Se tunne kun kulutit just 5min miettiessä otsikointia

Mä kävin tänään psykiatrilla. Se haastatteli mua aikansa ja sit ruvettiin miettiin toimenpiteitä. Mitä lääkkeitä on jo kokeiltu? Mitä kokeiluista seurasi? Mitä on vielä kokeiltavana? Mitä mä suostun kokeilemaan? Vaihtoehdot vähissä. Litoon tai Lamiin en koske pitkällä tikullakaan, enkä oikeestaan Venlaankaan. Jäljelle jää kasa SSRI-lääkkeitä ja Debra + ne, joita mä jo syön. Yleisön pyynnöstä selvennän tätä kappaletta seuraavalla kuvalla.

Oli pakko vielä googlata ja valehtelin. Lito on alkalimetalli, ei raskasmetalli. Lisättäköön tähän väliin mahdolliset sivuoireet, joista ne jotka mua arveluttaa, on kilpirauhasen vajaatoiminta, sekä litiummyrkytys. 

Mä kuulin yhden elämäni parhaista vitseistä. Se meni jotenki näin: "Toi sun lääkitys on jo sen verran vahva, että mitä jos kokeiltais niin, et pitäisit kii uni- ja ateriarytmistä ja tekisit väkisin sellasia asioita, joista sulle normaalisti tulis hyvä mieli." (Huomaa konditionaali) Sain kerrankin suuni auki oikeassa kohtaa ja kysäisin, et eikö tolle lääkitykselle nyt ihan oikeasti olisi tehtävissä mitään.

Hän sitten päätyi ratkaisuun, että masennuslääke Azonaa lisätään 1x50mg aamuun, 3x50mg illassa pysyy samana. Se, mikä mua vähän yllätti, oli se kun ihan oikeesti alkoi purkaa jotain, eikä aina vaan lisätä. Psykoosilääke Olanzapiinista leikattiin 5mg pois, eli 15mg:lla mennään alkaen tänään. Soittaa mulle ens viikon keskiviikkona ja kyselee miten on vaikuttanut. Lisäksi selvittelee mihin mut siirretään jatkohoitoon, kun ne tuolla tehoavolla tapaavat pitää potilassuhteet max 2kk mittaisina ja mä oon jo ekan käyttänyt.

Yks iso muutos tässä on ollut, joka ihan varmasti masentaa. Mähän sain iskän firman viimeiset paperityöt hoidettua viime kuussa ja tipuin tavallaan johonkin monttuun. Siis viimeistä allekirjoitusta singeeratessani mietin, muistin sen vasta tänään, että nyt mä joudun vieläkin kauemmas iskästä, kun ei ole enää mitään konkreettista jäljellä. Josko osa tästä syvästä masennuksesta olisikin ihan tervejärkistä surua...? Mistäpä sitä tietää. Myös muuttaessani pois kotipaikkakunnalta jätin iskän haudan ihan yksikseen.

Itkuhan se tuli, kun iskä tuli puheeksi. Itkuksi meinaa nyt mennä tää kirjottaminenkin, mut ei se enää haittaa kun mä oon jo kotona yksin piilosa maailmalta. Nyt mä mietin, toisaalta olis ihan kiva itkeä tätä jollekin, mut kuitenkin tavallaan yksin on hyvä... En mä tiä!

Toinenkin hyvä vitsi tälle päivää, kun kirjoittelin kakssuuntasten ryhmään ja joku sanoi sanatarkalleen näin: "Taitaa olla ettei sinulla ole varsinaista mielisairautta juuri ollenkaan, suru, jota ei ole vielä surrut ja haastava pesän selvitys, siinä on jo riittävästi ainesta oireiluun." Öö. Mun oireilu alkoi 15 vuotta ennen iskän kuolemaa... No mutta eipä siinä. Kukin näkee asiat tavallaan.

Nyt mä taidan muuttaa mieleni. Meinasin kirjoittaa, että taidan lämmittää eilistä soppaa, mut sit katoin kelloo ja totesin et ei ole sellainen aika tämä aika ollenkaan. Kai mä väsään jotain leipiä sitten iltapalaksi hetken päästä tai jotain. Mut nyt meen kuitenki, heipat!