Paska.

Ahistaa, masentaa, vituttaa, lamauttaa, sattuu.. 
Kävin äsken lääkärillä. Jännitti ihan hulluna sinne meno ja pelkäsin, ettei se ota mua vakavasti. Musta tuntuu siltä edelleen.

Mullehan tehtiin kakssuuntanen dg sillon kun asuin viel kauhajoella, ja se tehtiin alunperin scid-haastattelujen perusteella, samoin kun epävakaakin. No, enhän mä siihen sillälailla uskonut, kun mä uskoin olevani elämäni kunnossa, hoitaja kutsui sitä maniaksi. No, totuutta välttelemällähän ne asiat hoituu. En halunnut muuttaa lääkitystä, kun eihän mua mikään kerran vaivannut. Asiasta ei taidettu Kauhajoella ehtiä puhuakkaan enempää ennen mun poismuuttoa. 
  Muutin Teuvalle, aloitin täällä psykpolilla, lääkäri katto et mul on tälläset dg:t ja tällänen lääkitys ja sen se pisti remonttiin heti. Vanha masislääke vaihdettiin venlafaksiiniin, en muista tarkalleen muita muutoksia. 
  Venlafaksiini sai mut sekoamaan, mä hikoilin, ahdistelin, en voinut mennä enää ulos, useemman kun sata kertaa juoksin ulos kaupasta melkein itkien. Olo oli koko ajan tärisevä, sellanen, että haluaa vaan ulos tästä hetkestä, vaikkei kestäkään ajatella et sen hetken jälkeen tulee vaan seuraava. Se tiputettiin takas melkein nollille ja lähdettiin iiihan pikkuhiljaa hilaamaan sitä takas hoitotasolle. Ja joo, aika ajoin tuntui, että siitä oli jotain apua. 
  Lääkäri ohjas mut hoitajalle, viikoittaisille käynneille. Vuoden aikana, kaikkien juttelujen jälkeen ne totes, et epävakaus oli selvästi esillä koko ajan ja se oli se, mikä haittas mun elämää niin maan perkeleesti. Sitä siinä sitten lähdettiin hoitamaan, mukaan tuli DKT, josta on kyllä ollut apua ja epävakaus on nyt aika hyvin hallinnassa. Tai no, mä tunnistan sen, kun se on ottamassa vallan ja tiedän mitä silloin PITÄIS tehdä, mut toteutus vähä viel kusee, siks mä DKT:tä jatkankin. 
  Aikaa on kulunut, vuosi toisensa jälkeen ja kaikki perälässä asuttu aika on muistoissa nyt jotenkin hämäränä, etäisenä. Hoitaja otti loparit polilta ja siirty yksityisterapeutiks, Kela myönsi mulle rahoituksen jatkaa kuitenkin saman ihmisen kanssa, vaikka siitä nyt kuitenki ite joutuukin vähän maksamaan, niin en halunnut taas uutta naamaa siihen, alottaa taas uudelleen alusta.
  Kävin ammatillisen kuntoutustutkimusksen kelan pakottamana. En löytänyt elämälleni suuntaa, mutta sain lausunnon kelaa varten siitä, että työt tai opiskelut tässä vaiheessa elämää eivät nyt just tule kuuloonkaan. Sain toisen psykiatrin mielipiteen itsestäni. Hän oli sitä mieltä, että olis keskityttävä kaksisuuntaisen hoitoon, mun lääkitys tällä dg:llä ja näillä oireilla on lähinnä hälyttävä. Hän mietti, että mahtaisko mulla olla bipon tyyppi II, josta en ollut ennen kuullutkaan, mutta hänen selittäessään se kuulosti ihan järkevältä. 
  Kotona oman lääkärin kanssa sitten taas askarreltiin vähän mun lääkitystä mun toiveesta, voxraa tasaavana nostettiin ja venlaa tiputettiin. Olossa ei mitään merkittävää muutosta tapahtunut, mutta en halunnut valittaa, olinhan mä saanut sellasen lääkityksen kun halusinkin. Mun syyhän se on, ettei siitä mulle ole apua, ei lääkärin. Näin epävakauteni ainakin halusi mun uskovan. 
  Muutin keskustaan yksin.  Jollei mulla olisi hoitosuhteet täällä, olisin muuttanut takaisin Kauhajoelle, kotiin. Erakoidun lähes täysin. Poistun kotoa lähinnä ulkoiluttaakseni koiran tai käydäkseni terapiassa. Kun käyn Kauhajoella sisaruksia, vanhempia tai niitä paria jäljellä olevaa ystävää moikkaamassa, se tuntuu jotenkin vapautukselta. Pääsen pois mun omasta elämästä, jonkun muun arjen keskelle. Saan unohtaa sen, että oon yksin ja mun elämä on paska. 

  Vaikka epävakaa on nyt osa mua, ja me elämme kauniissa sopusoinnussa keskenämme (HAH!), kaikki ei oo silti kovin hyvin. Tuntuu, että on vaikeita oireita, jotka johtuu jostain muusta, kun ylimitoitetuista tunnereaktioista. Mä alan miettiä, oiskohan siinä kakssuuntaises dg:s sittenkin jotain perää ja alan lukea ja tutkiskella aihetta enemmän. 
  Mä löydän vastauksia. Ne, mitä se hoitaja silloin kutsui maniaksi, saattaa sittenkin todella olla sitä. Moni menneisyyden idioottimaisuus löysi syyn kaksisuuntaisesta. Ja mitä enemmän mä luin, sen varmempi olin. Ehkä mä en ookkaan idiootti, joka on huvikseen tehnyt ulosottovelkaa kolmattakymmentätonnia ostelemalla mukakivoja asioita. Ehkä se, että mä asun Teuvalla, johtuu sairaudesta, eikä siitä, että oon idiootti. (Mähän muutin tänne, koska eräänä päivänä tuntui erittäin hyvältä idealta irtisanoa vuokrasopimus, vaikka ei oliskaan minkäänlaista havaintoa minne on menossa. No, täältähän se löytyi mukava asunto sopivalla hintaa ja tarpeeksi lyhyellä varoitusajalla.) Ehkä tähän kaikkeen sekoiluun on sittenkin löydettävissä apua.
  Mä alan täytellä kaikenmaailman päiväkirjoja, seurailemaan olojani ja juttelemaan terapeutin kans aiheesta. Mä olin innoissani, kun tunnistin ensimmäisen kerran käynnissäolevan hypojakson ihan itte ja terapeutti oli samaa mieltä. Se sanoi, että nyt vaan kerrot lääkärille ton kaiken, mitä mulle, niin saadaan sulle apua. 
  Mulla oli tosi hyvä fiilis. Mä oon saanut vastauksia, joita mä kaipaan. Mä oon löytänyt facesta vertaistukiryhmän, mä saan lukea juttuja ihmisiltä, jotka on niinkuin minäkin, jotka painii samojen ongelmien kanssa. Mä en oo enää niin kauhean yksin mun sisäisen tyhjyyteni kanssa. Tai niin mä luulin. 

Tänään mä kävin lääkärillä. Lääkäri haluaa edelleen mun tietävän, että mä olen epävakaa persoonallisuus, johon saattaa muuten myös liittyä hypoilua (kuulemma). Lääkäri on epäileväinen, koska mulle on tehty diagnoosi, mutta ei oo määrätty kaksuuntaisen hoitoon tarkoitettua lääkettä. (Olkoonkin sitten, että se oli hän ihan itse, jonka olis pitänyt se mulle määrätä, sen tosin hoksasin vasta lähtiessäni, mutta hällähän ne mun paperit oli naaman edessä.) Se nyt kuulemma on epäilyttävää ja saa hänet miettimään. Hän kertoi, että klassinen vaikea kaksisuuntainen näkyy ihmisestä päällepäin sairausjakson ollessa käynnissä, mutta mä en kuulemma oo edes tarpeeksi masentunut ollessani masentunut. Ja jos mä en oo klassinen vaikea tapaus, niin on vaikea sanoa oonko mä yhtään minkäänlainen tapaus, tähän kun ei ole mitään taikakeinoja. Hän ihmettelee, miksi se on mulle niin tärkeää, että mulla on kaksisuuntainen. Hän tietää, että minulla on vaikea ongelma minuuteni olemattomuuden kanssa, ei usko että kaksisuuntaisella on mitään tekemistä minkään kanssa, mutta ei silti suostu epäilemään mitään muutakaan, mistä saisi hänen mielestään sopivammin vastauksia näihin asioihin. Mä en tyydy siihen vastaukseen, että kaikki johtuu epävakaasta, koska näin ei selvästi oo. 
  Se määräs mulle lääkettä masennuspainoitteisen kaksisuuntaisen hoitoon, kun itse pyysin lääkemuutosta, toki kirjoitti siihen kylkeen "masennukseen". Määräs mulle joitain verikokeita, joita itse pyysin ja antoi uuden ajan kuukauden päähän, jolloin tehään myös lausunto kuntoutustuen jatkoa varten. Tän kaiken se teki luultavasti vaan saadakseen mut hiljaseksi ja päästäksee musta eroon. 

Eli toisin sanoen mä en edelleenkään tiedä kuka mä oon, mitä mä oon, mikä mua vaivaa, mihin mä kuulun ja miksei mua auteta. Mä oon edelleen vaan surkee luuseri, joka yrittää löytää lääketieteellisen syyn sille, että on vaan yksinkertasesti paska. Mä en enää tiedä, mikä on "normaalia" ja mikä ei, vaivaako mua yhtään mikään vai ei ja pitäiskö mun nyt vaan ihan oikeesti lopettaa tää surkee ns. elämäni ja lopettaa tämä vinkuminen joka ei johda yhtään mihinkään vai MITÄ VITTUA MÄ TEEN! Mun pää hajoaa, mua ahdistaa ja mä en jaksa enää.. 

Ja mä en nyt jaksa oikolukea tätä tekstiä, kysykää jos jotain kysyttävää, sekavaakin se saattaa olla kun ei tää mun pääkoppakaan kovin selkeillä linjoilla tällä hetkellä ole. 

HYVÄÄ päivää!

Aluksi heti, etten unohda, niin sain sitten loppuviimein taisteltua itseni syömään jotain eilen. 

Ja sitten tänään: Heräsin vasta puoli seittemältä, eli nukuin ihan kokonaisen 6,5tuntia katkeamatonta unta!! Mä en nyt just muista et koskaa ois tuntunu herääminen niiiin hyvältä kun tänä aamuna ja mä olin ihan täynnä energiaa! Sit keitin kahvia ja söin aamupalaa, ulkoilutin koiran ja kävin suihkussa. Nyt jostain syystä juon taas kahvia, vaikka alkais oleen lounasaika, mut ei kai sillekään mitään voi! Kahvi on nam <3

Niin joo, melkein unohdin mainita, että oon tutkinut horoskooppeja tänään. Tai siis yrittäny, keskittyminen ei nyt oikeen suju. Eikä horoskoopit sinänsä ees kiinnosta mua mitenkään, tuli vaan aamulla mieleen et vois vähän lueskella. Sit oon lukenu blogeja, yrittäny ettiä uusia luettavaksi, mut en kyl löytäny mitää kivaa. :( Onneksi on pari kivaa jo ennestään. :)

Mun ajatukset kiitää nyt niiiiin lujaa, et pitää kirjottaa ihan superpikavauhtia että pysyy perässä. Paikallaan istuminen on hieman hankalaa, tämänkin tekstin aikana oon käyny jo ainakin kahesti peilin eessä miettimäs, et mun kulmakarvat kaipais nyppimistä. En kuitenkaan nyt ehdi nyppiä niitä, kun pitää kirjoittaa. Katotaan pian. 

Oon huomannut, että lukemiseen keskittymistä auttaa, et kun ajatus alkaa harhailla, niin vaihtaa asentoa ja keskittyy hetkeksi siihen et kuinka päin siinä tuolilla istuukaan ja sitte ottaa lauseen verran pakkia, niin johan alkaa mennä jakeluun. Jotain ton tapasta mulle on DKT:s yritetty opettaa jo vuoden ajan, mutta ideathan on aina parempia kun ne keksii ite, eiks joo?! :D

Mua ei oikeestaan oo hirveesti ahdistanut toi DKT:n tauko, tulipa vaan mieleen, vaikka se on nyt ollut jo useemman viikon pois kuvioista. Se on aika erikoista, yleensä oon ollut ahdistuksesta ihan umpisolmussa, kun se on ollut yhen viikon tauolla. Ehkä se on sitä, kun se alkaa, sit kun alkaa, uudella kokoonpanolla, niin jännittää ne uudet ihmiset sen verran ettei pysty ahdistumaan siit et siihen on vielä aikaa. Kaks viikkoa. Tai jotain. En oo varma. 

Tää on oikeesti aika hassua, kun nää ajatukset tosiaan juoksee nii, et kun nousee tästä tehäkseen jotain niin päätyy pyörimään ympäri kämppää miettimäs et mitä olikaan tekemäs. Hihittelen täällä vain itekseni. Ja elukat kattoo ku hullua. Mikähän niitäki vaivaa..? 
  Hihih, nyt on pakko kertoa, kun tulin suihkusta ja aloin pukea, niin mun alushousukopassa oli joku Lola niminen päiväunilla ja kun sanoin sille jotain tyyliin "mä tarvisin nyt pikkuhousut", sain sitte niin komian mulkaasun, et luulekko et aion liikkua. Onneks mulla on joskus pari viikkoa sitten narulta otetut puhtaat pyykit (ne loput, joita ei vielä ole uudelleen käytetty) kopassa odottamassa, et joku laittais ne kaappiin. En nyt sit tiä kannattaakokaan niitä laittaa sinne kaappiin, kun ei näköjään enää voi olla varma että ne saa tarvittaessa sieltä pois :D 

Mun niska-hartia-pää särkykin on mennyt yön aikana jonnekkin kiusaamaan jotakuta muuta! Vähä mahtavaa :) Nokka tosin vuotaa vieläkin, ja se on ihan vammasta, mutta ehkä tän flunssan on tarkotus ehkäistä ton nilkan liikarasitusta, kivuton se on, mutta parantumisvaiheessa vielä. 

Tapsu ärsytti mua aamulenkin aikaan ihan merkillisen paljon. Tai enimmäkseen ennen lenkkiä. Mä en oikeen tiä miks, mutta ärähtelin ja murahtelin sille oikeestaan mitä tahansa se tekikin. Kuinkaa ei oo hyvä. Paha minä :( 

Taas asiasta kukkapurkkiin, on pohjalainen (?) sanonta jotain et "mun kans ois helppo olla, sais olla vaan justiin niinku mä sanon". Niin mun kans on varmaan tositosi helppo olla, kun ehtii toteuttaa, mitä eka sanoin, niin oon jo muuttanu mieleni ja kaikki on edelleen huonosti! :DD 

Pitäis lakata kynnet. Ja pitäis oikeesti nyt kehitellä sitä lounasta, mut kahvi ei loppunu viä! Ei ku loppuipas. Voi paska. Ehkä siis sitten sitä sapuskaa. Ja kulmakarvat ja kynnet. Eiku hä? No joka tapauksessa, mä meen nyt tekemään jotain. Heippa! :)

Vihaan sinua, itseviha.

No joo. Mä oon koko päivän yrittäny kirjottaa, niin tänne, kun bipopalstallekin, mutta ei tunnu tulevan taas mitään.. Aivot vaan kumisee tyhjyyttään. 

Kokeilinpa sitten tosiaan niitä perjantaikännejä. Mä en takuulla juo enää ikinä (niin varmaan), kun koko seuraava viikko on pilalla. Väsymystä, unettomuutta, aiheetonta morkkista (ei, en tehnyt mitään tyhmää, en tuhlannut rahaa tms), levottomuus, saamattomuus, itsesyytökset, en oikeen ees saa kiinni mistä nyt taas pitäis olla syytettynä, mut syyllisyys edellesen seurauksena on silti läsnä. Mä vihaan nyt vain taas itseäni niin paljon..

En oo syönytkään melkein vuorokauteen mitään. Tuntuu liian raskaalta ajatukselta.. Kahvin keittäminenkin on nyt aika ylivoimaista, enkä siis oo juonut tänään kahviakaan. Aloin tossa yhentoista aikoihin miettiä, et mitäköhän sitä söis lounaaksi. Päädyin salaattiin. Tunnin taistelun jälkeen onnistuin jopa tekemään salaatin, niin ison, et siitä riittää päivällisellekin lisukkeeksi. No, sitähän nyt riittäis sitten vaikka huomiseksikin lounaaksi, koska en saanut syötyä. Noinkin suuren fyysisen ponnistelun jälkeen koko ajatus syömisestä tuntui vain niin vastenmieliseltä. Laiska mikä laiska. O_o

Lounasepisodin jälkeen päätin sitten, että nyt ainakin poistut sitten koneelta, *itut siinäkään tarvi koko päivää notkua, keksit jotain muuta tekemistä. Mut olo on niin huikea, että ainut keksimäni tekemisen muoto oli laittaa sohvalle maate, vetää peitto korviin ja tehdä sitä mitä parhaiten osaan: Ei mitään. Kolme tuntia siinä pyörin ja ihmettelin ja ajattelin, kunnes sain vähän eloa tähän kroppaan taas. Meinasin keittää kahvia, mut kävinki röökillä ja aloin kirjottaa. 

 Viimesen kahen vuorokauden aikana mä oon nukkunut yhteensä noin neljä tuntia. Nukahtaminen menee ihan hyvin, mutta sitten hetipian nukahtamisen jälkeen alkaa sellanen levoton hereille säpsyily. Eli sen neljäkin tuntia mä oon nukkunut noin 265 pätkässä. Kaikista oudointa tässä on se, että mulla ei oikeestikkaan ees oo nälkä tai väsy. Siis sellanen nukkumisväsy. Tää henkinen väsymys on kuitenki aina mukana. 

Nyt on sellanen olo, et vois melkein tehdäkin jotain, mutta kun niskaa ja hartijaa särkee, niin unohdetaanpa. Tosin mä uskon kyllä etten tekis mitää kuitenkaan, oli kipuja tai ei, mut jotenki nyt vaan olo on sellanen. 

Viime viikolla kirjotin kuinka outoo on, kun koira ei oo kotona. Nyt mun on jostain syystä ihan kummallisen vaikea sopeutua siihen, et se on kotona. Taas pyörii vain päässä miljoona ajatusta, mitä pitäis tehdä, ja tokikin on vanha kunnon syyllisyys siitä, ettei saa sen kanssa mitään tehtyä. Toki nyt pakolliset, mutta siihen se kaikki mun energiani sitten menikin.. 

Oho, olipas siinä asiaa.. Nyt on jotenkin purkautunu fiilis, jotenki ehkä helpompi hengittää. Enskertaan :)

Otsikko

Noniin, nyt on taas vähä enemmän järjissään oleva olo.. Nukuin viime yönäkin kuitenki 9h, mikä on aika hassua kun ei mulla mitään univelkaakaan pitäisi olla.. Kai sen voi ajatella ennakkona sitten :D 

Jaa, taas meni tunti tuon alotuskappaleen kirjotuksesta, kun jotenki nyt tökkii. Runosuoni tukossa :P Hirveen sekavia fiiliksiä taas ilmassa. Koskahan tämä vuoristorata loppuis :/

Miespuolisko ilmeisesti odottelis mua tänään sinne.. Saa nähä meenkö, mäkin odottelin sitä keskiviikkona tänne. Ja jotenki kiinnostuskin on nyt hukassa, oikeastaan ahdistaa ajatus mennä. Lieneekö johtuu siitä, kun tän parisuhteen tila on nyt niin epävakaa, ja mä kaipaisin lähinnä hieman tasapainoa elämään.. Tästä touhusta on tasapaino kaukana. 

Tekis mieli kiskasta kunnon känni. Varmasti tekisinki niin, jos en ois taas ihan peeaa. Tässä paljon viime aikoina lueskeltuani (ja aiempia oloja muistellessani) oon vähän miettiny, että tuo alkoholi olis ihan hyvä jättää ruokaympyrän ulkopuolelle, mutta.. Tekis nyt vähän mieli sohaista kepillä jäätä :D 
  Jokapaikassa kun sanotaan, että bipopotilaiden alkoholinkäyttö saattaa laukaista (hypo)mania- tai masennusjakson. Mä oon jo pitkään tuntenut krapulapäivinä ja niitä seuraavinakin erittäin sekopäisiä oloja, nyt mun tekis mieli verestää muistoja, että onko ne just sellasia kakssuuntaselle tyypillisiä tuntemuksia.. Ymmärtääks kukaan nyt tätä mun logiikkaa?? Koska mä oon sekasin ja netissä lukee miten bipot on sekasin, niin mä haluan kokeilla oonko mä silleen sekasin vai jotenki muuten sekasin :DD Joo, nyt menee jo vähä ohi iteltäkin... Mutta yhtä kaikki, mun tekis silti mieli juoda. 

Plääh, mun pitäis oikeesti saada jotain muuta ajateltavaa kun pääni. Täs tulee viä hulluksi, kun pakonomaisesti päivät pitkät yrittää analysoida itteään ja olojaan. Vois mennä vaikka röökille ja keittää lisää kahvia. Siijuu :)

Laiskottelua

Niiiiiin laiska päivä, ettei paljo paremmasta väliä.. Nukuin viime yönä 16 tuntia ja tää päivä on menny kyllä niin usvasesti että huhhuh.. Alotin salkkarimaratoninkin, muutamaan viikkoon en oo jaksanu muutaku tallentaa niitä. 

Mulla ei kyllä oikeastikkaan oo yhtään mitään sanottavaa, mutta yritänpä nyt kuitenki, kun jo lupasin päivittäisen päivityksen. Tosin tää touhu on kyllä enemmän haukottelua kuin kirjottamista.

Jos mä aiempina päivinä oon kertonut teille, mitä kaikkea on mielessä ja mitä oon tehnyt, niin pitäisköhän mun tälläsenä päivänä listata kaikki mitä en oo tehnyt tai ajatellut? :D Ei varmaankaan oo kovin tarpeellista.. Mutta jospa mä huomenna koittaisin ensinnäkin saada itteni hereille aamusta, ja kattoisin oisko mulla silloin jotain järkevää sanottavaa. Äiti opetti, että jos ei oo mitään järkevää sanomista, on parempi olla hiljaa. Toimimme siis sen mukaan. 

Huomiseen hanit <3 

Niitä päiviä..

Tai oikeastaan niitä iltoja, kun on taas miettinyt päänsä niin puhki, ettei jaksa enää. Mietinkö mä eilen jotain sen tyylistä miekkosen tänne tuloon liittyen, kun "mitäköhän siitäki tulee". No, nyt mä tiedän: ei mitään. Se jäi matkalle, kavereiden kans dokaan. "Onhan nyt pikkulauantai!"

No, tälläinen pieni vastoinkäyminen sai sitten miettimään koko tätä elämää, ja aikani jahkailtua tulin lopputulokseen, että paskaahan tämä on. Yllätyittekö? 

Tää on niitä päiviä, jolloin ei voi olla miettimättä miten kivaa olis, jos ei huomenaamuna enää heräisikkään. Niitä, joina tekis mieli nostaa iltalääkkeiden annostus noin 3000-kertaseksi. Niitä, jolloin musta ei oo tarpeeksi tumma väri kuvaamaan ajatuksia joita pääkopassa taas liikkuu. 

En mä jaksa enää kirjottaakkaa, meen kai tästä katteleen jotain iltapalaa. Tai jotain... Öitä..

Vapaapäiväpäivitys vol.2

Tänään on ollut jotenkin ihan pelottavan tasainen päivä. Ei hermostuneisuutta, ei masennusta, ahdistusta, muttei sen kummemmin iloa tai oikeen mitään muutakaan. Ihan vaan laiskempaakin laiskempi ja maailman tavallisin tiistai. Mä en oikeen tiedä onko tää hyvä juttu, vaiko vaan tyyntä myrskyn edellä.. Sen näkee sitte.

Aamulla kerroin tosta mun uudesta päiväkirjasta, ja oon tässä päivän mittaan sitä tutkiskellut. Totesin, että en osaa täyttää sitä. Se ei välttämättä johdu siitä, että se itsessään olis jotenkin vaikeaselkoinen, mutta kun mä oon sitä senkin puolesta. Jos ei siis lainkaan ymmärrä itseään, miten voi kirjata mitään siitä muistiin...?

hmm.. Ei mulla tainnutkaan olla tämän kummempaa mielessä. Hyviä öitä kaikelle kansalle :)

Vapaapäivä

Ihan outo olo kun koira ei oo kotona. Vein eilen sen kaverille hoitoon, kun toi mun venähtänyt nilkkani kaipaa epätoivoisesti lepoa ja koiran ulkoilutus ei oikeen nyt sovi kuvioon. Tänään on siis päivä, jona mun ei ole lainkaan pakko mennä yhtään mihinkään! :) Ja maailman ihanin tunne, kun on ystäviä jotka vielä jaksaa toista hädässä auttaa <3 

Eilinen terapiakäynti oli ehkä rankin tähän mennessä. On ollut niiiin paljon ajatuksia tässä viime aikoina, että alkoi jo tuntua että ei oo ees käynyt terapiassa ikuisuuteen. En mä itkuisuudeltani paljoa saanut siellä puhutuksi, mutta onneksi mulla oli kaikenmaailman lappusia, joissa luki mistä kaikesta multa nyt kannattaa kysellä ja mä sit vain kyyneleiden välistä yritin nyökkäillä tai puistella päätäni. Tai yrittää epätoivoisesti sopertaa jotain. Terapeutti piti ihan loistavana ideana tuota viikkokorttia ja varsinkin niiden omien ajatusten kirjoittelua sinne taakse. 
  Sain myös "kaksisuuntaisen mielialahäiriön tuntemus ja tietämys"-päiväkirjan. En oo vielä ehtinyt sen kummemmin siihen tutustua, mutta siinä on jotain taulukkohärdellejä, joiden tarkotus ilmeisesti on kirjata oireita lääkäriä varten, jotta lääkäri saa sit luotettavamman kokonaiskuvan niistä ja voi auttaa mahdollisimman hyvin. Alankin tutkia sitä tässä seuraavaksi. 

Raskaamman päivän jälkeen vietin illan mun maailman ihanimman pikkusiskoni kanssa ja se oli niin rentouttavaa. Yhden veljistä kanssa tuli siinä juteltua jonkin verran ja tietty sitten äidin. Huomenna ajattelin vihdoin yrittää päästä käymään isosiskon tykönä, on ollut hirmuisen huono omatunto kun en oo pitkään aikaan jaksanut käydä..

Olen luvannut lakata jatkuvasti käyttämästä täytyä- sanan konditionaalimuotoa, mutta nyt mun täytyis oikeasti saada vähän siivottua, kun tällä tietoa tuo miespuoliskoni tulisi huomenna tänne meille. Ensimmäistä kertaa useempaan kuukauteen. Saa nähä mitä siitäki tulee... Ja sitäpaitsi, mut patterit lotisee siihen malliin et tuntuu ku asuis keskellä niagaran putouksia, enkä kehtaa pyytää naapuria (joka tässä talossa hoitaa tälläiset asiat) ilmaamaan niitä tän sotkun takia. Nyt oon sitten ratkaissut ongelman sammuttamalla niitä pattereita ja sen kyllä huomaa lämpötilassa :/ Vaikka onhan täällä kuitenkin vielä 19 astetta. Vois olla kylmempiki. 

Jees, ei kai mulla muuta nyt justiin. Kivaa päivää kaikille :)

Lakossa edelleen

Nyt mä taas oon päättänyt yrittää kirjottaa päivittäin. Mä luotan päätöksiini nykyään noin 0,5%:sti, mutta ei anneta sen häiritä. Ajattelin yrittää sisällyttää tän mun päivärytmiin, joka myöskin on vielä vähän kehitteillä, mut en oikein tiedä mikä olis hyvä aika.
  Toisaalta tykkään tästä aamupäivästä, kun minä oon vielä paikalla kirjottamassa, yleensä illan mittaan joku muu ottaa vallan näistä teksteistä, ja se on just se syy miks niitä taukoja tulee. Mä kun en haluaisi allekirjottaa sanaakaan siitä, mitä masentunut/ahdistunut/hypoileva/muuten vaan tunnevammanen minä sanoo. Eri tunnetilat sanelee tekstin, mutta yleensä mä alan jossain vaiheessa epäillä niiden julkaisukelpoisuutta ja siihen se kirjottaminen sitten kaatuukin. 
  Sitten taas toisaalta musta olis kiva yrittää saada julkaistua tekstiä juuri äsken kuvailemissani oloissa, että saisin muodostettua vähän jonkinlaista kokonaiskuvaa itsestäni. Mä kun en oikeasti enää tiedä, kuka mä olen.

Mä muistaisin joskus nähneeni Jossun, joka oli älykäs, iloinen, elämänmyönteinen, avoin ja vapaamielinen. Jossun, joka nautti elämästään ja jolle jokainen päivä oli uus seikkailu. Onnellinen minä. Mutta mä en enää tiedä, onko tällästä koskaan ollutkaan, vai haluaako mun mieleni uskotella, että joskus kaikki oli paremmin. Oliko? Vai onko maailma tosiaan aina ollut niin paska kun mitä mä nyt uskon sen olevan?
  Kaikki entinen tuntuu vain kaukaiselta unelta, sellasen sumun peitossa.. Kaikki tuleva taas on painajaista, jota mä en halua nähdä saati ajatella. Mä en enää tunne kuuluvani mihinkään, en vaan oikeesti enää tiedä miks elän. 

Nyt meni kyllä niin synkäksi, että kohta pitää vissiin alkaa taas pelätä itteänsä.. Hui kauhistus :/ Vois hukuttautua kahvikuppiin. Päivänjatkoja. 

Otsikointilakko

Hienosti _taas_ kaivoin itteni ylös tuolta suosta, johon eilen meinasin hukkua. Tänään olo on jo parempi, ainakin vielä toistaiseksi. 

Lueskelin jotain foorumia ja siellä joku tyttönen etsi mailikaveria. Halusin kovasti vastata siihen ja lopulta onnistuinkin, vaikka lyhyen viestin kirjottaminen kestikin melkein tunnin kun jännitti niin kovasti. Mitä jos se ei tykkää musta, mitä jos se ei vastaakkaan jne.. Nyt mulla on koko ajan semmonen ahdistuneen odottava fiilis. Mä niin kovasti haluaisin jonkun samassa tilanteessa elävän ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä juttuja. Tai jotain.. 

Mä keksin ihan mullistavan idean ja oon alkanut ton viikkokortin taakse kirjotella otteita ajatuksistani, siis sellasia joita haluun terapeutin kaa käydä läpi. Ehkä siitä on jotain hyötyä, ehkä ei, mee nyt sit ja tiedä häntä..

Keskittymiskykykin on ihan täysin tallella. Tossa aiemmin mun piti koiran kanssa ulos lähtiessäni viedä roskat ja käydä siwassa samalla, mut p*skat, unohdin lompakon ja roskapussin tänne kolmanteen kerrokseen. No, illalla uudestaan. Äsken, noiden ekan kolmen kappaleen jälkeen mun puhelin soi ja juttelin hetken aikaa ja siinä sitten jo ehdin unohtaa että olin ees kirjottamassa. Tossa taas parikymmentä minuuttia sen puhelun loputtua sähläsin jotain ennenku huomasin, et tääkin on kesken. Eilen tiskasin veistä (kyllä, sitä minun erittäin terävää ihan uutta ihanuutta) ja jotenkin fairya kaataessani onnistuin roiskauttamaan sen pisaran ranteelleni. Fiksuna ihmisenä joka ei halua pesuainetta tuhlata, ajattelin pyyhkäistä sen pisaran takaisin siihen veitselle. Kyllä, sillä veitsellä. Ja kyllä, teräpuolella. Ihan viimehetkellä ennen ranteeni teurastusta tajusin mitä oon tekemässä ja käänsin sen veitsen sit ympäri. Olo ei ole ollenkaan tyhmä nyt. Huoh.

Jotenkin nyt on ollut jotain pientä huimaustakin havaittavissa, ja semmonen etova olo. hyi. Kai sitä vois nyt syöksyä sohvan nurkkaan tutkimaan mitä saissea tuolta teeveestä tänään tulis.. Paipai :)

AjatusMaailmanpyörä

Mä oon nyt ihan hukassa. Ne sanoo, et tieto lisää tuskaa, mutta tietäisivätpä miten paljon! Huoh, mieli tekis nyt vähän avautua ja kirjottaa jotain, mutta pää on nyt niin solmussa, että tää ei oikeen suju.. Kirjoita rivi, tuijota näppäimistöä muutama minuutti, lue mitä äsken kirjoitit ja pyyhi se pois. Aloita alusta. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Mä en jaksa odottaa maanantaita et näen terapeuttini ja saan ehkä johonkin jotain vastausta.. Ehkä.. Miksi kukaan ei oo kertonut mulle, että mut on tuomittu tähän loppuiäksi, ei enää vain todennäköisesti, vaan varmasti. Miksi mua hoidetaan vain epävakaana persoonana, vaikka jokainen suositus sanoo, että monihäiriöisillä potilailla kaksisuuntaisen mielialahäiriön hyvä hoitotasapaino on ensisijaista, tosin hoidontarve suhteutetaan tietysti oirekokonaisuuteen ja rinnakkaissairauden vaikeusasteeseen.

Nyt mun on pakko julkasta tää tälläsenään, koska muuten pyyhin tämänki vähän tekstin pois.. Pitää yrittää jatkaa, jos tässä nyt vielä joskus pystyy johonki keskittymään..

Miksi mä edes yritän otsikoida näitä?

Nyt voin sanoa, ettei mulla oo hajuakaan mitä mä aijon sanoa. Musta nyt vaan tuntuu, että pitää kirjottaa. 

Tässä kuluneen viikon aikana oon kehitellyt monia tekstiluonnoksia, mutta kuten aiemminkin oon sanonut, kun tunne/tilanne on ohi, asiasta puhuminen tuntuu ihan vieraalta. Ihan ku se ei oliskaan tapahtunut mulle.. Joten luonnollisesti siitä on myös hyvin hankalaa kirjoittaa. 

Viime aikoina oon lukenut paljon kakssuuntasesta mielialahäiriöstä ja miettinyt, että oon ehkä aiheettomasti syyttänyt epävakautta monista ongelmista.. Anteeksi. Jotenki ihmettelen, et miten mä en oo lukenu siitä aiemmin, kun kuitenki mulla on ollut se diagnoosi jo tosi pitkään. 

Aiemmin en oikeestaan ees uskonut koko diagnoosiin (luin, että sekin on tosi yleistä), mutta sit kun alkuperänen dg vaihdettiin tyyppiin 2 ja tämän kaiken lukemisen jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtää. Siis itseäni ja mennyttä käyttäytymistä, sekä sairauden jaksoja. Sitä mä en oikeen ymmärrä, miten lääkärit ei oo viittiny selittää mulle, mitä kaksisuuntainen mielialahäiriö käytännössä on. Kukaan ei kertonut mulle että kyseessä on vakava sairaus, vaikka nimestä vois päätellä sen olevan mielialahäiriö. No ei sillä, en mä ennusteitani kovin hyvänä oo pitänyt muutenkaan, nyt meni sit melkeinpä se viimenenki toivo..

Sit asiasta ihan johonki muualle, Meinaan mun suosikkiini epävakauteen ja sen hoitoon: (musta tuntuu ihan järjettömän epäreilulta muita sairauksia kohtaan sanoa epävakautta mun suosikiksi..) No ihan kui vain, nyt kuitenkin on se DKT-taitovalmennusryhmä muutaman viikon lomalla. Se ehti olla lomalla kokonaista kaksi viikkoa ennen kun sain ensimmäisen hulluuskohtauksen. Onneksi keskiviikkoryhmä kuitenkin pyörii normisti, niin sain ryhmänohjaajan kans jutella tästä aiheesta ja se antoi mulle sit monenmoista vinkkiä, kuinka jatkossa selvittää noita tilanteita DKT-oppien mukaisesti. Ainakin sen verran siitä oli hyötyä, että mulla on ollut paljon parempi ja jotenkin turvallisempikin olo tän keskustelun jälkeen. 

Se antoi mulle myös täytettäväksi tollasen viikkokortin, johon päivittäin arvioidaan asteikolla 0-5 eri tunteiden voimakkuuksia. oon nyt täyttäny sitä kolmelta päivältä ja kyl mä huomaan sen hyödyn jo nyt: Tunteiden arvosanat on vaihdelleet tosi paljonkin eri päivinä, mutta ilman tota noi ei ikinä jäis mieleen niin, et niitä sais sitten mietittyä/käsiteltyä yksilöterapiassa. Saa nyt sitten vaan nähdä onnistunko tuossakaan, oon niin mahdottoman huono kaikissa maailman päiväkirjahärdelleissä. Mut jos onnistun, se auttaa mua jatkossa varmaan myös blogin kanssa, kun ei oo mahdollista unohtaa ihan kaikkea ihan heti. :)

Sainhan mä jotain aikaseksi! Nyt voi hyvillä mielin lähteä koiran kanssa ulos ja ehkämahdollisesti pitäis käydä kaupassakin.. Taas. Moikka  :)