No, kävin tänään hoitsulla. Se ihan oikeesti kysyi, että "oliko se nyt sitten ihan oikea ahmimiskohtaus?" Ja "ettei se olis ollut että söit vaan paljon kun päivällä söit niin huonosti?" No joo, ihan hyvä kysymys, mutta kyllä mä tiedän eron näiden kahden välillä ja väitän et eilinen oli ihan oikea kohtaus. Sitten mun vielä piti yksityiskohtaisesti kertoa kaikki tästä kohtauksesta ja mitä söin ja miten paljon. Voi jeesus ku oli oikeesti hirveetä palata siihen hetkeen, suorastaan nöyryyttävää!
Sit mä vielä näin kuvan itsestäni pari vuotta sitten sinisessä neuleessa, joka tänään roikkui pyykinkuivaustelineellä. Kuvassa olin semmosen 10-15 kiloa kevyempi. Ahmimiskohtaus + vanhat valokuvat = ISO ahdistus. Semmonen olo et oon ällöttävä läski ja haluan kuolla.
Mulla olis ollut muutamakin vaihtoehto, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä. Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että tyhjensin herkkukaapin ja kaivoin piilottamani kaljat esiin, pakkasin kaiken pussiin ja lahjoitin pussin ystävälle. Sit mä lähdin lenkille. Mun suunnitelma oli kävellä niin pitkään että ahdistus hellittää, ja hellittihän se. Laitanpa aiheesta oikein kuvan:
Tuon tunnin ja 38 minuutin aikana mulla oli paljon aikaa funtsailulle. Mä kerkisin miettiä kaiken maailman synnystä lähtien, mut eniten päässä pyöri vitutus ahmimisesta ja vitutus siitä, että sitä vähäteltiin. Ei suinkaan eka kerta kun mua tai mun sairauksia joku on vähätellyt, mutta aina se vaan tuntuu yhtä paskalta. Nyt kun se vielä tuli hoitotaholta niin... Ei hyvä.
Siitä mä nyt kuitenkin oon aika ylpeä, että tällä kertaa en ratkaissut pahaa oloa kaljalla ja vaipumalla synkkyyteen. Siitä kiitinkin jo miestäni, että jos häntä ei olis niin olisin ollut kaljakauapassa tän oloni kanssa jo aikoja sitten. Ja sitten seuraavaksi sielä synkkyydessä.
Ei kai mulla muuta tälle päivää. Oon ihan simoväsynyt, onneksi rakkaani pääsee pian töistä niin päästään nukkumaan. Heipat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti