Tää on kyllä mielenkiintoinen aihe.
Mä oon pienestä asti halunnut opetella tekemään asioita itte. Olin varmaan tosi raskas uhmaikäisenä! Näin aikuisuuden kannaltahan se on tietenkin hyvä asia, koska nyt mä osaan vähän kaikenlaista. Mielestäni en kyllä varsinaisesti ole hyvä oikein missään, mutta osaan vähän kaikesta. Mitä en osannu, pyysin iskää opettamaan tai auttamaan, riippuu vähän aiheesta. Iskä auttoi aina kun ei ollut töissä ja siltä voi kysyä ihan mitä vaan, kaikki onnistui ja kaikkiin tarkoituksiin löytyi sopiva työkalu iskän tallista.
Kun iskä kuoli, niin jäin ihan oikeesti ihan yksin. Iskän oppeja muistelen vieläkin päivittäin tai lähes päivittäin, oikeestaan aina kun teen jotain vähän erikoisempaa. Silti on pärjättävä itse. Eli mä oon eläny viimesen vajaan pari vuotta mentaliteetilla DIY ja jos et osaa tai onnistu, maksa ammattilaiselle siitä että se tekee sen sun puolesta. Yksinkertaista, eikä tarvitse vaivata ketään omilla ongelmilla. Paitsi niitä ammattilaisia, mut itteppähän ovat alansa valinneet.
Tässä vaiheessa mainittakoon, että äitikin on eräänlainen jokapaikanhöylä, mutta se asuu kauempana ja kun sillä on lapsi niin sen irtautuminen arjesta mun ongelmien takia on huomattavasti hankalampi operaatio kuin mitä se iskälle oli. Yhtään nyt mutsia syrjimättä tätä kirjoitan.
Nyt mulla onkin sitten ongelmaa kerrakseen. Mulla on ihana mies, joka osaa ja ihan vilpittömästi haluaa auttaa mua asioissa, mutta mä en enää osaa ottaa apua vastaan. Varsinkaan pyytää sitä, eieiei. Ongelman tiedostaminenhan tunnetusti on jo puoli voittoa, mut se toinen puoliska puuttuu vielä. Vaatii funtsailua.
Oon mä jo jotain oppinut. En enää välttämättä kuole sisältä kun mies laittaa esimerkiksi tiskikoneeseen jotain ihan eri järjestyksessä kuin minä. Ennen olisin kyllä sanonut "väärään järjestykseen"... Talvirenkaiden vaihtokin sujui mieheltäni varsin näppärästi. Sekin on niitä asioita, jotka olisin ennen teettänyt alan liikkeessä, tai vähintäänkin maksanut siitä jollekin.
Mut kaiken tän kovuuden ja lujan itsenäisyyden takana on pienenpieni, hyvin haavoittuvainen tyttölapsi. En rupee selittään nyt, mitä tapahtui, mutta väärä sanavalinta miehen suusta ja voimme yhdessä nähdä hauraan itsetuntoni murskautumisen lattianrakoon. Mä jopa melkein itkin, taisin viis kyyneltä pyöräyttää. Mullahan on nykyään vaikeuksia itkeä.. Kuitenkin, "riita" sovittiin ja todettiin että asian olisi voinut ilmaista vähän nätimminkin. Nyt se mun itsetuntoni, jonka löysin lattianraosta, on ihan päreinä mulla mukana. Se siis ei oo kokonaan mennyttä, mut aika lähellä...
Asiasta moottorisahaan. Kävin hoitsulla tänään ja se kertoi et mulla vaihtuu lääkäri. Kerkisin jo pelätä vaikka mitä Savolaisia, mutta se onkin se tositosimukava tohtori joka mua hoiti akuuttipolilla ennen kun aloitin syömishäiriöyksikössä kulkemisen. Eli mulla ei ole mitään hätää tämän asian suhteen. 😌
Moottorisahasta kukkapurkin reunalle. Mä sain vihdoin kutsun niihin odottamiini jokasyksyisiin tikkakisoihin! Mä jo luulin et joko niitä ei tänä vuonna pidetä, tai sit mua ei vaan oo kutsuttu, mut olin vissiin kaikin puolin väärässä. Marraskuun loppupuolella toki vasta, et hyvää aikaa reenata on ennen sitä. Ihan niinku sitä yksin tulis reenattua...
Nyt tästä tuli melkein romaani mut onneks vaan melkein. Paipai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti