Pitipä sitä sitten vielä kaivautua ylös sieltä sohvan nurkasta kattomaan, et kuinka kauan sitten mä ton edellisen kirjotin. Siitä on n.2,5h. Mähän sanoin et mä tiän mielialani romahtavan vielä, mut en mä ihan näin pian sitä odottanu.
Tuolla sohvalla maatessani mietin, että ehkä se paha olo pysyy poissa jos niitä ajatuksiaan purkaa. No, mä rupesin miettimään, et jos mä jollekkin lähtisin nyt purkamaan sitä, niin mitä sanoisin. Ja siitä se ajatus sit lähti: Yhden asian miettiminen johtaa toiseen, joka johtaa taas kolmanteen, toinen toistaan masentavampaan ajatukseen ja lopputulemana oot niin solmussa ajatustes kanssa, ettet enää tiedä mikä sua just nyt masentaa. Hienoa.
Joten, vaikka mä nyt kovasti haluaisin pahaa oloani tähän näppäimistöön purkaa, niin tuo ajatusten umpisolmu ei halua tulla puretuksi. Sitäpaitsi, mitä enemmän mä kirjotan, sitä enemmän mä ite hämmennyn ja se taas masentaa lisää. Joten jospa nyt sitten palaisin sinne sohvalle, tai vaikka sohvan alle, ja vaipuisin synkkyyteen. Sen mä kaikkein parhaiten osaan. Paipai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti