Vaiko vaan masentuneiden aivojen epätoivoa, kas siinäpä vasta kysymys. Mulla on semmonen tunne että tulossa on häätöilmoitus, eli mies käskee mun kerätä kamani ja häippäästä. En oikein ole edes varma, mistä tälläinen tunne tulee, mut se tulee jostain ja on ihan lamauttavan voimakas. Mä en uskalla mieheltä kysyä asiasta, koska... Mä en halua vastausta. Mutta oikeestaan kysyminen olis ehkä ainut tapa selvittää tää tunne. Terve osa aivoista (kyllä, jossain on vielä sellainen) ajattelee, et se olis jo heittäny mut pois jos se aikois. Heti kun kirjoitin tuon, masennus alkoi huutaa että ei välttämättä! Ehkä pitäis vain rohkaistua kysymään...
Toisaalta, nehän sanoo et se semmonen vakiintuminen tulee joskus ja alkuhuuma katoaa, mutta mä en oo vielä valmis siihen. Mä haluan et mua huomioidaan ihan koko ajan ja saan tyyliin halipusun aina ohi kävellessä. Sitä se oli alkuun, ei oo enää. Ehkä nimenomaan tästä tulee tuo lopun alku -fiilis, kun tuntuu ettei se huomaa mua enää ollenkaan. Mutta tässä on sama juttu kun siinä "mä en ikinä saa mitään aikaseksi" -ideologiassa, että kun alkaa oikein miettiä ja tarkastella niin kyllähän se mut ihan oikeesti huomaa. Mun makuun vaan ihan liian vähän.
Tää masennus alkais ihan oikeesti jo riittää. Tänään psykiatrin soittoaika, toivottavasti saa selkoa johonkin. Senhän olis tarkoitus ottaa kantaa mun lääkitykseen ja mahdollisesti lisätä vieläkin tuota masennuslääke Azonaa. Lisäksi se on luvannut ottaa selvää mun jatkohoitomahdollisuuksista ja siitä, kenen kanssa lähdetään tätä mun lääkitystä järkeistämään. Kotikunnan psykpoli ainakin on ihan yhtä tyhjän kanssa, niillä on loputon lääkäripula siellä. Kaikista parashan se olis saada sinne syömishäiriöyksikköön, mutta taitaa olla mahdotonta..
Äiti mietti eilen et ehdottaiskohan ne mulle sähköhoitoa, mut en mä kyllä sitä taida haluta. Luin just jostain tyypistä, joka oli käynyt sähköhoidossa ja sen seurauksena joutunut meneen uudestaan kattoon jonku uutuusleffan elokuvateatteriin, kun ei muistanut mitään ekasta kerrasta kun näki sen ennen hoitoja. Mulla kun on tapana napata itelleni nuo kaikki huonot sivuvaikutukset niinniin.. Ei paljon napostele tollanen muistinmenetys.
Sit on vielä yks iso ressi, nimittäin joulu. Eilen kun puhuin äitin kans niin tuli taas kaikki pintaan. Päällimmäinen ongelma tänäkin vuonna on joulu ilman iskää, mutta on niitä muitakin. Mullahan ei oo kovin kummosia lahjoja muuta ku äitille, miehelle, pikkusiskolle ja sisarusten lapsille. Kaikki muut saa vaan suklaata. Sehän ei ollut mikään ongelma vielä ennen eilistä. Mulla olis mahdollisuus antaa hyvä lahja siskon perheelle, mutta en mä voi sitä antaa, kun ei mulla oo muille mitään. Paitsi suklaata. Ja kun mulla on sen lapsille jo molemmille omat lahjat niin sitte vielä perheen yhteinen siihen lisäksi? Joo, ei.
Joo. Ehkä mä jatkan näiden asioiden pähkäilyä, enkä edes yritä muistella oliko vielä jotain muutakin.. Muita asioita kerkiää ressata myöhemminkin. Elikkä heipat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti