Mä sitte sain Kaarinan imuroitua ja laitettua myyntiin. Jostain syystä mä oon ihan hirveen epävarma teenkö mä nyt oikein tän homman.. Iskältä kysyisin jos voisin, mut ku en voi. Kävin sitten haudalla ja sain ihan loputtoman itkukohtauksen. Viereiselle haudalle tuli joku rouvashenkilö, jota itkun läpi tervehdin ja jatkoin tuomani kynttilän tuijottamista. Sit tää nainen alkoi puhua. "Joo tiedänkin tuon tapauksen, eikös se ollut se autokolari?" Vastasin joo. Sit tuli nää perinteiset "kaikille on aikansa" ja "elämän on jatkuttava". Senkin hän totes että on hirveetä tollanen onnettomuus nuorella iällä, kun ei voi varautua ja hyvästellä, toisin kuin pitkään sairastavia... Tiedän.
Tulin kotiin ja itku jatkui edelleen. Kirjotin Faceen päivityksen siitä, miten kaipaisin iskän tukea ja neuvoja nyt. Isoa halia ja lupausta, et kaikki järjestyy. Eihän kaikki välttämättä järjesty, mut iskä osas sanoo sen niin uskottavasti. Yks, jota oon pitänyt kaverina kommentoi yhtäkkiä ihan puskista et "lopeta toi itsesääli"! Olin ihan kysymysmerkkinä ja yritin saada aikaan jotakuinki diplomaattisen vastauksen. Pari muutakin mun kaveria liittyi "keskusteluun" ja siitä seuras 50 kommenttia ihan täyttä paskaa aiheesta, miten oon itsesäälinen, pikkusieluinen kusipää. Lopuksi äiti tuli sanomaan et voisitko sulkea kommentoinnin ja mä suljin...
Mä mietin sitä pitkään yrittäessäni nukahtaa. Mä oon kyllä aika varma, että ikävöimisen ja itsesäälin välillä on ero. Kyllä, mun tekis mieli sanoa et miks just mä, miks just mun iskä! Se olis itsesääliä. Mut kun mä en sanonut niin, mä sanoin vaan et kaipaan iskää ja iskän viisaita neuvoja. Tästä pääsemmekin taas siihen autoasiaan. Mä pelkään et mä teen jotain väärin kun ostan uuden, mun mittapuulla kalliin auton ja myyn luotettavan vanhan Kaarinan pois. Se on jotenki niin surullista, kai mä kaipaisin iskältä vaan hyväksyntää. Tai jotain. Mulla on jonkinlainen epäusko siitä, että mulle vois tapahtua jotain noin hyvää ja et se jäis pysyväksi. Mulla on 5 vuotta ollut auto, jonka kaikki "herkut" on rikkinäinen keskuslukko ja sisätilanpistoke. Mä oon vaan tyytynyt siihen ja osaani. Ääh, en mä osaa selittää tätä oloa...
Jida on pässi. Se reagoi mun mielialoihin ja aina kun mulla on stressiä, paha mieli, vitutus tms negatiivinen tunnetila, se haukkuu. On ihan sama kuuluuko jostain ääniä vai pitääkö ne kuvitella, mut se haukkuu. Eilen sitten paloi käpy ja laitoin sille haukunestopannan. Koko koira lössähti. Vaelteli ympyrää häntä riippuen, vältteli mua ja Fiaa, eikä päästänyt pihaustakaan, muisti vielä mitä siitä seurais. Aah, mikä ihana hiljaisuus.
Sain mä ne roskat ja tölkitkin eilen kerättyä täällä kotona. Enää puuttuu ne sata muuta asiaa sillä listalla, mut nou tressi. Jos joka päivä tekis vähä jotain niin joskus olis ehkä valmistakin. Tekemismotivaatio on kyllä aika lähellä nollaa mut ei kai siinä auta. Kaarinan perälootakin pitäis tyhjätä, siellä on paaaljon tavaraa. Niin paljon, kun viidessä vuodessa autoon kertyy sellaista tarpeellista ja muka-tarpeellista. Tölkkien palautus on myös yksi asia listalla, niitä on varasto täynnä ja mä tarvisin varastoani muuhun käyttöön. Oon aina vaan säästänyt niitä pahan päivän varalle, mut niin pahaa päivää ei oo vielä tullut vastaan.
Jos nyt olis tosi reipas ja maksais ne laskut, omat ja firman. Sit vois laittaa musiikkia, käynnistää tiski- ja pyykkikoneen jaja.... Tai sit mä vaan istun täs ja juon kahvini loppuun. Katon sit mitä tekee vai tekeekö mitään. Eipä mulla tässä nyt sen kummempia enää ole, et kai sitä vois jo sanoo heipat. Hei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti