Aloitin aamun, kun kuulutus komensi aamupalalle. Laitoin puolisolle hyvää huomenta -viestin, ei vastausta. Aamulääkkeiden joukossa oli ylimääräinen pillerinpuolikas, kuulemma mulla on uusi lääke Serenase. Tein parhaani yhden leipäviipaleen kanssa, mutta en päässyt edes puoliväliin. Otin kahvin mukaan omaan huoneeseen ja aloin odottaa mulle luvattua lääkäriaikaa. Voisi sanoa, että hyvin kärsivällisesti odotin, ennen kuin menin kysymään. Lääkäri tapaa mut vasta huomenna.
Laskin, kestää 6 sekuntia avata puhelimen lukitus, kirjoittaa "huomenta" ja painaa lähetysnappia. Jos ei oo kovin kätevä puhelinten kanssa, niin annetaan vaikka tuplat, 12 sekuntia. Soitin puolisolle, kun ei vastannut viestiin. Oli töissä kiire, eli normipäivä. Soitti takaisin kun ehti ja tovi siinä jutskailtiin.
Pyysin hoitajaa pyytämään mun vastuuhoitajaa mun kanssa puhumaan. Odotin. Odotin. Lounaalla taas taistelin leipäviipaleen puolikkaan alas. Jatkoin odottamista. Päivälääkeaikaan kysyin taas missä VH (vastuuhoitaja) on ja taas lupasi viedä viestiä eteenpäin. Suureksi yllätyksekseni VH saapuikin alle neljä tuntia sen jälkeen kun ekan kerran pyysin. Parempi kai myöhään...
Oli ihan hyvä juttusessio, vaikka itkuksi sekin meni. Tuntuu, että kaikki, mitä mä kuulen, näen tai haistan, on potentiaalisia pelkotilojen aiheuttajaehdokkaita ja pelkotilat jo sinällään herättää ahdistusta. Voimakkaaksi se muuttuu vasta, kun sen sanoo ääneen.
Päivän ylpeydenaiheet. Niitä ei oo montaa yleensä, mutta koitan alkaa listata niitä joka päivä.
1. En alkanut sekoilla kun en saanut heti vastausta hyväthuomenet-viestiin.
2. Oon kaikesta huolimatta yrittänyt syödä joka aterialla jotain.
Joo, siinä se.
Eilen mietin, jaksaako puolisoni tätä kovin kauaa. Uskalsin iltasoitolla kysyä, että pärjäävätkö siellä niin hyvin, ettei mua enää tarvitakaan. Sain vastauksen, että ei missään tapauksessa. He pärjää siellä, koska heidän on pakko. Olen tervetullut täyttämään oman paikkani kunhan saan pääni jotenkin järjestykseen. Tuli hyvä mieli.
Pompottelen vieläkin kynnyksen yli ja takaisin miettiessäni, mitkä asiat ovat hoitajan vaivaamisen arvoisia. En haluu vaivata ketään, varsinkaan turhaan. En vaan osaa arvottaa, mikä sitten on sitä turhaa.
Anoppi laittoi viestiä, miten pärjäilen, en oo vielä vastannut. Mietin vielä, miten paljon viitsisin kertoa. Ei sillä, että mitään tarvitsisi salata, mutta en halua traumatiaoida ketään...
Jaa-a, siinä ki kaikki tältä erää, kun pää tuntuu ihan tyhjältä. Tämä on mukava tunne tämä. 🥰.
❤️:JS
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti