Mä toivun tässä juuri kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoisesta jaksosta, mun kohdalla ihka ensimmäisestä sellaisesta. Oli ihan kamalan raskasta ja outoa. Mä niinku olin ihan kuoleman väsynyt, mutta pää keksi koko ajan uusia ideoita ja ennen kuin ehdin tajuta mitään, ne ideat oli jo toteutettukin. Eräänä päivänä tuhlasin 200 € nettishoppailuun ja tajusin sen vasta viidennessä kaupassa tilaa-nappia painaessani. Sit pieniä asioita, niinku se kun söin karkkipussin tyhjäksi ja mietin, että pitäisi viedä pussi roskikseen, niin se ei ollutkaan enää pöydällä. Ei ollut myöskään pöydän alla, eikä laatikossa kun etsin sitä. Se oli jo siellä roskiksessa, useamman metrin päässä sieltä, missä sen viimeksi näin, eikä mulla ole minkäänlaista havaintoa sen viemisestä sinne.
Mielialanvaihtelut oli isoja. Kerran tehoavon odotushuoneessa mua höpötytti hirveästi ja aloin jutella muille ihmisille. Sitä jatkui ehkä noin puoli tuntia ja mulla oli ihan mukavaa, kunnes yhtäkkiä sormia napsauttamalla mua alkoikin ahdistaa. Mietin, miksi ihmiset puhuu mulle, mietin, voinko huutaa että olkaa hiljaa ja antakaa mun olla. Lääkäri teki pari pientä lääkemuutosta ja lähdin kotiin, koska en halunnut osastolle. Siinä vaiheessa kun nuo muutokset ei auttaneet, mun tilanne paheni, eikä lääkäri suostunut avohoidossa tekemään muita muutoksia, oli osastolle meno ainut vaihtoehto.
Olin 10 päivää. Olin samalla osastolla ja samassa huoneessa kuin silloin helmikuussa. Suurin osa hoitajista oli tuttuja, jopa pari potilastakin. Koska menin vapaaehtoisesti, en ollut harhainen enkä vaarallinen, niin sain heti täyden vapauden kulkea ja pääsin heti ekana viikonloppuna kotiharjoitteluun. Mulle aloitettiin Lito ja lopetettiin pitkävaikuttienen Ketipinor. Olanzapiinin annos puolitettiin. Kotiuduin perjantaina omasta toiveesta, mutta se oli vähän pakkorako. Voin tietysti jo paljon paremmin ja lääkitys tuntui hyvältä, mutta olisin halunnut vielä leikata myös lyhytvaikutteista Ketipinoria ja ehkä lopettaa sen ja/tai Olanzapiinin. Koirien hoito vain oli ongelma. Ne oli tuon 10 päivää mun äitillä ja äitin hermot alkoi olla loppu. Puolisoni ei pitkien työmatkojen ja -päivien lisäksi ottanut koiria hoitaakseen, joten oli pakkorako kotiutua.
Nyt olo on uuden lääkityksen myötä tasapainoinen ja tyytyväinen. Nykyinen ilta-cocktail on silleen lempeästi väsyttävä entisen tainnutussetin sijaan ja se tuntuu hyvältä. Ennen oli pakko nukkua 8-10 tuntia yössä, tai muuten oli kuin kävelevä muumio, mutta nykyisin riittää vähempikin ja herään ilman tokkuraa, vaikka nukkuisin vain esim 6 h. Tietenkin pyrin nukkumaan sen 8 tuntia, mutta aina ei vain pysty/ehdi. Oon aina pelännyt tuota Litoa, mutta se taisi nyt olla mun pelastus. 💗
Ainut asia, joka varjostaa mun polkua, on sairausjakson aikana keräämäni merkittävä ylipaino. Sanoin eilen, että on vähän vaikea olla positiivinen, jos oma peilikuva oksettaa. Se on edelleen ihan totta, mutta kyllä mä silti koen olevani onnellinen. Ekaa kertaa pitkään, pitkään aikaan. Se on jo jotain!
Tänä aamuna painoin 86,6 kg. Ihan oikeesti mun BMI on 35! Se on paljon se. Päätin, että nyt loppuu herkuttelu ja sehän sitten loppuu. Aamupalan jälkeen teki mieli makiaa, niin menin vessaan ja putsasin hammasvälit hammasväliharjalla ja sit purskuttelin suuvettä. Tuli niin raikas olo suuhun että ei tehnyt enää yhtään mieli syödä mitään. Konstit on monet 😁 Muita konsteja mulla on säännöllinen ruokailu, runsas veden juonti tai sit jos ei mikään auta, niin pieni pala tummaa suklaata viimeistään vie makianhimon pois. Nyt on tullut aika, että on onnistuttava, tai muuten ihan oikeasti kohta mahdun seisomaan pöydän alla, mutta en makaamaan...
💗JS
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti