Kun elämä voittaa

Kyllä, nyt on hyvä mieli! 😊 

Positiivisuuslista:

🖤 Pääsin reippaalle 3 km kävelylle ihanassa pakkassäässä ulkoiluryhmän kanssa.

🖤 Sain täydet kulkuoikeudet, eli saan poistua osastolta ilman "turvamiestä".

🖤 Tapasin lääkäriä. Mun tukilääkitys tiputettiin entisestä kolmesta tabletista kolmeen puolikkaaseen tablettiin päivässä. Näillä mennään ainakin tämä ja huominen, keskiviikkona katsotaan, mikä tilanne.

🖤 Kaksi ihmistä jo tänään on ihaillut mun muodonmuutosta vrt. Se, kun tulin tänne. 

🖤 Kävin ihan yksin ja itse kirjastossa ja täytin aikani kuluksi Bdi-lomakkeen. Viikossa pisteet on tulleet 40:sitä alas ja oli nyt 18. Onhan se edelleen lievän ja keskivaikean masennuksen rajoilla, mutta kaukana vaikeasta. VIIKOSSA! 

🖤 Tuntuu että olen taas elossa ja se tuntuu pitkästä aikaa oikein hyvältä. 🥰

❤️JS

RaKaSTaN

Mä oon viikonloppuna oppinut paljon, kasvanut niin itsenäni, kuin puolisonakin. Myös mun puoliso on saanut oppia hieman kantapään kautta, mitä se menettäisi, jos menettäisi minut. 

Olin ollut täällä osastolla 17 päivää, ennen kuin perjantaina sain viikonlopun vapaata. Se aika sujui minun osaltani hyvin. Tottakai ikävöin kotia, miestä ja koiria, mutta omat olot oli niin pahoja, että elämä täällä oli vain selviämistä hetkestä seuraavaan. Itseasiassa vasta viime keskiviikkona, osastopäivänä 14, lääkitys alkoi vissiin vihdoin purra. Harhat katosivat, mieliala koheni ja koti-ikävä alkoi oikeasti vaivata.

En tiennyt yhtään, mikä kotona odottaa. Olisiko siellä täysi kaaos, mies kännissä ja koirat nälkiintyneitä. Itseasiassa tuo kuvaus on lähempänä sitä mitä odotin, kun en olisi ikinä uskaltanut toivoa sitä, mikä siellä sitten lopulta oli vastassa. 

Siellä oli siistiä, vaikka mieheni ei kovin paljon etukäteen tiennyt tulostani. Pari sellaista ikuisuushommaa oli tehty nyt loppuun. Koirat voi hyvin ja melkein sekosivat onnesta, kun saavuin. Ja se oma rakas, joka normaalisti juo joka viikonloppu, jätti nyt kaljat kauppaan. 

Me syötiin hyvin, oltiin lähekkäin ja tehtiin yhdessä mukavia asioita. Säästän vähät lukijani liioilta yksityiskohdista, mutta siis käytännössä tehtiin kaikki yhdessä. Lauantaina pakattiin koirat ja eväät autoon ja lähdettiin laavulle grillaamaan makkaraa. Se oli mukavaa.

Tänään aamulla kirjoitin, että en ole ikinä eläessäni tuntenut oloani niin kaivatuksi, kuin tänä viikonloppuna tunsin. Kerroin sen myös puolisolleni ja hän vastasi, että on nyt tajunnut, missä me ollaan menty vikaan. 

Eli siis perusviikko. Mies tekee arkisin pitkää päivää ja mä yritän pitää tupaa pystyssä, lämmitän, siivoan, laitan ruuat, hoidan koirat jne. Yritän tehdä tuon kaiken, kun hän on töissä, jotta meillä olisi yhteistä aikaa illalla. Ei meillä silti koskaan ollut. Viikonloppuna, kun työ ei sotke kuvioita, sen tekee alkoholi. Ei vaan se päivä, jona hän juo, vaan myös seuraava, jonka torkkuu darrassa. Jos käykin niin, että sunnuntaina ei olisi mitään estettä tehdä yhdessä mukavia, niin jotenkin koko hommasta on jo mennyt maku. Meen aikaisin nukkumaan ja herään jälleen päivään, jonka rakkaani on töissä. Ja sama toistuu.

Toivon niin paljon, enemmän kuin mitään, että me opimme tästä minun hoitojaksosta, erossa olemisesta, ja pidämme niistä opeista kiinni. Tänään mieheni toi minut takaisin osastolle. Hänen lähdettyä itkin tunnin. Olo oli aivan lohduton. Ensimmäinen kerta täällä, kun koin ikävää noin vahvasti. Nyt mulla on jotain, mitä ikävöidä. Tuntuu, että kaikki palaset on nyt paikoillaan ja jatketaan tästä entistä vahvempia yhdessä samaan suuntaan. 

Motivaatio parantua ja palata takaisin omaan elämään on nyt tuhat kertaa se, mitä se oli perjantaina. Aion heti huomenna pyytää lääkäriä purkamaan mun tukilääkitystä pois, kun en tarvitse sitä enää. Tavoitteena kotiutuminen tulevan kahden viikon sisällä. Toivottakaa mulle onnea! 🥰

❤️JS 

Kiire

Mä oon viipottanut koko päivän tukka putkella. Aamulla ensin kävin suihkussa ja sit vaihdoin lakanat ja pyyhkeet, pesin koneellisen pyykkiä. Kävin tunnesäätelyryhmässä tjsp, josta kyllä lähdin kesken pois. Sit käytiin veljien kanssa kaupassa ja Mäkkärissä, jossa tavattiin myös kolmas veli ja sisko perheineen. Sieltä hirmuinen kiire omaan huoneeseen järkkäilemään videotapaamista erään sosionomi-opiskelijan kanssa. Hän halusi haastatella mua koulutehtävään ja siinä meni melkein 2 h. Sit hain pyykit kuivumista, viikkasin kaappiin ja lähdin syömään. Puolen tunnin päästä olisi kuntosaliryhmä, jonka päätteeksi olisi sauna, mutta en taida jaksaa. Otin just tarvittavat ahdistukseen ja yritin saada juttuseuraa, mutta vastuuhoitaja 🦆 oli kiireinen. En yllättynyt. 

Mä en oo kuullut tänään lainkaan ääniä. Tai siis kuullut olen paljonkin, mutta niitä The Ääniä, niitä joiden takia oon täällä osastolla. Ehkä se Reagila alkaa vihdoin purra. Ehkä mulla on mahdollisuus päästä täältä joskus pois. 🤔 Varovainen toiveikkuus. Viikonloppua kotona odotan niin, että romahdan varmasti, jos se evätään. 

Ahdistaa silti, kaikesta hyvästä huolimatta. Ehkä se on tää hiljaisuus koko päivän surinoiden ja pörinöiden jälkeen. Ei oo oikein tekemistä eikä kyllä jaksamistakaan. 🦆-hoitaja sanoi, että viiden maissa hällä olis aikaa ja se on nyt 16.56. Saappa nährä. 

Ajatus katkesi kyllä nyt täysin. Parempi siis vissiin lopetella..

❤️:JS

Violetti

Mun mielialapäiväkirja kysyy joka ilta klo 20, "how was your Day today", ja vastaan väreillä. Vaaleanvihreä on ihan ok peruspäivä, vaaleansininen lievästi alavireinen, tummansininen on jo oikea masennus, tummanvihreä on (Hypo)mania ja sit on vielä violetti. Violetti päivä on niin huono, et jos se olis vielä enemmän huono, se ei olis yhtään enempää huono, koska ton enempää ei voi olla huono. Eilinen päivä oli violetti. 

Ahdistus alkoi heti aamusta ja vain paheni iltaa kohden. Aamupalan jälkeen kysyin paikallaan istuvalta, toisen kanssa rupattelevalta hoitajalta, saisinko pestä pyykkiä. Sanottiin, että odota nyt tämä aamusählinki (hän ihan oikeasti sanoi noin, itse en mitään sählinkiä nähnyt) alta pois. Menin vartin päästä kysymään uudelleen, niin sori hei, kone on nyt varattu! 🤯🤬

Mä en tiedä mitä pahaa mä oon tehny että saan vastuuhoitajaksi tuon, kutsutaan nyt häntä vaikka ankaksi 🦆. Hälle ei tee mieli puhua mitään, koska hän tahallaan väärinymmärtää kaiken, vähättelee ja tarjoaa joka vaivaan niitä perkeleen hengitysharjoituksia! Lisäksi hän on aina muka-kiireinen, jopa silloin, kun istuu oleskelutilassa hiljaa paikoillaan. Aina kun hän on vuorossa, hän on mun vastuuhoitaja. 🤬

Ankka 🦆 antoi mulle tarvittavat ja sinne jäi vielä toiset. Kun menin pyytämään niitä, alkoi 🦆 pihtailla mun lääkkeitä eikä hänestä oikein ole juttuseuraksikaan. Päädyttiin sitten tilanteeseen, jossa 🦆 soitti päivystävälle lääkärille ja pyysi käymään. Lääkäri tuli onneksi vasta hoitajien vuoronvaihdon jälkeen, eli 🦆 ei ollut mukana. Lääkäri kyseli, tuumaili ja ihmetteli. Käski hoitajaa antamaan mulle ne loput tarvittavat ja "koita nyt vain pärjätä."

Mulla on ollut viikon ajan itsetuhoisia ajatuksia joka päivä. Eilen olin todella lähellä satuttaa itseäni. Siinä kävi kuitenkin niin, että sen pillerivuoren syötyäni nukahdin hetkeksi ja vältyin vieläkin. Jos tämä tähän tahtiin jatkuu, niin tuskin pystyn vastustamaan sitä kovin pitkään. 😓

Google päätti eilen piristää mua kuvamuistoilla 5 vuoden takaa ja pahaa aavistamatta ne katsoin. Kuvissa oli se, mitä jäi jäljelle autosta, jolla iskä ajoi kolarin jossa kuoli. Kyllä piristi. 😬

Tänään ei ole ihan kamalasti ahdistanut. Osallistuin ulkoiluryhmään ja käppäiltiin hoitajan kanssa reipas 3 km. Oli ihan kiva ilma ja teki kyllä hyvää. Yritän tänään saada lääkäriltä ulkoiluluvan. En usko että saan, mutta toivossa on hyvä elää... Ulkoiluryhmä toimii muina arkipäivinä, paitsi keskiviikkona. Jos vaan suinkin jaksan, niin osallistun varmasti toistekin.  

Nyt lähden lounaalle. Mukavaa alkanutta viikkoa juuri sinulle 🥰❤️

❤️JS

Ei näin käy mulle!

Tiiätkö sen tunteen, kun katsot telkusta tai netistä ihmisiä, joille sattuu jotain ja sit ajattelet, että onneksi tuo en oo minä. Onneksi tuo ei tapahdu mulle. Ja sit yhtäkkiä tajuat olevasi siinä tilanteessa, että niin kävi sulle silti. 

Mä nimittäin tiedän. Lukuisat kerrat oon toivottanut tsemppiä ja voimia osastoreissuun jollekin muulle ja nyt mä oon itse täällä. Yksitoista päivää, lukuisia lääke muutoksia, itkua, surua ja ahdistusta takana ja loppua ei näy. 

Hoitaja yritti saada mua tekemään turvapaikkaharjoituksia, mutta siitä ei tullut mitään. Meni kilo paperia kun yritin piirtää turvapaikan ja koko kilo on mytyssä Roskilsessa. Ei sellaista paikkaa ole.  

Olin aamulla todella lannistunut ja valmis luovuttamaan, mutta se sattui onneksi päivälle, jona näin paljon rakkaita. En ehkä olisi selvinnyt tästä päivästä ilman heitä ihania 🥰❤️

Yritin aamulla piirtää ahdistukseni ja hoitaja tuli sanomaan, että onpa kiva kuva. Kiva ei ollut se kommentti, jota hain, mutta eihän se ollut vielä valmiskaan. Nyt on. Indicalla on sitten hyviä sanoituksia 😍

Eilinen kirjastoreissu meni just kuten toivoin: kukaan muu ei halunnut lähteä 😂 Reissu kesti 1,5 tunnin sijaan noin 15 min ja pääsin samalla hieman hengittämään ulkoilmaa ja kioskillekin pääsin.

Nyt oon lähdössä kuntosali/saunareissulle ekaa kertaa täällä. Vähän jännittää, mutta ehkä mä selviän. 

Jatketaan taas!

❤️:JS

No onko se sitten pakko, jos ei taho?

Tulee itku. 😭😭 Olin kirjoittanut täyspitkän postauksen, kunnes yritin lisätä loppuun kuvan. Kaikki meni 😭 Nyt lisään kuvat heti alkuun, ettei vituta sitten niin paljon jos mokaan taas. 

Mähän en ole mikään taiteilija, mutta äiti toi mulle tosi hyvät välineet ja tarvikkeet joten pakkohan sitäkin puolta oli herätellä. 

 Inspiraation otin biisistä, joka soi päässä. 

Okei, palataan otsikkoon. Ei, se ei ole ihan pakko, jos ei oikeesti pysty. Mua on nyt yritetty saada tuonne yhteisiin tiloihin viettämään aikaa ihmisten kanssa niin läheisten kuin hoitajienkin taholta. Eilen kun tulin sieltä porua vääntäen pyytämään tarvittavaa ja juttuseuraa, kuulin viimein ne ihanat sanat: "Ei sun tarvii siellä olla, jos se on noin vaikeaa. Et ehkä vaan ole vielä valmis."

Mulla oli myös eilen paljon itsetuhoisia ajatuksia ja totesin, että lähes kaikessa olisi potentiaalia aseeksi, jolla itseään satuttaa. Kävin sanomassa hoitajalle ja hän tuli mun kanssa puhumaan. Jotain henkistä kasvua on tapahtunut, kun entinen minä olisi ensin satuttanut itseäni ja vasta sitten puhunut asiasta hoitajalle. Hyvä minä, jee! 🥳

Anopille sitten vastasin, että aika heikosti menee. Sieltä tuli vastaus, että älä murehdi ja koita nyt vaan hoitaa itsesi kuntoon. Tuntui niin hyvältä, kun viestistä välittyi välittäminen, eikä sellainen "OMG minijä on hullujen huoneella!" Tuli hyvä mieli. 

Lääkärin tapasin. Kerroin viime aikaisia ajatuksiani, enkä kuulemma enää erota kaikkia harhoja tosijutuista. Vaihdettiin taas lennosta lääkettä, Serenase Reagilaan. Kotilomat Johannan osalta evätty. Voi olla ihan hyväkin juttu. Kotiin on ihana mennä, kun pää on kunnossa, mutta näiden olojen kanssa oon kyllä mieluummin täällä. 

Kokemusasiantuntija kävi pyytämässä kirjastoon retkelle. Aika oli 1,5 h mutta tarvittaessa saa lähteä aiemminkin. Niin varmaan teenkin, mutta ylitän nyt itseni taas ja menen vaikka ei kiinnosta. 

Päivän ylpeydenaiheet:

1. En ole satuttanut itseäni yllykkeistä huolimatta.

2. Lupasin lähteä kirjasto-retkelle.

Kahvi kutsuu!  

❤️: JS

Alistu nyt vaan kohtaloosi...

Kuvittele sellainen tilanne, jossa kaikki mitä sulle tapahtuu, tapahtuu jonkun muun ehdoilla. Tervetuloa psyk.osastolle! 

Aloitin aamun, kun kuulutus komensi aamupalalle. Laitoin puolisolle hyvää huomenta -viestin, ei vastausta. Aamulääkkeiden joukossa oli ylimääräinen pillerinpuolikas, kuulemma mulla on uusi lääke Serenase. Tein parhaani yhden leipäviipaleen kanssa, mutta en päässyt edes puoliväliin. Otin kahvin mukaan omaan huoneeseen ja aloin odottaa mulle luvattua lääkäriaikaa. Voisi sanoa, että hyvin kärsivällisesti odotin, ennen kuin menin kysymään. Lääkäri tapaa mut vasta huomenna. 

Laskin, kestää  6 sekuntia avata puhelimen lukitus, kirjoittaa "huomenta" ja painaa lähetysnappia. Jos ei oo kovin kätevä puhelinten kanssa, niin annetaan vaikka tuplat, 12 sekuntia. Soitin puolisolle, kun ei vastannut viestiin. Oli töissä kiire, eli normipäivä. Soitti takaisin kun ehti ja tovi siinä jutskailtiin.

Pyysin hoitajaa pyytämään mun vastuuhoitajaa mun kanssa puhumaan. Odotin. Odotin. Lounaalla taas taistelin leipäviipaleen puolikkaan alas. Jatkoin odottamista. Päivälääkeaikaan kysyin taas missä VH (vastuuhoitaja) on ja taas lupasi viedä viestiä eteenpäin. Suureksi yllätyksekseni VH saapuikin alle neljä tuntia sen jälkeen kun ekan kerran pyysin. Parempi kai myöhään...

Oli ihan hyvä juttusessio, vaikka itkuksi sekin meni. Tuntuu, että kaikki, mitä mä kuulen, näen tai haistan, on potentiaalisia pelkotilojen aiheuttajaehdokkaita ja pelkotilat jo sinällään herättää ahdistusta. Voimakkaaksi se muuttuu vasta, kun sen sanoo ääneen. 

Päivän ylpeydenaiheet. Niitä ei oo montaa yleensä, mutta koitan alkaa listata niitä joka päivä. 

1. En alkanut sekoilla kun en saanut heti vastausta hyväthuomenet-viestiin.

2. Oon kaikesta huolimatta yrittänyt syödä joka aterialla jotain.

Joo, siinä se.

Eilen mietin, jaksaako puolisoni tätä kovin kauaa. Uskalsin iltasoitolla kysyä, että pärjäävätkö siellä niin hyvin, ettei mua enää tarvitakaan. Sain vastauksen, että ei missään tapauksessa. He pärjää siellä, koska heidän on pakko. Olen tervetullut täyttämään oman paikkani kunhan saan pääni jotenkin järjestykseen. Tuli hyvä mieli. 

Pompottelen vieläkin kynnyksen yli ja takaisin miettiessäni, mitkä asiat ovat hoitajan vaivaamisen arvoisia. En haluu vaivata ketään, varsinkaan turhaan. En vaan osaa arvottaa, mikä sitten on sitä turhaa. 

Anoppi laittoi viestiä, miten pärjäilen, en oo vielä vastannut. Mietin vielä, miten paljon viitsisin kertoa. Ei sillä, että mitään tarvitsisi salata, mutta en halua traumatiaoida ketään...

Jaa-a, siinä ki kaikki tältä erää, kun pää tuntuu ihan tyhjältä. Tämä on mukava tunne tämä. 🥰. 

❤️:JS

Pako

Sitä vois yhtäkkiä luulla, että melkein 20 vuotta erilaisia terapioita, ryhmiä, lääkäreitä ja hoitajia läpi käyneenä olis jo nähnyt aikalailla kaiken. En vain ollutkaan. Tää osastohomma on ihan täysin oma maailmansa, enkä olisi odottanut käyväni läpi näin paljon uusia tunteita.

Mä oon ollut täällä nyt viikon. Oon oppinut talon tavoille ja jotenkuten sopeutunut porukkaan. Tai siis, mulla on muutama potilas täällä, joiden kanssa uskallan puhua. Hoitajista toiset on mukavampia kuin toiset, tottakai, ja tänään mun illan vastuuhoitaja on hyviksien listalla. 🥰

Painottelen vielä, mitkä asiat ovat tarpeeksi raskaita, että voisi kertoa hoitajille ja pyytää apua. Tuntuu, että ne ajattelee pahaa, jos meen liian pienestä, mut sit jos jätän menemättä isommasta, niin taas tein väärin. Hankalaa. 🤔

Tänään osallistuin tunnesäätelyn ryhmään. Säätelin tunteita niin tehokkaasti, että ahdistun ja lähdin itku kurkussa kesken pois. Hoitaja sanoi, että tuon oli tarkoitus vähentää ahdistusta. Ehkä oon sit vain viallinen.. Oikeasti halusin pois siinä vaiheessa, kun sain vihjeen että ne kerää mun vastauksia ja käyttää niitä myöhemmin mua vastaan.

Kotona menee hyvin. Vähän liiankin hyvin. Pelkään että mieheni nyt tajuaa, miten kivaa elämä on ilman minua ja kun kotiudun, on siellä muuttoauto jo odottamassa. Joka päivä kertoo, miten rakastaa ja ikävöi, mutta miten kauan jaksaa tätä. Toivon, että jaksaa, mutta kuten aina, varaudun pahimpaan. 

Sitten minä. Tuskastuneen ahdistunut vailla kunnollista diagnoosia. He ei siis tällä hetkellä tiedä, hoitavatko nyt kaksisuuntaisen mielialahäiriön psykoottista masennusta, vaiko toistuvaa masennusta psykoosioirein. Se, mikä tässä on outoa; mä syön kolmea masennuslääkettä ja kolmea antipsykoottia ja tuun osastolle kera masennus- ja psykoosioireiden. 

Lääkemuutoksia on jo alettu tekemään ja nyt odotellaan vastetta. Tällä hetkellä Aripiprazoli on jätetty kokonaan pois ja Temestaa menee 1 mg kolmesti päivässä. Tarvittaessa ahdistukseen lisää Temestaa 0,5 mg ja harhoihin saan 5 mg Olanzapiinia. Toisin sanoen oon täällä ihan vitun mömmöissä seilaten väliä valon ja synkkyyden rajamaiden keskellä. 

Mikä tahansa mua ikinä vaivaakaan, niin toivon, että se menee pian pois. Varsinkin nämä harhat hajottaa ihmistä aika huolella. 

Totaalisekoamisen lyhyt oppimäärä

Osastolla ollaan. Tänne päädyin viime keskiviikkona masennuksen, ahdistuksen sekä harhojen vuoksi.

Ne iski ihan yhtäkkiä, ne harhat, kun kävelin alasti auki olleen läppärin ohi. Juoksin äkkiä piiloon pukemaan vaatetta päälle. Kun istuin koneen ääreen, tuntui, että kaikki mun kontaktit oli nähneet mut nakuna. Peitin läppärin kameran, suljin läpän ja ajattelin katsella telkkua, ehkä se tuntuisi turvallisemmalta.

Ei, ei se tuntunut. Kaikki hahmot ruudulla näki mut sohvalla ja menin ihan paniikkiin. Heitin peiton TV:n päälle. Itkin, kunnes tajusin, että radiojuontajakin pystyy kuulemaan mut ja kaiken mitä teen. Siispä peitin kaikki talon kamerat ja istuin ihan hiljaa nurkassa itkua tuhertaen, kunnes sain kirjoitettua bipo-ryhmään, että nyt pelottaa. Yritin saada omaan hoitotahoon yhteyttä - turhaan. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri soitti ja suositteli lähtemistä Seinäjoelle psykiatrian päivystykseen. 

Päivystyksessä totutusti meni monta tuntia, mutta lopulta pääsin. Olin aika sekaisin vo:lla, enkä oikein pysynyt asiassa, muodostanut järkeviä lauseita tai osannut antaa kysymyksiin selkeitä vastauksia. Osasto kutsui.

Täällä mulla on niinsanotusti ollut "psykoosit tulilla". Kuulen olemattomia ja haistan hajuja, joita muut ei haista. Haisen myös itse epämiellyttävältä omasta mielestäni, kukaan muu ei muka huomaa. Mua katsellaan täällä huoneessani ja mun puheluita kuunnellaan. Siksi mieluummin kirjoitan. Puheluiden kuunteluun liittyy myös eräänlaisia salaliittoja, esim jos kerron jollekin et menee vähän paremmin, niin kohta hoitajat katsoo mua syyllistävästi nenän vartta pitkin, enkä saa apua, kun juurihan itse sanoin et hyvin menee.

Lääkitykseen on tehty muutoksia aika raa'alla kädellä. Temestaa menee 1 mg 3x säännöllisen ja puoli mg 3x tarvittaessa. Olanzapiini 5 mg 2x tarvittaessa. Aripiprazoli jätettiin pois ihan kokonaan. 

Ahdistuslevel tässä hetkessä noin 5/10. Otin Olanzapiinin klo 10.45 ja sitä ennen luku oli 6/10, joten ei tällä kuuhun mennä. Jotain tälle tilanteelle on tehtävä ja mieluusti ÄKKIÄ! En kestä näitä oloja enää kauaa. Nytkin tekisi mieli satuttaa itseäni, mutta lupasin olla tekemättä mitään. 

Hoitaja lupasi ulkoiluttaa mut tänään. En saa, enkä halua vielä liikkua yksin osaston ulkopuolella. Kivaa on päästä edes kerran päivässä haistelemaan ilmaa. Osallistun myös ahdistuksen hallinta -keskusteluryhmään iltapäivällä. 

Nyt lähden ulos. Sii juu 🥰❤️