellaisesta. Oli ihan kamalan raskasta ja outoa. Mä niinku olin ihan kuoleman väsynyt, mutta pää keksi koko ajan uusia ideoita ja ennen kuin ehdin tajuta mitään, ne ideat oli jo toteutettukin. Eräänä päivänä tuhlasin 200 € nettishoppailuun ja tajusin sen vasta viidennessä kaupassa tilaa-nappia painaessani. Sit pieniä asioita, niinku se kun söin karkkipussin tyhjäksi ja mietin, että pitäisi viedä pussi roskikseen, niin se ei ollutkaan enää pöydällä. Ei ollut myöskään pöydän alla, eikä laatikossa kun etsin sitä. Se oli jo siellä roskiksessa, useamman metrin päässä sieltä, missä sen viimeksi näin, eikä mulla ole minkäänlaista havaintoa sen viemisestä sinne. 

Mielialanvaihtelut oli isoja. Kerran tehoavon odotushuoneessa mua höpötytti hirveästi ja aloin jutella muille ihmisille. Sitä jatkui ehkä noin puoli tuntia ja mulla oli ihan mukavaa, kunnes yhtäkkiä sormia napsauttamalla mua alkoikin ahdistaa. Mietin, miksi ihmiset puhuu mulle, mietin, voinko huutaa että olkaa hiljaa ja antakaa mun olla. Lääkäri teki pari pientä lääkemuutosta ja lähdin kotiin, koska en halunnut osastolle. Siinä vaiheessa kun nuo muutokset ei auttaneet, mun tilanne paheni, eikä lääkäri suostunut avohoidossa tekemään muita muutoksia, oli osastolle meno ainut vaihtoehto. 

Olin 10 päivää. Olin samalla osastolla ja samassa huoneessa kuin silloin helmikuussa. Suurin osa hoitajista oli tuttuja, jopa pari potilastakin. Koska menin vapaaehtoisesti, en ollut harhainen enkä vaarallinen, niin sain heti täyden vapauden kulkea ja pääsin heti ekana viikonloppuna kotiharjoitteluun. Mulle aloitettiin Lito ja lopetettiin pitkävaikuttienen Ketipinor. Olanzapiinin annos puolitettiin. Kotiuduin perjantaina omasta toiveesta, mutta se oli vähän pakkorako. Voin tietysti jo paljon paremmin ja lääkitys tuntui hyvältä, mutta olisin halunnut vielä leikata myös lyhytvaikutteista Ketipinoria ja ehkä lopettaa sen ja/tai Olanzapiinin. Koirien hoito vain oli ongelma. Ne oli tuon 10 päivää mun äitillä ja äitin hermot alkoi olla loppu. Puolisoni ei pitkien työmatkojen ja -päivien lisäksi ottanut koiria hoitaakseen, joten oli pakkorako kotiutua.

Nyt olo on uuden lääkityksen myötä tasapainoinen ja tyytyväinen. Nykyinen ilta-cocktail on silleen lempeästi väsyttävä entisen tainnutussetin sijaan ja se tuntuu hyvältä. Ennen oli pakko nukkua 8-10 tuntia yössä, tai muuten oli kuin kävelevä muumio, mutta nykyisin riittää vähempikin ja herään ilman tokkuraa, vaikka nukkuisin vain esim 6 h. Tietenkin pyrin nukkumaan sen 8 tuntia, mutta aina ei vain pysty/ehdi. Oon aina pelännyt tuota Litoa, mutta se taisi nyt olla mun pelastus. 💗

Ainut asia, joka varjostaa mun polkua, on sairausjakson aikana keräämäni merkittävä ylipaino. Sanoin eilen, että on vähän vaikea olla positiivinen, jos oma peilikuva oksettaa. Se on edelleen ihan totta, mutta kyllä mä silti koen olevani onnellinen. Ekaa kertaa pitkään, pitkään aikaan. Se on jo jotain! 

Tänä aamuna painoin 86,6 kg. Ihan oikeesti mun BMI on 35! Se on paljon se. Päätin, että nyt loppuu herkuttelu ja sehän sitten loppuu. Aamupalan jälkeen teki mieli makiaa, niin menin vessaan ja putsasin hammasvälit hammasväliharjalla ja sit purskuttelin suuvettä. Tuli niin raikas olo suuhun että ei tehnyt enää yhtään mieli syödä mitään. Konstit on monet 😁 Muita konsteja mulla on säännöllinen ruokailu, runsas veden juonti tai sit jos ei mikään auta, niin pieni pala tummaa suklaata viimeistään vie makianhimon pois. Nyt on tullut aika, että on onnistuttava, tai muuten ihan oikeasti kohta mahdun seisomaan pöydän alla, mutta en makaamaan... 

💗JS