Vuosi sitten huomenna (29.9.2022) kirjoitin tekstin nimeltä Yksin. Aloitin sen toteamuksella että en oo aikoihin ollut näin yksinäinen ja jatkoin miettimällä, että ehkä kukaan ei halua puhua mun kanssa siksi, että olisi lähinnä itsetuhoista kysellä kuulumisia henkilöltä, jolle ei kuulu koskaan hyvää. Eilen mä laitoin parille vanhalle kaverille viestiä ja kyselin kuulumisia, mutta jotenkin keskustelut ei lähteneet soljumaan eteenpäin, vaan olivat lähinnä väkinäistä pakkopullaa nimenomaan vastapuolille. Tai siltä se nyt ainakin tuntui. Vuosi sitten huomenna mietin samaa mitä nyt, että en mä sitten halua vaivata ketään, koska mun yksinäisyys on mun oma ongelma. Ongelma, johon mulla ei oo muuta ratkaisua, kuin kirjoittaa tänne, tai Facebookissa eri ryhmiin.
Välillä mä haaveilen siitä, että asuisin toisella paikkakunnalla, lähempänä kavereita ja perhettä. Välillä en jaksa ymmärtää, miksi asun paikassa, josta en tunne muuta kuin puolisoni ja hänen perheen. Mutta sen puolison takiahan minä täällä olen. Tuntuu väärältä tuntea kaipuuta olla muualla, kun täällä mulla on kaikki hyvin. Paitsi että oon edelleen helvetin yksinäinen. Vaikeita asioita... Oli miten oli, niin en mä täältä mihinkään ole lähdössä, kunhan nyt vain tuumailen.
Mua masentaa ja ahdistaa. Mua masentaa ja ahdistaa lähinnä siksi, että mua masentaa ja ahdistaa kaikesta saamastani hoidosta huolimatta. Vaikka nyt on todettukin, että osastojakso jäi kesken ja että lääke ei vielä vaikuta täysillä, niin kyllä silti pitäisi voida vähän edes paremmin. Kun siis en jaksa tehdä edes kivoja asioita. Voisin ottaa ihania syyskuvia koirista, voisin treenata rallytoko-kisoihin, voisin piirtää, täyttää ristikoita, käydä vaikka anoppilassa kahvilla, mutta ei, kun en jaksa. Voisin vain ottaa Diapamin ja yrittää edes jotain, mutta kun ahdistuksen syy on selvillä, eikä se poistu vaikka ottaisin lääkettä. Toki se voisi vähän helpottaa oloa. Pitää tuumailla.
Mä nukuin kellon ympäri. Menin puoli ysi, nousin puoli ysi. Ei minkäänlaista motivaatiota nousta, kun herätyskello soi viideltä, enkä sitten edes nähnyt mitään syytä. Huomenna on pakko nousta, kun on labra klo 7.30. Se on vaan Liton pitoisuuden mittaus siis, eli sitä varten ei onneksi tarvii olla ravinnotta. Jospa huomenna taas heräisi ajoissa, kävisi lenkillä ja söisi aamupalan ennen tuota. Saan myös palauttaa vastaanottotiskille tuon PEF-seurantataulukon samalla reissulla ja sit vielä mitata verenpaineen siellä itsemittauspisteellä. Kolme kärpästä yhdellä iskulla olisi tarkoitus niitata siis.
Essi-hoitaja, joka oli mun omahoitaja osastolla, soitti sovitusti puoliltapäivin ja puhuttiin 25 min. Kerroin, että musta tuntuu että oon ansainnut tän olon ja että kukaan ei halua puhua mun kanssa, syystä. En oo pätkääkään yllättynyt, että ahdistus alkoi hellittää siinä jutellessa. Se, että sai jutella nää tuntemukset jollekin ja tuttu ääni vastasikin vielä, niin kyllähän se helpottaa yksinäisyyttä, mikä taas helpottaa ahdistusta ja se puolestaan helpottaa oloa. Oli kiva juttu kyllä tähän väliin. Nyt voisin tehdä jotain mukavaa, vaikkapa lähteä ulos valokuvaamaan. Tuumasta toimeen siis!
💗JS
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti