Jos kaikki olis toisin...

Eilinen meni hyvin laiskasti. Kävin lenkillä ja saunassa mut mitään muuta en sitten saanutkaan aikaseksi. Syömisen kannalta eilinen oli aika hyvä, pääsin neljään ateriaan. Unetkin meni pitkiksi taas vaihteeksi. Torkuttelin monesti, ei olis yhtään huvittanu herätä.

Sitä mä vaan mietin, et miks mä oon tämmönen. Miks mulla on hevosen annos iltalääkkeitä. Miks mä oon koomassa jo ennen kymmentä illalla. Miks mun unen tarve on noin jäätävän suuri. Miks mun pitää olla tällänen laiska paska joka ei saa mitään aikaseksi. Miks mun pitää omata tää vammaanen sairaus. Olis paljo helpompaa tutustua elämässä uuteen ihmiseen, jos mä en nukkuisi koko sitä aikaa mitä se ei ole töissä. 

Tästä pääsemmekin uuteen kriisiin. Mä en vois koskaan tutustua tän uuden ihmisen perheeseen tai muihin tuttuihin, koska olis liian outoa vastata "en mitään" kysymykseen "mitäs sä teet työkses", jos nyt ajateltais mun seurustelevan työnarkomaanin kans. 

Vielä yks kriisi. Ikäkriisi. Mä täytin just 28 vuotta. Tää henkilö vaikuttaa hyvin aikuiselta ikäisekseen, mut mä en tiä pääsenkö mä yli aiheesta siitä, että se joka tapauksessa on 6 vuotta mua nuorempi. Se onkin jännä. Mun pisin seurustelusuhde ever oli mua 6 vuotta vanhemman miehen kans, eikä siinä ollu mitään ongelmaa. 

Jos kaikki olis toisin, niinhän mä tämän otsikoin. Jos kaikki olis toisin, mä olisin terve, kävisin töissä ja huolehtisin kodista. Jos kaikki olis toisin, mä en tässä odottelisi eläkepäätöstä 28-vuotiaana. Jos kaikki olis toisin, tällä olis jonkinmoinen mahdollisuus toimia. Mut kun asiat ei oo toisin, ne on just näin ja sekös tässä vituttaa suorastaan. Mut se siitä.

Mulla on huomenna ravitsemusterapia. Jännittää ihan simona, koska mulla ei oo juuri minkäänlaista edistymistä kerrottavaksi. Välillä on päiviä joina menee hyvin, mut enimmäkseen niitä jolloin ei. Tottahan mä meen sinne etsimään apua, mut ei oikein kukaan voi mua auttaa muuta kun mä itte. Kukaan ei tuu tuomaan mulle valmista safkaa naaman eteen... 

Entäs sitten viikottainen raportti. Perseestähän se. Laiskastikki on menny... Kun maanantaita ja lauantaita kattoo, ei voi olla miettimättä miks vitus en oo vaan käyny kävelemäs noita muutamaa puuttuvaa askelta pois.

Jos mä olisin viisas, tarttuisin itteäni niskasta ja tekisin asialle jotain, mut kun ei niin ei. Motivaatio on totaalisesti kadonnut. Eilen sain kuin vahingossa askelet täyteen, mut tää päivä näytti epätoivoiselta jo alkaessaan. 

Nyt on aamukaffit juotu ja seuraavaksi ohjelmassa olis siivoamista. Kaupassa pitäis kans käydä ja tankkaamas auto ettei aamulla tarvi. Nii ja dosetit pitää jakaa. Ei kai se auta kun alkaa toimia. Pai.