Sulaa neroutta

  Huoh, oliski. Oikeesti mulla on tänään(kin) tosi tyhmä olo. Itseasiassa, pitkän harkinnan tuloksena, mä luulen et mä oon masentunu. Mutta osasinpa sentään muuttaa ton kommenttiosion niin, että kirjautumatonkin lukija voi kommentoida, waaaautsi.. Ja mun koneen UUUUUUU toimii huonosti. Ärsyttävää.

  No, lähdin käymään kylällä. Mun piti käydä matkahuollosta hakees paketti, jossa mun uus puhelin (JEE!), sit apteekis, kun aamulääkkeet oli loppu ja lopuksi kaupassa, hakemassa koiranruokaa, suolakurkkuja, maitoa ja tupakkaa. Hain puhelimen, se sujui ihan hyvin. Huomasin et mun resepti on kotona, joten siis suoraan kauppaan. Kassalla huomasin et mun toinen pankkikortti jäi kotiin ja toinen autoon. ONNEKSI mulla kerrankin oli käteistä. No, pääsin kotiin, huomasin et unohdin koiranruuan ja suolakurkut. Mun koko viikonlopun teki ihan hillittömästi mieli suolakurkkuja, eikä se helpottanu maanantainakaa.
  Illemmalla päätin sit lähteä uudestaan kylälle, ku huomasin et se koiranruoka on ihan finito. Hain lääkkeeni ja menin uudelleen kauppaan. Unohdin suolakurkut. Tuli ruma sana.

  Tiistaina Oskarilla oli aika työkkäriin, joka on naapurikaupungissa, joka siis on se meidän kotikaupunki. Mä en tiä miksi en halua kirjottaa tänne mistä kaupungista on kyse. Se oli heti aamusta ja mun oli tarkotus lähtee mukaan, noin niinku moikkaamaan ihmisiä. Aamulla mä olin niin kuollu et justiin ja justiin sain sanottua etten taida jaksaa lähteä. Koko päivä meni ihan usvas, järjettömän väsyny olo. Onneksi Oskari edes toi mulle suolakurkkuja :)
  Illalla mä täytin ryhmäterapiasta viime viikolla saatua kotitehtävää. Siinä piti täydentää lauseita ja mieleen jäi lähinna se, kun lause alkoi: Tänään iloitsin kun... Mä mietin ja mietin, kävin koko päivän läpi moneen kertaan, mutta ei, mä en iloinnu yhtään mistään. Se on aika surullista.

  Tänään heräsin jo jopa kymmeneltä ja ihan hyvällä tuulella. Tein jotain normi aamujuttuja, hymyilin kun huomasin että aurinko paistaa ja menin ulos lumitöihin. Ihanan raikas ilma, ihana kevätaurinko, hurjan hyvä (ja hikinen) fiilis :) Kävin suihkussa, join kahvin, roikuin koneella hetken ennen ku lähdin ryhmään, edelleen hyvällä tuulella. Mut kuitenki, siinä kun sitä tehtävää käytiin läpi, mieliala lähti laskuun tasaseen tahtiin. Mä oon aina sanonu et ajatteleminen ei vaan sovi mulle.
  Ryhmän jälkeen soitin Oskarille, et pitääkö kaupasta tuoda jotain. Laktoositonta maitoa. OK. Kotona huomasin et ostin ihan tavallistakin tavallisempaa kevytmaitoa. Että kun tää jatkuva sekoilu sitte kohottaaki mielialaa. Laitoin ny kuitenki ruokaa ja syötiin ja nyt vain kökötän ja mökötän sohvalla.. Onneks alkaa olla jo ilta, että teeveestä voi tulla jotain kattomisen arvosta :) Ehkä tämä tästä joskus ens vuonna.

Haleja, Jossu <3

Yksin kotona 1

Mä oon ollu ihan hirveen ahdistunu viime aikoina. Viime keskiviikosta asti nyt ainakin, vaikka se päivä alkoiki fiiliksellä et kaikki on vihdoin suht hyvin. Mutta siihen ke iltapäivään mennessä mulla ehti oleenki sitä parempaa jaksoa jo melkein kolme kokonaista vuorokautta.

Ryhmässä me vietettiin vain laskiaista, grillimakkaran ja laskiaispullien kera. Ja mulla oli keskiviikkona eläkepäivä, mietin siinä koko ajan et tänään voi vihdoin keksiä jotain kivaa tai syödä jotain hyvää tai jotain. Sit pääsin kotiin ja olin alkaas maksamaan laskuja, kun huomasin et yli puolet mun eläkkeestä puuttuu. Katoin tilitietoja, niin pankki oli keksiny kiskasta multa yli 200e opintolainan lyhennystä ees ilmottamatta, saati kysymättä mitään. Ja vakuutuksia oli menny kans mut sen sentään tiesin etukäteen. No, pikkusen kiehahti ja soitin sinne pankkiin et mitäs vittua tää nyt on. Siellä sanottiin et pankilla on oikeus ottaa omansa pois. Mä kerroin niille, että mun laintuntemuksen mukaan kellään tässä maassa ei oo oikeutta ryöstää ketää, ja sitä toi rahan vieminen ilman lupaa on. Sit mä kysyin et millähän vitulla täti kuvittelee et mä elän tai maksan vuokraa tai jotain, niin se lupas tutkia jos se pystyis palauttaan sitä rahaa. Ja kyl se sit palauttiki jotain vajaan 140e.
  Tässä jutussa jäi vaivaamaan lähinnä oma reaktio, kun ensin vihasena soitin sinne pankkiin, sitten tuli itku. Loputon sellainen. Mä en osaa enää saada kunnon itkupotkuraivaria, vaan se on sellasta tuijotan-tyhjyyteen-kyynelten-virratessa-ja- vaivun-synkkyyteen-touhua.. Really weird..
  Siitä sitten Oskari jollain ihmeen konstilla sai mut ylös ja lähtemään sen kans Tampereelle moikkaan ihmisiä pitkästä aikaa. Sielä sain pari kertaa päivässä ihan outoja ahdistuskohtauksia. Eilen tultiin kotiin ja illalla se sitte repes oikeen kunnolla. Olin niin väsyny etten ottanu ketipinoria ollenkaa, ku oli niin huono olo muutenki. Mahas kiertäny monta päivää. Oskari meni nukkuun ja mua alkoi ahistaa niin perkeleesti kun jäin yksin olkkariin, et ruokin elukat ja menin itekki sänkyyn. En yllättäen saanukkaan nukuttua, katoin ehkä sata jaksoa simpsoneita ja kääntyilin ja vääntyilin ja koko ajan ahisti. En ees uskaltanu lähteä tupakalle, kun oli sellanen paniikinomanen ahistusmeininki. En tiä, kamalaa se ainaki oli. Vihdoin sit joskus kahen aikaan aattelin et mun on pakko ottaa se Ketipinori, jos se vaikka vähä rauhottais. Ja niinhän se rauhottiki, vaikka jonki aikaa ennen nukahtamista tuli sellanen, et olin just nukahtamas mut sit yhtäkkiä pomppasin pystyyn ja hädissäni kattelin ympärilleni. Mut nukahdin kuitenki ja heräsin vasta kolmen aikaan iltapäivällä :P Tänään ei oo ollu ihan niin hirveen kamala olo, mutten silti jaksanu lähteä mukaan, ku Oskari lähti porukoilleen kyläileen.

Tässä nyt taas päällimmäiset ajatukset tälle päivää, jatkoa joskus. :)

Kirjoitusta.

Huoh, taas on pää pyörällä. Pitäis välttää ajattelemista. 

Eilen oli ryhmässä psykiatri vastailemassa ryhmäläisten kysymyksiin ja puhumassa tästä meidän suloisenkauniista sairaudesta. Tänään mulla oli varattuna aika samaiselle tohtorille. Mä "sain" uuden diagnoosin joka avas mulle aivan uuden ajatusmallin. Mä oon siis neuroottinen. Ainahan mä oon sitä aavistellu, mut nyt lääkäri sen sitte totes. 

  Mulla on siis neuroottisia pakkoajatuksia, jotka on ympäristön vaikutuksessa muovautunut mun päässä koko mun elämän, kunnes loppuviimein ovat ottaneet sen kokonaan hallintaan. Siis sen elämän. Lisäksi mun minäkuva on niin vääristyny, et mä en ees voi parantua ennen ku se oikee. Niin lääkäri sanoi, sen takia mä kuulemma käyn terapiassa :P 

  Käytännössä katsoen siis mä teen itestäni sairaan. Just niinku Oskari eilen sanoi, yhteydessä jonka kerron pian. Epätietoisesti mä muodostan ajatuksia ja ideoita jotka on tuomittu epäonnistumaan ja epäonnistuminenhan masentaa aina. Toki lääkäri sanoi sitäkin, että mullahan on geneettisestikin jo normaalia korkeampi riski masentua. 

Eilinen oli hirvittävän raskas päivä. Olin luvannut lähteä käymään kotikaupungissa moikkaamassa äitiä, pikkusisaruksia ja sitten Virpiä, mun parhaista parhainta ystävää <3 Sitten kun olin just menossa ryhmään niin alko puhelimen sointi et "sä oot kuulemma tulos tänne tänään, tuu meillekki". Miksi ihmiset ei voi tajuta, etten mä mitenkään voi käydä samana iltana seittemäs paikkaa kyläs, enhän mä millään edes ehtisi, puhumattakaan jaksamisesta! Ja koska mä en voi sanoa ei, mä sanon "katotaan sitte" ja tulee kamala olo kun tietää kuitenki ettei jaksa. Siis jotenki syyllinen. Syyllisyydentunto on osa mun neuroosia. Alkoi tuntua, etten jaksa lähteä ollenkaan. 

  No, kuitenkin, soitin sitte äitille kotimatkalla ryhmästä ja kerroin, että on raskas olo, kun on niin paljon taas odotuksia, joita mä en pysty täyttämään. Sitten tuli itku, sitten Oskari näki mun itkevän ja tokikin sitte kerroin sillekkin mikä nyt on. Niin siihen Oskari sanoi, et mä teen ite tän olon itelleni. Niin mä teenki, mutten tietosesti. Enkä tahallani. En kai mä nyt väkisin halua saada itelleni aikaan pahaa oloa.. Lähdettiin kuitenkin ja reissu meni ihan ok, ihana oli nähdä kaikkia pitkästä aikaa <3 

Tästä taitaa nyt tulla romaani, mut sain juuri lisää ajattelemista. :/ Pankista soitettiin ah niin ihana puhelu, tarkoitus siis mainostaa kaiken maailman keskittämisetuja. Tuli puhetta säästötilistä ja asiaa pohdittuani kysyin, et kun mulla on ulosottovelkaa, niin voinko mä säästää ilman että ulosottomies vie kaiken. Se ehdotti se täti, että tekis maksusuunnitelman ulosottoon ja alottais sen säästämisen, niin asiat vois jopa järjestyä joskus. Jos siis on se maksusuunnitelma, niin setäulosotto ei ulosmittaa mitään, jos vain maksaa sen mitä on sovittu. Ja se sanoi että sitäkin suuremmalla syyllä kannattais alottaa säästäminen, kun on pienet tulot, lemmikkejä eikä luottotietoja, niin jos jotain sattuu, olis sit hätävararahaa jemmas. Se oli mukava täti, olisin voinu jutella sen kans loppupäivän. 

  Sovittiin sitte et mä vähän mietiskelen asioita ja ehkä soitan sinne ulosottovirastoon ja se täti soittaa mulle ens kuussa uudestaan ja mietitään tätä säästöhommelia. Mut mietityttää vain se, et jos ny sanottais et pystyisin vaik 50e kuussa irrottaan sinne ulosottoon, niin oisin saanu kaikki maksettua joskus vuonna 2672.. 

Jees, ei muuta tällä hetkellä.. 

Maanantai.

Tänään on ollu ihan ihme väsymyspäivä. Nukuin kyl aika hyvin viime yönä, mut tänään oon nukahtanu jo kahesti teeveen eteen. Kummallista.
 Tänään oli psykologi. Me käytiin yhes läpi sen saneluja et millasia mielialoja mul on ollu ja ei kyllä kahta samanlaista päivää löytyny. Parhaimmillaan mulla oli ollu viime syksynä, kun neljä käyntiä on kuukaudes, niin joka käynnillä eri ääripäässä mun fiilis. Et hyvin oon tasainen kaveri. Ja 21.2 on mun ja mun psykologin eka vuosipäivä <3 :DD

Viikonloppu meni yllättäen taas hyvin alkoholipitoiseksi. Meillä ravas täs ties minkälaista porukkaa, ja sai mut syvällisesti miettimään kunnioitusta. Sitä ei enää ole tässä maailmassa.

Kukaan ei enään kunnioita mitään tai ketään. Ei toista ihmistä, sen omaisuutta, arvoja, tunteita, haluja, toiveita tai mielipiteitä. Miks? Tää maailma on niin vitun itsekäs, siksi.

Jos ihmiset oppis kunnioittamaan toisiaan, vältyttäis paljolta pahalta. Jos ihmiset tajuais, että meiän ympärillä on paljon omaa napaa tärkeempiä asioita, monet sodatki jätettäis sotimatta. Jos tulee maailmanloppu, se ei johdu meteoriiteista eikä ilmaston lämpenemisestä, vaan ihan puhtaasti ihmisen omahyväisyydestä, itsekkyydestä, pahuudesta, epäkunnioituksesta ja täydellisestä paskuudesta.

Nyt kun mä oon haukkunu ihmiskunnan, tuli mieleen et mamman pikku-Taspu on niiiin viisas lapsi :) Kun se näkee et mä masentelen ja voin huonosti, niin se osaa ikäänkuin antaa mun sairastaa. Se ei pyydä pihalle eikä vingu ruokaa, ei pyöri jaloissa tai sekoile muutakaan turhaa. Se makaa hiljaa paikallaan ja odottaa. Se tietää, että sen tarpeet huomioidaan kyllä, joskin hitaammin kuin yleensä. Rakastan niin paljo <3

Mikä tekee ihmisestä onnellisen?

Rikkaus? Valta? Vai vain terveys? Ei, en mä usko.
Rakkaus, rauha, ruoka? Joo, mut ei se riitä.
Lemmikit, ystävät, koti? Joo, mut ei siinäkään oo tarpeeksi.

Onks se niin, et asiat, jotka on ihmiselle elintärkeitä, ei riitä tekeen niitä onnellisiksi?
Onko se niin, et mikään, mitä ihminen omistaa, ei oo tarpeeksi?
Onko se niin, että kukaan sun ympärillä ei yksin voi tehdä sua onnelliseksi?
Onko onnellisen näköset ihmiset aina oikeasti onnellisia?

Skandaali - Onnelliset ihmiset

Jos onnelliset ihmiset on, niinkuin tuossa biisissä sanotaan, ei oo helppoo olla onnellinen. Miksei? Onks se sit oikeeta onnea, jos sen eteen pitää tehdä työtä ympäri vuorokauden? Jos pitää pitää sitä statusta yllä koko ajan, eikö se oo enemmän näyttelyä kuin onnea? Mitä onni edes on?

Mun käsitys onnesta on turvattu, terve ja tasapainoinen elämä. On koti, puoliso, mahdollisesti lemmikkejä ja/tai lapsia, hyviä ystäviä ja turvattu toimeentulo. Henkisesti ja fyysisesti hyvä olla.
  Ihmiset, joilla on tuo kaikki, ei tyydy siihen. Pitää olla isompi auto, hienompi talo, enemmän lapsia ja parempi palkka. Ihmiset, joilta jokin noista puuttuu, tekis mitä vain saadakseen sen, ollakseen onnellinen. Tosin saavuttaessaan sen, he ovat ensinmainitsemaani ihmisryhmää, jolloin mikään ei enää riitä. Päästäänkö tästä siis johtopäätökseen, että kaikki onnellisuus on harhaa?

Ne sanoo, että onnellisuus tulee sisältä. Ihmisestä itsestään. Jos on vähään tyytyväinen, on helpompi olla onnellinen. Okei, mä tuun toimeen hyvinkin vähällä, mutta miks mun pitäis olla tyytyväinen osaani henkisesti erittäin epävakaana - eli sairaana. Tarkoittaako tyytyminen vähään sitä, että pitää olla tyytyväinen kaikkeen? Mistä mä tiedän. Mä voisin jatkaa tätä vaikka loputtomiin, mut totuus onnesta on, että sen tavoittelu ei johda mihinkään - tää selostus ei johda mihinkää. Mitä enemmän ihminen saa, sitä enemmän se haluaa. Ihminen on eläinkunnan vammaasin otus. Hyi meitä.

Mulla on kaikki edellytykset olla onnellinen, noin niinkuin päällisin puolin. Mulla on koti, puoliso, lemmikit, ystäviä, oma auto, turvattu toimeentulo ja oon vielä ihan siedettävän näkönenki. Mä voisin sanoa olevani onnellinen ja tyytyväni tähän, mutta sehän tarkoittaisi sitä, että mä lopettaisin sairautta vastaan taistelun. Eikö? Eihän onnellisella ihmisellä ole mitään tavoiteltavaa, edes terveys. Terveen ihmisen on hirvittävän vaikea ymmärtää, mitä se on, kun kaikki tuntuu pahalta. Tai mikään ei tunnu miltää. Terveen ihmisen on helppo sanoa, et mee vaik lenkille, se piristää. Mut mitä, jos ei vaan yksinkertaisesti oo voimia? On helppo haukkua laiskaksi, ei siitä kyllä hirveesti apua oo. Kun elämänhalu katoaa, niin ei se helvettivieköön lenkkeilemällä takasi tuu!

Pah, sovitaan vain et onnellisuus on harhaa ja kaikki ihmiset, niin terveet ku sairaatki, on mulkkuja. Mä en oikeesti oo nyt ihan varma et onko täs selostukses päätä tai häntää, mut ihan sama. Sainpahan taas yhden vammasen ajatuksen kaivamasta päätäni. Päivänjatkoja kaikille.

Vitutus

Toinen perättäinen uneton yö. Tylsyys vaan jatkuu, mä en oikeesti nyt vaan halua olla hereillä.. Ei auta ottaa unilääkettäkää enää uudestaan ku aamulla pitää olla sit taas hereillä, kun kuntoutusohjaaja Tiina tulee käymään. Tosiaan, otin ihan normaalisti lääkkeet, menin ihan normaalisti sänkyyn ja nukahdin.. Ja nukuin kaks tuntia. Kahdes pätkäs. Ja nyt tekis melkein mieli sanoa jotain rumaa. Röökitkin on loppu. Ja kaikki on huonosti. Ei huvita kirjottaakkaa.

Toiseen kertaan..

Ajatuksia

Tänään on niin paljon ajatuksia päässä pyörimässä, ettei oikeen tiä mistä alottais..

Ryhmäterapiassa meillä oli aiheena tänään naisen vuodenajat. Me katottiin DVD jossa joku puuduttavan olonen täti piti luentoa tästä aiheesta. Siis vuodenajat silleen kuvainnollisesti, et kevät kuvaa lapsuutta, kesä aikuisuutta, syksy keski-ikää ja talvi vanhuutta. Tai kuten tämä täti, jonka nimeä en muista, sanoi "myöhäisaikuisuus".
 No, joka tapauksessa, mieleen jäi hurjasta epäkeskittymisestä huolimatta jotain. Ainakin kun tästä keväästä puhutaan, hän käytti esimerkkinä kasvimaata. Kevään istutuksista riippuu se, millainen kesä on tulossa, saadaanko syksyllä satoa ja onko talveksi ruokaa. Aika pysäyttävä ajatus.
 Puhetta oli siitä, että itsetunto alkaa kehittyä jo kohdussa, siis jos lapsi on toivottu ja odotettu niin se tietää sen, sama päinvastoin. Tyttö peilaa itsetuntoa isästään, käytösmalleja äidistään - noin niinkuin yleensä. Mä luulen että oon tehny niin. Kun mä oon ollu pieni tai vähä isompiki, niin isä on ollu lähes aina pois. Sillä oli oma rekka ja yleensä se oli viikot töis, toisinaan viikonloputki. Mä luulen, että joku kohta isäsuhteesta on saattanu jäädä multa väliin. Se täti sanoi, että kannustavan isän tytöillä on hyvä itsetunto. Mä muistan isän kerran sanoneen et se on ylpee musta. Se oli silloin, kun sain kuorma-autokortin ja ajoin inssin ilman virheen virhettä. Mut ei se oo isän vika, isä on aina ollu huono ilmasemaan ajatuksia ja varsinki tunteita, just niinku minäki. Maailman paras ja rakkain isä jokatapauksessa <3
 Se mitä se Saara! Sen nimi oli Saara! JEE MÄ MUISTIN! :D Niin. Se, mitä se Saara sanoi äideistä, meni multa vähän ohi, kun mun keskittymiskykyni on aika lähellä nollaa, vain pikkusen sen alapuolella. Mut kuitenki se jäi mieleen, että tyttö peilaa äidistään naisena olemista, niinkun melkein taisin hetki sitte mainita. Siis jos äiti aina jaksaa valittaa naisena olemisen kamaluutta ja sitä kun kukaan muu ei tee koskaan mitää ja justiin mä siivosin ja taas on sotkua ja plääplää, niin tytölle tulee aikuisuudesta sellanen kuva et naisena oleminen on oikeesti ihan kamalaa. Mä en usko et mun äiti on hirveesti tehny sitä, mut en myöskään muista sen koskaan sanoneen että vitsi kun on kivaa olla aikuinen naisihminen.
 Kolmas aivokuoreeni painunut ajatus on kestosyyllisyys. Se käytti oikeesti nimenomaan tuota termiä. Avasi asiaa jotakuinkin niin, että lapsi kokee syyllisyyttä iloitsemisesta tai leikkimisestä tai kaikesta hauskasta ylipäänsä, jos äidillä on paha mieli. Tytöt, siis useimmat, jäävät vähän niinkuin sijaiskärsijäksi kotiin, kun tuntuu väärältä mennä kaverin luo jos äiti jäisi kotiin itkemään. Pojat, siis useimmat, ratkaisevat asian yksinkertaisesti menemällä sinne kavereille. Se säilyy niillä ihan aikuisuuteen asti - poissa silmistä, poissa mielestä.
 Meillä ei kotona ollut ollenkaan tuollaista, eikä äiti ollut kärsivä ihminen ja niin edespäin, mut nyt sit tässä aikuistuessani oon jostakin löytänyt itselleni ajatuksen, että mun pitää kärsiä joka asia kaikkien muiden puolesta. Se on kivaa. Jee. Mä en jotenki vaan osaa ajatella itseeni tälläsis tilanteis, vaikka mä kuinka mulla olis nälkä ja väsy ja vituttaa ja kaikkea, niin aina mulla on aikaa ja jaksamista auttaa. Vaikkei oikeesti ookkaan.
Vanhemmistani en ainakaan usko löytäväni kuin ehkä osasyitä nykyiseen olotilaani, meillä on ollut hyvin turvattu ja muutenkin hyvä lapsuus. Mun mielestä. Ja mä oon siitä kiitollinen. <3

Tony tuli käymään ja mun ajatukset meni umpisolmuun, joten siis tuo riittänee tuosta aiheesta. Kahdesta miehestä kuuluu järjetön meteli kun ne keskustelee.

Nyt mä luulen että mun pää tyhjeni kaikista ajatuksista, kun sain äskesen selostuksen sieltä ulos. Se on ihan hyvä asia. Taidan mennä tupakan kautta keittiöön, ruuanlaittoa suunnittelemaan.

Tässä vielä kynteni, joiden laittamiseen minulla on pakkomielle. Tälläinen tyyli tällä kertaa :)

Jeps moikk!

Enkeli-Elisa

Olen seuraillut Enkeli-Elisa blogia. Se kertoo 15-vuotiaasta Elisasta, jonka viimeinen elinpäivä oli tasan vuosi sitten. Lapsesta, joka kärsi koulukiusaamisesta niin pahasti, että päätti päivänsä. Elisan vanhemmat jakavat blogissa muistojaan ja tuntemuksiaan, mutta samalla haluavat levittää sanaa siitä, mitä kiusaaminen koulussa voi saada aikaan. Mun mielestä se on hyvä idea, mun mielestä ihmisten kuuluu tietää, miten paljon toiseen voi sattua, vaikkei se sitä näytäkään.

Itekkin olin koulukiusattu. Ja aika-ajoin kai myös kiusaaja. Elisasta lukiessa kaikki vanhat haavat on auennu uudestaan ja monet itkut oon itkeny, monet tuskat kärsiny. Aina uudestaan ja uudestaan. Omasta puolestani, kiusaamieni ihmisten, Elisan, Elisan vanhempien, kaikkien puolesta.  Mä aioin joskus tehdä saman kun Elisa, mut mä en tehny. Miks? Mä en tiedä. Eipä tää elämä nyt niin kovin hääppöstä oo ollu. Tosin, nyt kun oon lukenut Elisan vanhempien tekstejä, oon onnellinen että jätin väliin, tollasta tuskaa ei kuuluisi vanhempien, tai kenenkään muunkaan joutua kokemaan.

Jos tästä nyt yrittää löytää jotain positiivista, niin mun terapia on edistynyt. Elisan tarina sai mut tuntemaan ja ajattelemaan niin paljon, että joku lukko jossain syvällä sisällä aukesi. Mä muistan taas asioita, jotka oon varsinki yläasteajoilta sulkenut kokonaan pois, toisinaan pystyn jopa puhumaankin niistä. Mä itken nykyään paljon enemmän ku ennen ja huomattavasti oudommista asioista, mut mun psykologi pitää sitä hyvänä asiana. Että osaa tuntea. Mut jos moneen vuoteen juuri mikään ei oo tuntunu juuri miltään, niin tälläset tunteenpurkaukset on aika pelottavia, niin mun omasta kuin lähipiirinki mielestä. Mee ja tiedä.

Enkeli-Elisan löytää tästä linkistä:
http://enkelielisa.vuodatus.net/

Nyt tää tahtoo.. Pois. Moik.

ME esittäydymme

  Niin, Minä olen siis Johanna, tai Jossu mielummin. Olen 21-vuotias naisenalku, jolla on suunta hivenen hukassa. Asun pienen paikkakunnan perimmäisessä sivukylässä keskellä metsää omakotitalossa vuokralla. Perheeseen kuuluu mun lisäksi avomies Oskari, koirat Cindy ja Tapsu, kissat Lola ja Moona. Ollaan nyt seurusteltu 2,5vuotta ja asuttu täällä kotimetsässä vuoden ja kolme kuukautta.

  Koulutukseltani olen.. en mitään. Olen sentään käynyt peruskoulun, talouskoulun sekä autokoulun. Lisäksi musta piti tulla koneasentaja, mutta jätin viimeisenä vuonna koulun kesken. Älkää kysykö miksi, en mä tiedä. Työkokemusta mulla on hurjasti, yksi päivä leipurina, viikko rengasasentajana, 1kk maatalouslomittajana, 2kk karjanhoitajana, 2kk puuseppänä, 1kk koulunkäyntiavustajana, 3viikkoa hevosenhoitajana. Viimeisenä mainittu oli se, josta tykkäsin kaikkein eniten, ja se, joka poltti mut loppuun.

  Sinä päivänä aamusta alkaen oli tosi heikko ja puutunut olo, mutta menin silti töihin. Olin tekemässä sitä, mitä joka päivä, eli lapioimassa paskaa. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä heikommaksi olo meni. Mua huimas, oksetti, jokapaikkaa särki. Pulssi oli varmaan jotain 2000 ja hengittäminen järjettömän työlästä. Mä olin ihan varma, että nyt mä joko pyörryn tai kuolen, vähintäänki saan sydänkohtauksen. 18karsinan siivous ei oo ikinä kestäny niin kauan, mut mä tein sen loppuun. Kun mä pääsin kotiin, mä vaan tärisin. Edellä mainitut oireet edelleen läsnä. Kävin sitte terveyskeskukses, missä mut laitettiin sairaslomalle. 

  Aloitin käynnit depressiohoitajalla, joka ohjas mut sitte myöhemmin psykiatrian polille, kun se ei uskonut voivansa auttaa mua. Kuljin siellä jotain reilun kuukauden, kokeilin kaikenlaisia lääkkeitä ja kaikkea. Sit eräänä kauniina päivänä mä irtisanoin asuntoni. Ihan vaan kun se tuntui hyvältä idealta. En jaksanu mainita siitä kellekkää etukäteen, se asia oli vaan pakko hoitaa nyt heti. Ei mulla ollu mitään hajuakaan mihin ihmeeseen oon menossa. Hartaan ettimisen jälkeen sit kuitenki löyty asunto naapurikunnasta ja tänne sitten tultiin. Mun paperit siirrettiin tän uuden paikkakunnan psyk.polille. Aloitin täälä psykoterapian ja myöhemmin ryhmäterapiankin. Sain toimivan lääkityksen. Mutta mä oon vaan niin luopunu toivosta palata kiinni normaaliuteen joskus.

  Jäin puoli vuotta sitten eläkkeelle vuoden sairasloman jälkeen. Alunperin jäin pois töistä vaikean masennuksen vuoksi totaalisen burnoutin jälkeen, mutta tässä ajan kuluessa minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuus, paniikkihäiriö, ahdistushäiriö sekä ahtaanpaikankammo. Tämä kaikki yhdessä pienessä ihmisessä tekee elämästä vähintäänkin mielenkiintoista. :D 

Tästä alkaa sit polku mun sekavan mieleni syvyyksiin, welcome! :)