Yksin.

Mä en oo aikoihin ollut näin yksinäinen. Musta tuntuu, että kukaan ei jaksa/halua enää puhua mun kanssa, koska olis lähinnä itsetuhoista kysellä kuulumisia henkilöltä, jolle ei kuulu koskaan hyvää. Samalla kun ihmiset ei jaksa enää kysyä, niin ajattelen itse, että en ota yhteyttä nyt keneenkään, koska en halua vaivata. Ihmisillä on takuulla parempaakin tekemistä, kuin mun voivottelut. Mä nyt vaan en ole kovin mieltäylentävää seuraa just nyt ja siihen on tyytyminen... Kaikkein eniten mä pelkään, että mun puoliso ei enää jaksaisi mua, koska jos se tapahtuu, niin romahtaminen on lievintä, mitä siitä mulle voisi seurata. En haluu ees ajatella. 

Ahdistus on pitänyt pintansa. Enää en ota tarvittavia joka päivä, eli se on hieman lievempää kuin viime viikolla. Se silti on ja minusta se on ongelma. Tämmönen kestoahdistus ei oo mulle lainkaan tyypillistä, lyhytkestoinenkin harvinaista. Lääkkeet auttaa aina hetken ja niiden voimalla saan vähän jotain aikaiseksi, esimerkiksi eilen kävin kaupassa ja söin Diapamin voimalla ja myöhemmin tein hieman kotitöitä Truxalin avulla. Oon nyt koittanut madaltaa kynnystä ottaa noita tarvittavia, koska oon aika varma, että kärsiminen ei ole ihmiselämän syvin tarkoitus. Voin toki olla väärässäkin...

Olanzapiinin nosto oli hurjan hyvä ajatus sinänsä, että vaikka kuinka pilkulleen noudatan ruokavaliota, paino on tasaiseen tahtiin noususuunnassa. Se ahdistaa, vituttaa, ottaa päähän ja ärsyttää. Ei maha mittää. Se kuitenkin osaltaan auttaa ajatusten katkaisemisessa illalla sekä nukkumisessa, joten poikkeuksellisesti ajattelin sietää tämän painonnousun toistaiseksi. 

Mä aloin pitää kalenteria. Ostin tommosen lukuvuosikalenterin hurjan söpöllä pöllökuvalla ja merkkaan nyt sinne kaikki tapaamiset ja puhelut, lääkemuutokset sekä sen, jos tarvii ottaa tarvittavia. Kalenterissa on myös sellainen ominaisuus, että sinne voi kirjata muistiin tulevia tapaamisia ym! Miten en tätä aiemmin keksinyt! 🙈 Tänään mulle soittaa psykpolin sossu klo 12. Se on sinänsä hyvä asia, että mä tarviinkin tässä tilanteessa nyt jonkun, jolle maksetaan mun kuuntelemisesta. 

Hoitsu ehdotti mulle DKT:tä. Oli puhetta siitä kyllä, että kävin kaksi kierrosta joskus kymmenisen vuotta sitten, mutta hoitsun mielestä voisin näiden vuosien jälkeen ja aikuistuneena saada siitä irti jotain uutta. Se alkaisi marraskuussa ja olisi 23 kertaa. Lisäksi DKT-kaavaan kuuluu viikottaiset yksilökäynnit. Tähän kaks kertaa viikossa ajelemiseen sitoutuminen talviaikaan ja bensan hintojen ollessa nämä, ei oo ihan kevyt päätös. Toisaalta huvittaiskin, mut en tiä. Jatkan sumplimista. 

Pakkoajatukset on voimissaan. En oo laskenut, montako kertaa oon tänään sanonut ääneen, et mä haluun kuolla, mutta oon varma että 25 kertaa ei riitä. Tuun hulluksi (hehheh) jos näitä ei pian saada kuriin! Se on jo listalla, mistä pitää puhua lääkärin kanssa kun hän soittaa maanantaina. Toisaalta kyllä tuntuu vähän hassulta lisätä tähän nyt uusia lääkkeitä, kun vanhojakin on jo sen seittemän. 

Mä kävin viime perjantaina psykiatrisessa päivystyksessä ja lääkäri oli sitä mieltä että mun lääkitys kaipaisi isoa remonttia ja sen toteuttaminen olisi syytä tapahtua osastohoidossa. Tämäkin on vielä mietinnän alla, koska tiedän että lääkitykselle olisi pakko jotain tehdä, mutta se osastoasia kyllä jännittää ihan liikaa. En vain tiedä, onko niiden muutosten teko avohoidossa edes mahdollista, kun reagoin aina pieniinkin lääkemuutoksiin niin voimakkaasti. Tämä asia on myös listalla maanantaille. 

Jeez, mun pitää lähteä hakemaan polttopuita. Tuvan lämmittäminen on ainut asia, jonka teen mielelläni sekä vapaaehtoisesti ja tämä, koska inhoan palelemista yli kaiken. Jatkamme jälleen, pai! 💗

Ahdistus alkaa A:lla, aamu alkaa ahdistuksella.

Vaikee ajatella et oon kirjoittanut viimeksi ennen tätä episodia. Mulle iski toissapäivänä, tiistaina, ihan hillitön ahdistus tyhjästä. Otin tarvittavat lääkkeet, kävin ulkoilemassa, kylmä-kuumassa suihkussa ja yritin pitää itseni kiireisenä, mutta mikään ei auttanut. Soitin terveyskeskuksen päivystykseen ja sain lääkärin luurin päähän. Sovittiin, että mä yritän pärjätä kotona yön yli ja lähden seuraavana päivänä hänen vastaanotolle. Sitten tuli aika ottaa iltalääkkeet. Jos mä oon joskus valittanut siitä, että syön iltaisin ämpärillisen vahvoja lääkkeitä, niin perun sen, koska tolla pillerilajitelmalla todella saa aivotoiminnan loppumaan. 

Aamulla kun heräsin, ahdistus oli poissa. Oli vain sellainen voimakkaiden negatiivisten tunteiden jälkeensä jättämä tyhjyys. Ontto olo. Kävin lenkit, söin aamupalat, puhuin yhden puhelun, kuuntelin radiota. Puhelu loppui, radio tilttasi, oli vaan hiljaisuus, kunnes se iski taas. Ahdistus tuli takaisin ja oli voimissaan. Sitten vielä terveyskeskuksesta soitettiin ja olin ihan varma et lääkäri oli perunut, mutta aika siirtyikin pari tuntia eteenpäin. Se itseasiassa sopikin mulle oikein hyvin. 

Menin vastaanotolle kyynis-pessimistisellä asenteella ja vahvalla ahdistuksella varustautuneena. Odotin käynnistä katastrofia, pelkäsin ettei oteta tosissaan eikä ymmärretä mitään. Mutta mitä vielä! Siellä oli oikein ihana, pienikokoinen nuori tatuioitu naistohtori, joka ihan ensimmäisenä sanoi, että siirsi mun aikaa, koska tässä välissä hänellä olisi pidempi väli kuin olisi ollut silloin aiemmin. Juteltiin mun ahdistuksesta, mun tuntemuksista ja ajatuksista ja hän kirjoitti lähes kaiken ylös. Sitten päästiin lääkitysasiaan ja katsottiin lääkelistan ajantasaisuutta. Siellä oli joitakin lääkkeitä, joita hän ei tuntenut, niin otti sitten puhelun päivystävälle psykiatrille konsultoidakseen.

Hän soitti ensin hoitajalle ja sanoi, että pitäisi saada psykiatrialta joku kiinni. Hoitaja siellä meinasi antaa psykiatrisen sairaanhoitajan numeron, niin tämä lääkäri muutti ääntään matalammaksi ja sanoi silleen tosi hauskasti, että "mä tarviin psykiatrin!" Hymyilin. 

Psykiatri ehdotti ensimmäisenä osastohoitoa. Sanoin ei. Seuraava vaihtoehto oli nostaa Olanzapiinin annosta ja lisätä listalle Truxal tarvittaessa ahdistukseen 1-3x. Tämä selvä. Kun olin lähdössä, lääkäri sanoi vielä, että pidäthän huolen itsestäsi ja muista että et ole yksin. Mun teki melkein mieli halata tätä ihanaa olentoa, mutta tyydyin sanomaan, että olet aivan ihana lääkäri, älä koskaan muutu. 💗 Laitoin vielä illalla omalle hoitsulle tekstiviestin, että kävin päivystyksessä ja tehtiin pieniä lääkemuutoksia. Ahdistus mieletön. Ajattelin vain ilmoittaa. 

Aamulla heräsin jälleen ilman ahdistusta ja lähdin normaalisti lenkille klo 5. Tasan. Kerkisin parin kilsan päähän, kun se iski taas. Vei kaikki voimat ja mun oli vielä käveltävä kotiin sieltä! Otti kyllä voimille aika railakkaasti, mut minkäs teet. Otin kotona Truxalin ja olo helpotti sen verran että sain syötyä aamupalan ja vähän jotain tehdyksi. Hoitsu soitti, tiedusteli, mikä tilanne ja sovittiin aika jo ensi viikolle, kun seuraava olisi ollut vasta yli kahden viikon kuluttua. Sanoi myös, että tk-lääkäri oli tehnyt kiireellisen lähetteen psykiatrille tehostetun avohoidon yksikköön, joten voi olla, että sieltä ollaan muhun yhteydessä. Oltaispa. 

Otin klo 13 toisen Truxalin. Söin. Puhuin pitkän puhelun äitini kanssa. Nyt kello on 16.01 ja ahdistus on jälleen palaamassa täydellä teholla päälle, enkä voi mitään. 

Joutsen-veneilyä

Mulla oli tänään erittäin hyvä hoitsukäynti. Toinen käynti uudella hoitsulla ja pidän hänestä vaan enemmän kuin viime kerran jälkeen, mikä oli silloinkin jo paljon. Me puhuttiin mun lapsuudesta. Mun oma-hoitsu ei oo koskaan kysynyt mun lapsuudesta. Sanoin, miten mua kummastuttaa, kun en muista paljonkaan. Että tiedän, että traumaattinen lapsuus usein unohtuu, mutta mun lapsuus ei tietääkseni ollut mitenkään erityisen paha. 

Mulla oli rakastava perhe, äiti oli meidän kanssa kotona ja iskä teki töitä. Paljon töitä. Mullahan on neljä sisarusta, isosisko ja kolme pikkuveljeä. Paljonpaljon myöhemmin sain vielä toisen siskon, joka virallisesti on vain puolikas, mutta kukaan ei tykkää virallisista asioista, eihän? 

Meidän perhe ei ollut millään tavalla rahallisesti kovin rikas, mut me pärjättiin. Meillä oli vaatteet päällä ja ruoka pöydässä. Muistan, että iltapalalla piti valita, halusiko leivän päälle kinkun vai juuston ja että ruuan kanssa sai syödä vain näkkileipää jossa vain levite. Iltapalalla voi juoda vaikka "varia", joka oli kupillinen kiehuvaa vettä, tilkkanen maitoa ja sokeria. Se ei kuulosta kovin juhlavalta, mutta muistelisin sen olleen ihan hyvää. 😄

Hoitsu kysyi multa, mikä on ensimmäinen asia, jonka mä muistan. Mä kerroin, kun olin vuonna -94 3,5-vuotiaana Jokkis SM -reissulla, tai tietysti oltiin siellä koko perhe = äiti, iskä, isosisko ja vanhin veljeni. Baarin terassin vieressä oli sellainen sinipohjainen pieni allas, jossa oli joutsenveneitä. Ne toimi 5 markan kolikoilla. Iskä istui terassilla todnäk olutta hörppien ja heitteli mulle vitosia. Olisin viihtynyt siellä vaikka maailman tappiin saakka, se oli kivaa. Hoitsu huomasi, kuinka mun koko olemus muuttui ku puhuin tästä. Se vaan on sellainen todella hyvä muisto. Rakas muisto. 

Juteltiin lisää ja muistin jotain muutakin. Ehkä mä sittenkin olin hieman traumatisoitunut. Mulla tuli melkein itku, kun selitin tilannetta, jossa iskän veljet oli meillä ja mä ylpeänä näytin, miten olin juuri oppinut ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Ajoin poispäin porukasta, kun mun kädet alkoi vapista ja pyörä oli vähällä kaatua tärinän voimasta. Ne nauroi mulle. Kaikki. Muistan, miten minä mieleni tuosta pahoitin. Hoitsu ymmärsi. Huomasin, että hän on oikein hyvä validoinnissa, mikä ei minun omahoitsulta niinkään suju. 

Noh, hoitsukäynnin jälkeen mun pää on tulvinut juuri tällaisia asioita. Muistan mun kummien häissä, kun kaikki nauroi mulle, kun olin ruokalinjastolla hidas. Voitelin leivän millimetrin tarkkuudella ja mun setä hieman turhautuneena sanoi, että kyllä se on hyvä jo ja voisit siirtyä eteenpäin. Iltapalalla sitten, kun keittiöstä tultiin sanomaan että ruoka on katettu, niin päätin, että nyt kukaan ei naura mun hitaudelle, vaan meen ihan heti sinne linjastolle, otan ruuan ja poistun. Näin tein ja äitille siitä ylpeänä sanoin, että huomasitko kuinka nopea olin. Äiti sanoi vaan, että "taisit myös mennä ennen hääparia, et ne käy kyllä yleensä ensin"... Teet niin tai näin niin vituiksi meni. 

Ehkä just tällaiset asiat teki musta tämmösen. Hassu ajatus. Oon syyttänyt epävakaata siitä, että muistan tämmöisiä tuhat vuotta vanhoja asioita joita kukaan muu ei varmasti muista, tavallaan syytän itseäni siitä, että nämä asiat vaivaa mua vieläkin. Hoitsu sanoi, et ei kukaan muu varmaan muista sellaisia asioita, koska ei niitä ole siinä tilanteessa häpäisty/nolattu. Että se ei ole epävakaa, joka muistaa ne asiat, vaan ehkä ne on niitä asioita, jotka sen epävakaan laukaisivat. 

Mun yksi setä, ketään nimeämättä, on kyllä ollut mun aikuisiälläkin sellainen, että sillä ei taida olla minkäänlaista paskasuodatinta päässään, siis ei mitään tajua siitä, että jotkin asiat voisi ihan hyvin jättää vaan sanomatta. Se on saanut mut itkemään monenmonet kerrat aikuisenakin. Musta tuntuu, et sille tulee jotenkin parempi mieli, kun se saa mollattua mua, tai ihan ketä vaan. Kai se jotenkin pönkittää omaa egoaan tai jotain. En teidä. Se on ollut päätekijä näissä parissa tuskaisessa muistossa, jotka otin esimerkiksi. VMP. 

Kyllä, olin erittäin herkkä lapsi. Oon oikeesti tosi herkkä vieläkin. Mutta onko se herkän lapsen tai aikuisen syy, että on herkkä? Sitä en tiedä, mutta näin peruskoulupohjalta voisin väittää, että ei se ole.

Okei, joo. Sain sanottavani sanottua, nyt lähden koirien kanssa ulos. Kiitos ja anteeksi 💗

Klo 5.42

 Aika, jona nousin tänään sängystä sen jälkeen, kun olin nukkunut myöhään. Olihan se myöhään, jos normaalisti nousee about 4.10-4.30 -välillä! Tuli Facebook-muistoissa vastaan viiden vuoden takaa päivitys, jossa kerron heränneeni kuudelta ja se oli minusta ihan liian aikaista. Sitä tässä vain tuumailen, että mikä on muuttunut tässä ajassa, miksi mun kello on vääntynyt väärin päin, miten iltavirkusta tuli aamuihminen? 

Nykyisin mulla on muutama asia, mitä mulla ei ennen ollut. 

1. Säännöllinen vuorokausirytmi. Nukahdan ja herään samoihin aikoihin joka päivä. Poikkeukset tässä vain vahvistavat sääntöä.  

2. Toimiva lääkitys, joka turvaa nukahtamisen lisäksi unen läpi yön. 

3. Töissä, enimmäkseen aamuvuorossa, käyvä puoliso. Minusta on kiva nousta hänen kanssa samaan aikaan ja toivotella hyvät huomenet ennen kun hän lähtee töihin ja minä lenkille. 

No juu, sepä siitä. Mä ylitin itseni tänään. Siivosin tän läävän ekaa kertaa kolmeen viikkoon! Siis ihan oikeasti, pesin vessat, imuroin, moppasin, vaihdoin lakanat ja käsipyyhkeet sekä pyöräytin että ripustelin pari koneellista pyykkiä täysin vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti. Oikeesti tein sen siksi, että täällä oli niin helvetin paskaista, että en olis voinut elää täällä, jos en olis siivonnut. Mun imurissa on 1,5 litran pölysäiliö ja se oli TÄYNNÄ hiekkaa, karvoja ja pölyä kun lopettelin. Ikinä en oo nähnyt niin mustaa vettä moppisangossa kahden huoneen jälkeen. Tarviiko jatkaa vai joko uskot että tää oli sitä mitä sanoin, Läävä ja oikein isolla alkukirjaimella. Nyt täällä tuoksuu puhdas pyykki, eikä sukanpohjat rahise hiekkaisena enää. Olen tyytyväinen. 

Vielä pitäisi valikoida vaatteet, pakata, siistiä autoa hieman, värjätä juurikasvu pois ja ties mitä kaikkea muuta, mutta nyt kävi niin, et en jaksa tehdä enää mitään. Mielestäni kirjoitin jonnekin, että lähdetään kylpylähotelliin yhdeksi yöksi huomenna iltapäivällä. Aamulla ennen sitä pitää viedä koirat hoitoon ja hoitaa pari muutakin asiaa, niin huomisen varaan ei voi kauheesti laskea mitään, kun en tiedä, kauanko niiden parin asian hoitamisessa menee. Halutaan kuitenkin olla hotellilla heti klo 15 kun saa avaimet käteen. 

Rakas puolisoni ilmoitti olevansa tulossa kotiin. Se tarkoittaa mulle päivän seuraavaa ohjelmanumeroa, eli hänelle ruuan kokkaamista. En kyllä jaksaisi, mutta mulle tulee aina niin hyvä mieli siitä, kun hän tykkää minun kokkailuista ja siitä että ylipäätään on ruoka valmiina. Ajattelin laittaa spagettia ja tehdä kastikkeen eilen paistamastani jauhelihasta, joten mitään vaativaa gourmet-kokkausta ei ole tiedossa. Ehkä just tän verran jaksan nyt panostaa. Hän ei koskaan valita siitä, jos jaksa panostaa. Sekin on hyvä asia. 

Jees, vi ses! 💗

Uusi päivä, uusi alku

Nyt on hyvä mieli! 11 päivän kävelykuuri, jalkahieronta, Burana-geeli sekä lepo ja nyt voi aloittaa uudelleen juoksemisen. Keskiviikkona 24.8. Juoksin puoli tuntia ja siitä päätin niin vaatimattomasti tauon jälkeen jatkaa. Ajastimessa oli 31 minuuttia, enkä tokikaan jaksanut juosta koko aikaa, mutta sain pidettyä kävelypätkät lyhyinä ja kilometrejä tuli tuolle aikaa aikalailla tasan neljä (4). Se on minusta ihan hyvä saavutus tauon jälkeen. Tärkeintä kuitenkin, että tämä koko paketti suoritettu täysin kivutta! Keskiviikkona uusi yritys samalla ajastimella, nähtäväksi jää, paljonko tulee matkaa. 

Kaivelin sukkalaatikon perältä plantaarifaskiitin aikaan ostamani kompressiosukat esille ja puin ne lenkille jalkaani. Tuntui oikein kivalta! Tilasin lisääkin, koska alkaen tästä juoksen vain tukisukissa. 😅 Sukkatilauksen kylkiäisenä sain 45 päivää ilmaista BookBeatia ja ajattelin ottaa siitä ilon irti ja kuunnella elämäni ensimmäisen äänikirjan! Vai lasketaanko niitä lastenkirjoja, joiden mukana tuli C-kasetti, joka sisälsi sen saman tarinan, joka oli kirjassa kuvina? Ainakin Miina ja Manu -kirjoja oli tällaisina ja pidin niistä kyllä kovasti. 

Päätin sitten aloittaa lihashuollon tässä vaiheessa elämää. Käytännössä toteutin sitä kävelemällä 2 km ennen ja 1 km jälkeen juoksun ja Youtube-videon ohjauksella venyttelin semmosen kymmenminuuttisen. Yritän kovasti saada otettua se tavaksi jokaisen juoksulenkin, tai miksei pitkän kävelynkin, jälkeen. Oon aina ollut maailmanhistorian huonoin venyttelijä, mutta ajattelin opetella ja parempi kai myöhään, kuin ei milloinkaan?! Ja ehkä siitä tulee mielekkäämpää, kunhan oppii tekemään niitä liikkeitä ja ennen kaikkea tekemään ne oikein. 

Mä otin mittoja itsestäni uutta uimapukua varten ja yllätyin, kun lantiolta on jokunen sentti irronnut. Näen harvoin läheisiä, mutta kun näen, kuulen että oletpa sinä kiinteytynyt/ laihtunut/ kutistunut/ whatever ja mä hymyilen ja kiitän kohteliaasti, vaikka en kyllä todellakaan itse sitä näe. Tuli vaan yhdessä Facebook-ryhmässä vastaan nainen, joka laittoi itsestään ennen- ja jälkeen-kuvia, joissa ei sanojensa mukaan itse näe eroa. Siinä oli lukematon määrä kommentteja siitä, että onhan tuossa muutosta ja kyllähän minäkin sen näin. Mä vaan niin samaistuin sen keskustelun aloittajaan isosti, koska myös mun oma vartalonkuva on, jos ei nyt ihan rikki, niin ainakin pahasti häiriintynyt. Kysykää vaikka mun mittanauhalta!

Me mennään puolisoni kanssa lauantaina kylpylähotelliin yhdeksi yöksi juhlistamaan meidän kolmatta vuosipäivää. Koirat menee kaupunkiin lemmikkien lomakotiin. Mulla alkaa pikkuhiljaa heräillä pieni paniikki lähinnä siitä, muistanko pakata kaiken tarpeellisen niin koirille kuin itsellenikin ja muutenkin mietityttää, miten reissu tulee menemään. Oon nyt ollut päälle 8 viikkoa selvin päin ja toisaalta ei tekis yhtään mieli katkaista hyvää putkea, mutta olisihan se kiva ottaa lasi skumppaa allasbaarissa. Noh, katotaan nyt sitten, turha kai sitäkin on etukäteen murehtia. Osittain se on myös hyvää jännitystä ja mukavan odottelua. Siitä tulee varmasti kivaa 💗 

Yeah. Rakkaani pääsee pian töistä ja mä kokkaan meille lasagnea. Mulla on tänään hiilaripäivä ja aion todellakin nauttia hyvästä ruuasta! Vaikka päivän punnitus jäi 200 g plussalle, niin silti. Joten keittiö kutsuu! Sii juu! 

Epävarmuus

 Eilen mulla oli ensin paha mieli ja sitten hyvä mieli ja erilaisia tunnetiloja herättäviä asioita oli aika paljon. Mennään järjestyksessä. 

1. Paha mieli: Mulla on normaalisti perjantaisin siivouspäivä. Eilen mulla olisi ollut koko aamupäivä aikaa siivota, mutta sen sijaan jumitin koneella ja sitten kello olikin jo sen verran, että oli lähdettävä ajelemaan kaupunkiin hoitsun vastaanotolle. Tuli ihan hirmuisen paha mieli siitä, että koti jäi sotkuiseksi. 

2. Hyvä mieli: Uus hoitaja oli tosi kiva! Meni ihan yliajalle, kun juteltiin ja juttua riitti. Mun oman hoitsun kanssa saadaan just ja just kulutettua puoli tuntia, mutta tuon kanssa olisin voinut jutella pidempäänkin. Sen lisäksi että juttu luisti, niin oli tosi ymmärtäväinen. Ehdottomasti jatkoon!

3. Hyvä mieli: Kävin uimahallissa vesijuoksemassa. Oon aina kadehtinut hieman muita juoksijoita, jotka tulee kaverin kanssa ja rauhakseen höpötellen urheilevat. Mä oon aina yksin ja yritän vaan pitää vauhtia yllä, kun mun tavoite on tunti tai kilometri, kumpi tulee ekana täyteen. Syke korkealla ja nopeasti pois, on mun vesijuoksumotto! Eilen kuitenkin siellä oli yksi vanha tuttu nainen ja juostiin yhtä matkaa praataillen viimeisen 10 vuoden kuulumisista, kun ei olla nähty kuin ohimennen. Matkaa tuli tuntiin paljon normaalia vähemmän, mutta jäi hyvä mieli. 

4. Paha mieli: Olin tosi väsynyt kun tulin kotiin klo 16.30. Olin syönyt viimeksi aamupalan ennen klo 7 ja olo oli todella heikko. Laitoin nopsaa ruuan ja söin, ja sanoin ääneen, että en varmasti tee enää mitään tänään. Päätin sitten kuitenkin sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla laskea vedet pihasaunalle ja tuikata valakiat pesiin yllätykseksi reissusta palaavalle puolisolleni. Odottelin häntä saapuvaksi, mutta tulikin vain viesti, että "ei kai haittaa jos jään tohon matkalle (tiettyyn paikkaan) joksikin aikaa?" Mulle iski ihan hirmuinen hätä! En tiedä miksi reagoin noin, mutta teki mieli itkeä ja huutaa ja sen jälkeen juosta ahdistus pois. Vastasin viestiin, että "kai mä voin yksinkin saunoa 😭"

5.Hyvä mieli: Mieheni päätti tulla suoraan kotiin, kun kuuli että sauna on lämmin. 💗 Tähän sisältyy kuitenkin himpun verran myös pahaa mieltä, koska en voinut olla ajattelematta, että hän tulee kotiin saunan, eikä minun takia. 😓 Hyvää huomenta, epävakaa persoonallisuuteni!

6. Paha mieli: Mähän nautin aamulenkkeilystä. Eilen lähdin lenkille klo 5, eli ennen mieheni lähtöä sinne reissuun. Mieheni kotoa hakenut mieshenkilö oli ihmetellyt, kun nuori ihminen tähän aikaan lenkillä! Päivitellyt siinä, että mistäköhän asti tuo on talsinut, kun ensin näki minut paikassa X ja seuraavan kerran paikassa Y. Mies sanoi, että samasta paikkaa tuo on kotoisin kuin minäkin ja kuski oli kuulemma ollut vähän ällikällä lyöty, että onko tuo siis sun emäntä?! Oli kysynyt, että pitääkö koirien takia herätä niin aikaisin, mieheni oli vastannut niinkuin tosi on, että ei todellakaan, että emäntä saa koirat väkipakolla raahata ulos siihen aikaan. Ilmeisesti keskustelu oli päättynyt sitten siihen, mutta kun tätä illalla kuuntelin, niin mulle tuli lähinnä mieleen, et oon varmaan se paikallinen kylähullu, joka joka arkiaamu tallustelee tienvarressa hauvojen kanssa ennen sianpieremää. En tahdo olla paikallinen kylähullu.

Näiden lisäksi puhuin pari kivaa puhelua äitin ja ystävän kanssa ja kävin iskän haudalla vaihtamassa kesäkukat callunoihin. Loppujen lopuksi päivän arvosana mielialapäiväkirjassa oli näiden tapahtumien jälkeen kuitenkin hieman alakuloisen puolella. Vaikka mä oon viime vuosina kokenut itsetuntoni olevan aika hyvä, niin kyllä tämä kylähullu-juttu (toim.huom. kukaan muu ei oo sanonut mua kylähulluksi kuin minä itse) aiheutti suurta epävarmuutta ja olon, että voinko sittenkään jatkaa aikaisia aamulenkkejäni, joista ihan oikeasti edelleen nautin. Oon kyllä ennenkin miettinyt, mitähän ohiajavat autoilijat ajattelevat, mutta oon sitten tuumannu vain, että ovathan he itsekin siihen aikaan liikkeellä, et en mä oo ainut! 

Viime yönä nukuin taas puolta tuntia vaille kellonympärystän. Heräsin toki kerran välillä, siinä klo 7 aikoihin, mutta onneksi sain vielä uudelleen unen päästä kiinni. Nousin sit puol kymppi ja ehdin käydä koirien kanssa ja kastelemassa kasvihuoneen, ennen kuin alkoi sataa. Jee. 

Eipä kai siinä muuta tänään. Sii juu! 💞

Liian aikaista.

En ehkä kestä. Just iloitsin uudesta koirasta ja nyt heti huonoja uutisia. Emäehdokas kävi eilen luustokuvissa ja on mahdollista, että sillä on selkävika. Toki nyt odotellaan Kennelliiton lausuntoa kuvista, mutta huonolta näyttää. Mitä tästä opimme? Älä koskaan juhli ennenaikaisesti. Pessimistin ei tarvitsisi pettyä, mutta joka asian näkeminen harmaana on ihan vitun tylsää. Tiedän sen, koska olin sellainen ennen. 

Se sitten löi pakkasta ilmaan näin syyskuun toisena. Ei sitä nyt ollut kuin -1,4 astetta, mutta tomaatit on hyvin kylmänarkoja. Ne toki on kasvihuoneessa, johon peittelin ne parhaani mukaan, mutta ne on niin isoja, että mahdotonta saada kaikkea hallaharson alle. En ole vielä uskaltanut käydä kartoittamassa tuhoja. Onneksi mulla on tänään psykhoitsu, pääsen avautumaan tomaattieni paleltumisen aiheuttamasta akuutista traumasta. 😅

Joo, tosiaankin tänään eka aika uudelle hoitsulle. Jännittää. Ja ärsyttääkin vähän, inhoan noita puolenpäivän aikoja kun koko päivä menee ihan hukkaan. Matkoihin kuitenkin menee lähemmäs 45 min/suunta ja sama aika menee vastaanotolla. Olis kiva jos se olisi heti aamusta, niin sen jälkeen on koko päivä aikaa vaikka mihin. Mut ei auta, pakko ottaa ne ajat jotka on tarjolla, jos haluaa hoitsulla käydä. 

Uimahallissa voisin kyllä käydä, mutta se aukeaa vasta klo 14, joten mun pitäisi keksiä jotain tekemistä yli tunniksi hoitsuajan jälkeen. Ei se nyt ihan mahdoton tehtävä olisi, mutta mieluummin lähtisin suoraa kotiin. Paitsi jos! Tuli mieleen, että iskän haudalle pitäisi käydä vaihtamassa kukkaset Callunoihin. Varmaan ne kesäkukat siellä kärsineet kylmästä, jos eivät aiemmin, niin viimeistään nyt. Vesijuoksu on hyvää liikuntaa jalkavaivaiselle ja mä vielä pidänkin siitä. Pitää vain tarkistaa, onko mun 10 kerran kortti enää voimassa. (On se vielä tämän kuun.)

Jaa-a, pitäis varmaan taas sulkea tietokone ja alkaa siivota. Kinostaa about yhtä paljon kuin kilo paskaa, mutta ei auta. Kerran viikossa ku rutistaa itestään sen verran irti, että pari tuntia kuluttaa siisteyden edistämiseen, niin eipä tarvitse sitten taas viikkoon elellä paskan keskellä. Nyt kun ihana syksy on täällä, niin koirat kastelee itsensä märällä nurmikolla ja sen jälkeen kävellään hiekkatietä. Voin kertoa, että tuvassa on yhden kasettikuorman verran hiekkaa aina aamulenkin jälkeen. Niin joo ja nyt on kuukausi vaihtunut, sehän tarkoittaa lisähommia. Kerran kuussa pesen liesituulettimen ritilän, puhdistan tiskikoneen suodattimen ja vaihdan uudet piilarit, vaikkei se siivoomiseen liitykään. Sen muistaa, kun sen tekee muiden kuukausittaisten hommien kanssa samana päivänä, kuun eka perjantai.  

Jep, noustava on. Sii juu! 

Lila

 Joo, Lila. Isolla alkukirjaimella, koska se on mun tulevan koiran kutsumanimi. 😅 Mulle olisi tarjolla tiibetinterrierin narttupentu sijoitukseen. Kyllä, taisin aikoinaan luvata, että ei ikinä enää sijoituspentua, mutta kuinka paska säkä pitäisi olla, jos osuisi toinen yhtä sekopäinen kasvattaja samalle pahaa-aavistamattomalle pennunhankkijalle. Uuden pennun kasvattaja on puolituttu ja ollaan aina tultu toimeen. Narttua ei toki ole vielä astutettukaan, joten tässä on aikaa henkisesti valmistautua kolmen koiran arkeen. Niin joo ja tarviin varmaan mieheni suostumuksen koiran hankintaan. Se on vielä työn alla. 

Mulla on tänään vähän emmätiiä-olo. Se ei oo millään tavalla hyvä olo, pikemminkin hieman arvelluttava. Mutta huomasin tänään, että mulla ei oo kahteen päivään ollut sitä mun jatkuvaa pakkoajatustani, et mä haluan kuolla. Tajusin sen toki vasta siinä vaiheessa, kun tänään löysin itseni ajattelemasta sitä ja nyt se toistuu toistumisen jälkeenkin. No mutta olipa mukavat kaks päivää, pakko sanoa! 

Aamulla mulla oli tosi hyvä mieli kahdestakin syystä. Näin Omapostista, että mun uus älykello saapuu tänään, jee! Ja sitten se toinen. Eilen kävin vaa'alla tsekkaamassa masennuskilot, joita oli tullut kolme. Aika turhauttavaa, sanoisin. No, eilen ketoilin ihan esimerkillisesti ja tänään kävin uudelleen puntarilla. Kolmesta kilosta lähti vuorokaudessa KAKSI kokonaista kiloa pois! Ja kuka sanoi, et hiilarit ei turvota? Huomenna on kuukausittainen punnituspäivä ja odotan sitä ihan hyvillä mielin. Oon lähes varma, että en mitenkään onnistu enää mokaamaan sitä, että elokuun tulos olisi miinusmerkkinen. Tuun sit huomenna itkemään, että onnistuin siinä sittenkin, kun tässä nyt rehentelen. 😁

Jaa-a, se olis ruoka-aika. Aattelin tehdä kanasotkua, eli paistettua kanaa, kermaa ja vihanneksia. Helppoa, nopeaa, hyvää, halpaa ja täyttävää. Jatkan taas, ennemmin tai myöhemmin, mutta jatkan joka tapauksessa. Sii juu!

Asian ytimessä

Mä en oikein osaa. Mä en tiedä. Mun on nyt vaikee päättää, mistä sitä aloittaisi, kun asiaa on mielessä niin paljon. Aloitan jostain. 

Mullahan on sillee nyt niinku kaikki hyvin, vois sanoo. Siks mä ihmettelenkin, mikä mua vaivaa. Mä teen somepäivityksiä koko ajan siitä, miten oon niin hurjan innoissani jostain asiasta, niin kauheen hurmaantunut jostain toisesta, niin tosi reipas ja aikaansaava jne. Vähä niinku se meemi, venaas katon jos löydän sen.. 

Oikeesti mä en jaksa, enkä kestä. Yritin aamulla käydä juoksemassa, mutta eihän siitäkään mitään tullut. Paitsi paha mieli, kun ei vaan riitä motivaatio. Nyt pidän viikonlopun lenkkivapaata ja jos ei olo vielä maanantainakaan salli juoksemista, niin meen lakkoon. Ihan perus mun säkä taas, että kun löydän harrastuksen, josta nautin, niin ilmenee jotain, joka joko estää sen kokonaan tai vähintääkin vie sen tekemisestä kaiken ilon. 

Mä tein aamulla BDI-testin. Oon ihan varma, että sen kehittelijä on ajatellut laittaa taulukon niin päin, että enemmän pisteitä pahemmassa masennuksessa, ihan vaan, jotta masentuneenakin voisi saada hyvät pisteet jostain. Mä sain tulokseksi 37 pistettä, joka menee pikkusen vaikean masennuksen puolelle. En yllättynyt.

Pitäis ensi perjantaihin odotella, että pääsisi puhumaan sille henkilölle, jolle maksetaan mun kuuntelemisesta. Se on nyt se uus hoitsu ja jännitän jo valmiiksi, mitä jos en ollenkaan tuu juttuun. Tai samapa tuo, kun mun sosiaaliset kyvyt on nyt muutenkin koetuksella. Ihmisten kanssa puhuminen on jotenkin nyt kamalan työlästä ja tulee jokseenkin teennäinen olo. Vaivaannuttavakin. Kirjoittaminen onnistuu paremmin. 

Mulla olis vaikka mitä tekemistä. Oon jättänyt keskivikkona ja eilen tekemättä päivän tähdelliset, joten ne olis listalla tänään. Satoa pitäisi korjata puutarhassa, leikata nurmikkoa. Siivota, viikata pyykkiä. Käydä kaupassa, laittaa ruokaa. Pakollisten listalla taitaa nyt kuitenkin olla vain eilisen hommat, siis koirien viikkohuolto, eli turkinhoito ja kynsienleikkuu. Kaiken muun voi siirtää jonnekin tulevaisuuteen ja niin taidan myös tehdä. 

Mä saan yleensä motivaatiota suorittaa siitä, että ajattelen tekeväni asioita miehelleni, joka on töissä. Nyt on kuitenkin tullut hetki, jolloin on mietittävä, että mitä jos en vaan yksinkertaisesti jaksa? No, syyllinen olo siitä tulee. Paska ihminen, vielä paskempi puoliso, kaikkein paskin ihan ylipäätään. Vaativa persoonallisuushäiriö ja pakkoajatukset ei tee masentelusta ainakaan yhtään helpompaa. 

Loppukevennys: Eilen huomasin, että ei sen välttämättä tarvitse olla kovin iso asia, joka saa auringonsäteen löytämään risukasan. Selasin tossa aikani kuluksi jäätelöauton kuvastoa ja huomasin, että se pyörii näillä kulmilla vikaa kertaa tänä kesänä noin puolen tunnin kuluttua siitä hetkestä. Päätin sitten lähteä jätskiostoksille polkupyörällä ja mulle tuli siitä ihan hurjan hyvä mieli! En osaa eritellä, mikä siitä fiiliksestä teki niin loistavan, mutta ilta meni sitten vähän kevyemmissä merkeissä. Ja oli hyvää jäätelöö 😋 Näitä pitäisi osata jostain kaivaa lisää. 💗

Peilikuva

Mä ajattelin äsken ääneen yksinäni täällä kotona, että mä kaipaisin elämääni iloa. Iloisia asioita, ilon tunteita, ihan mitä vaan, mistä voisi tulla parempi mieli. Hetken asiaa mietittyäni mä tajusin, että vika ei oo mun elämässä, vaan mun päässä. Taas. Tämä siksi, että mun elämä on täynnä iloisia asioita, mä en nyt vaan osaa/pysty/jaksa nauttia niistä. 

Mä rakastan aikaisia aamuja. Herään neljältä vaan toteamaan, että pihalla on viileää ja pimeää. Jos nukun pidempään, on päivä jo valmiiksi pilalla, vituttaa vaan kun jää auringonnousukin näkemättä. Normaalisti näin. Tänään nousin vasta viiden jälkeen, mut mua ei vituttanutkaan. Ihan sama, ei tunnu missään.

Mä rakastan lenkkeilyä. Mä käyn joka aamu koirien kanssa kävelyllä ja kolme kertaa viikossa itsekseni juoksemassa. Juoksemisesta saan oikeesti kiksit, se onnistuneen suorituksen ja itsensä ylittämisen tunne on jotain ihan huippua! Yleensä siis näin. Tänään mietin lähinnä, onko mun pakko ja jos on, niin kuka pakottaa. Juoksin vähän reilun 4 km puolessa tunnissa, eikä se tuntunut miltään. 

Mä rakastan puutarhanhoitoa. Mulla on kasvihuone, jossa on tomaattia, kirsikkatomaattia, kurkkua ja paprikaa. Normaalisti mä käyn joka aamu kastelemassa ne, tarkkailemassa sadon tilaa, juttelen niille, vietän aikaa kasvihuoneessa ihan muuten vaan. Nyt mä vien niille vettä, mietin, että näyttää ihan kamalalta, kun kasvit on jo tosi isoja ja rikkaruohotkin siellä rehottaa. En jaksa kitkeä. En jaksa jutella. En jaksa viettää aikaa. 

Mä rakastan mun miestä. Ja koiria. Ja kotia. Ihan oikeesti ne on mulle koko elämä, kaikki äärimmäisen tärkeitä yhdessä sekä erikseen. Mä laitan ruuat sekä koirille, että miehelle, vietän niiden kanssa aikaa, huolehdin niiden kaikista tarpeista. Kodin mä pidän melko siistinä, teen pitkin päivää pieniä ja vähän isompiakin asioita edistääkseni viihtyvyyttä. Mulla tulee ihan kamalan huono omatunto, jos en jaksa tehdä tässä kappaleessa mainittuja asioita. Se ahdistaa ihan mielettömästi ja sitten ei ainakaan saa mitään aikaiseksi. Mielestäni mulla on kuitenkin velvollisuus huolehtia kodista, kun mies käy töissä. Koirat on mun, joten aika selkeetä et mun on pidettävä niistä huolta. Mä teen kyllä tän kaiken, mutta en mitenkään riemusta kiljuen. Pääasia kai kuitenkin on, että ne tulee tehtyä. 

Yksi asia vielä. Mä rakastan saada paketteja! Vaikka ne yleensä on mun itse valikoimia ja maksamia asioita, niin niiden hakeminen Postista ja availu on ihan hurjan mukavaa, vähän jännittävääkin. Tänään mulle saapuu paketti iltapäivällä ja mietin jo valmiiksi, et en jaksa hakea, en tänään. Toki sen voi ihan hyvin hakea huomennakin, mutta oudoksun silti tätä tunnetta. 

Nimesin tän tekstin peilikuvaksi, koska kaikki on nyt ihan päinvastoin normaaliin verrattuna. Mä luin jotain aiempaa tekstiä ja siellä sanottiin, että "onnellisuus on sitä, kun pahallakin hetkellä tuntuu hyvältä ajatella, että normaalihetkellä kaikki on onneksi hyvin" ja sitä, kun "jokainen sun päivittäinen velvollisuus tuntuukin siltä, että sen tekeminen on oikeus". Mä oon mitä ilmeisimmin itse nuo sinne kirjoittanut, mut silloin ei tainnut olla kovin paha hetki. Mulla nimittäin pahoina hetkinä päässä on vain ajatus, että tunnelin päässä näkyvä valo on säästösyistä sammutettu. Ja nyt on paha hetki. 😭😭

Tuntuipa hassulta miettiä elämän hyviä ja rakkaita asioita tän olon keskellä. Itseasiassa nyt vähän niinkuin ahdistus olisi helpottanut hieman! Mä oon aina tiennyt, et kirjoittaminen on mun juttu (lukijat saa vapaasti olla eri mieltä) ja tässä se taas nähtiin. Asiat on jotenkin konkreettisempia, kun ne on kirjoitettuna jossain ja juuri sitä mä tähän hetkeen kaipasin; hyvien, iloisien asioiden konkretisointia. 💖

VuOrIsToRaTaA 😲

Mä meinasin kirjoittaa tän tekstin aiheesta "kun ihminen ei jaksa". Sit mä sain idean! Minäpä järjestän jotain kivaa mulle ja puolisolleni ensi kuun alkuun, kun meillä on vuosipäivä elokuun vika. Rupesin miettimään, googlailemaan, soittelemaan ja päädyin ratkaisuun, että varaan meille huoneen Ikaalisten kylpylästä. Koirille hommasin hoitopaikan samalla draivilla. Laitoin myös ruuan ja söin, vaikka koko päivän oon miettinyt, että tuskin jaksan. 

Mä sain anopilta kesällä hirveen läjän tavaraa, jotka saisin myydä pois ja pitää rahat. Näin olen toiminut, mutta oonkin kaikessa hiljaisuudessa pistänyt säästöön joka pennin. Anteeksi, sentin. Nyt siellä on tarpeeksi kattamaan hotelliyö sekä 1,5 vuorokauden hoito kahdelle koiralle hoitolassa. Mä oon ihan hurjan ylpeä itsestäni sinänsä, että nuo rahat on yhä lähes koskemattomat. Kyllä mä lainasin sieltä 30 €, kun tarvitsin käteistä vadelmatarhavierailulle, mutta olen maksanut sen jo takaisin. Ihan oikeasti, mä maksoin sen takaisin! 

No, jouduin nyt sitten hieman spoilaamaan mun yllätystä miehelle, kun mun vaan oli soitettava ja kysyttävä hänen mielipide asiaan. En osannut tehdä päätöstä yksin. Mielipide oli se, että eikö seuraava viikonloppu olisi parempi ja totesin, että kerrankin mun kyvyttömyydestä päätöksien tekoon oli jotain hyötyä! Nyt pitäisi sitten soittaa sinne koirahoitolaan, että loma siirtyy viikolla, mutta en jaksa. Soitan huomenna. Tai lähetän viestin. Se hoitolan nainen on tosi mukava, tunnetaan muuta kautta, mutta en nyt vaan enää pysty soittamaan uudelleen... 

No mut yllätin mä sen sillä, että ne rahat on tallessa ja aion käyttää ne meidän yhteiseksi hyväksi. Mulla kun toi raha on sellainen varsin käsistä lipuva elementti, et se on oikeasti yksi iso ihme että ne on vielä tallessa ja mieheni tietää sen. 

Mulla on enimmäkseen tosi alavireinen olo. Yritän tehdä asioita, joista tulee mulle hyvä mieli silloin, kun oon kykenevä tuntemaan mielihyvää. Se on ajoittain perin vaikeaa, kun kinostuskiikarit on hukassa. Teen silti, väkisin. Otin myös masennuslääkkeeni takaisin kuvioon mukaan, se kun oli alhaalla aiemman hypon vuoksi. Vaikutuksia tässä sitten odotellen... 

Mulla on pakkoajatus, joka haittaa elämää melko vahvasti. Kukaan hoitotaholla ei ota sitä vakavasti, koska se on aina läsnä, se on ikäänkuin mun normaali. Mun mielestä ei oo ihan täysin normaalia, että 31-vuotias, perusterve naisihminen sanoo 3-200 kertaa päivässä ääneen, "mä haluan kuolla". Yritän toki sanoa sen niin,  että kuulijoita on mahdollisimman vähän, mutta on jollain oudolla tavalla helpottavaa sanoa se ääneen. Se ikäänkuin katkaisee ikävät ajatukset, joita just sillä hetkellä pyörittelen päässäni. Ja mä pyörittelen paljon ikäviä ajatuksia.

Ei kait siinä. Jatketaan!

2 vuotta, eikä suotta!

 Jep, eilen tuli tasan kaksi vuotta edellisestä julkaistusta tekstistä! Luonnoksia on, mutta ei mitään käyttistä. Mitäpä mulle sitten nykyisin kuuluu? Ei mahdottomasti mitään uutta. 

Mä asun edelleen samassa paikassa, saman miehen kanssa. Mulla on samat kaksi koiraa, sama kani. Ajan samalla autolla, jossa on sama pieni vaihdevika(-ominaisuus). Mulla on samat diagnoosit ja oon edelleen eläkkeellä. 

Jotain uuttakin on auringon alla, sentään. Mun hoito siirrettiin viime vuonna syömishäiriöyksiköstä psykpolille, jossa käyn psykhoitsulla sillointällöin ja lääkärin saan kiinni tarvittaessa. Käyntejä hoitsulla on mun mielestä aika harvoin, mut muuten oon ihan tyytyväinen hoitoni nykytilaan - se toimii paljon paremmin, kuin mitä siirrosta puhuttaessa pelkäsin. Nyt mun hoitsu on pari kk pois töistä, joten seuraava aika on eri hoitajalle. Onhan se aika syvältä aloittaa alusta uuden ihmisen kanssa, mutta oon varovaisen toiveikas, että ehkä saan uutta näkökulmaa asioihin sen myötä. 

Mulla on myös uusia harrastuksia. Rakennettiin puolisoni kanssa viimekesänä kasvihuone, jossa on nyt tomaattia, kirsikkatomaattia, kurkkua ja paprikaa. Kasvieni hoitaminen on mulle jokapäiväinen mielihyvän lähde, kastelen ne aina aamulenkin jälkeen ja jutustelen niille mukavia. Jonkin verran satoa on tullut ja paljon on tulossa, mikäli kesäkelit jaksaa jatkua tarpeeksi pitkään. 

Sit oon opetellut juoksemaan. Aloitin aika nollilta toukokuussa ja toissapäivänä juoksin jo puoli tuntia, 4,3 kilometriä. Reeniä on ollut kolmesti viikossa ja juoksukoulun pituus oli 12 viikkoa - meitsihän kuitenkin kulutti siihen 15 viikkoa. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, pääsin kuin pääsinkin tavoitteeseeni! Edelleen aikomus on juosta kolmesti viikossa, joka kerta lisäten minuutti edelliseen suoritukseen. Seuraava etappi on jaksaa juosta tunti. Juoksin ennen reenien aloittamista Cooperin-testin ja aion juosta sen taas huomenna nähdäkseni, miten paljon on kehitystä tapahtunut. Vähän jännittää. 

Aloin noudattamaan vhh-ruokavaliota helmikuussa -21. Se on sujunut varsin vaihtelevalla menestyksellä, mutta jonkin verran oon saanut painoa alaspäin. Jonkin verran = 8,9 kg siitä, kun olin painavimmillani. Edelleen punnitsen joka maanantaiaamu ja edelleen jokainen punnitus jännittää. Nyt mulla on aika hyvä jakso menossa ruokavalion suhteen, oon jaksanut sitä noudattaa kun oon saanut motivaatiota tuloksista, eli paino laskusuunnassa. Eilen olin kummipojan syntymäpäivillä ja siellä söin palan kakkua, pari minipitsaa ja keksin. Ei pitäisi olla katastrofi, mutta pelkään silti, että se näkyy huomenna vaa'assa. No, sittenpä sen näkee. 

Oon edelleen ilman röökiä, ollut marraskuusta -18 asti. Alkoholitta on nyt mennyt vähän reilu 6 viikkoa, aina mä pystyn olemaan pitkään ilman ja joka kerta munaan hyvän putken ennemmin tai myöhemmin. En oo siis kauheen toiveikas että tää jatkuis kovin pitkään, mutta eihän se mitään, kun aina voi aloittaa alusta. 

Mulla on ollut hirveä ikävä kirjoittamista. En vaan jotenkin ole saanut aikaiseksi muuta kuin niitä luonnoksia. Ehkä, kun saa tämän yhden julkaistua, kynnys hieman madaltuisi julkaista jatkossakin. Toivossa on hyvä elää.. Mutta eipä kai mulla tähän väliin nyt muuta. Jatketaan 💕