Nyt tuleekin paljon tekstiä. Koittakaa kestää. Aloitetaan unikuvalla:
KESKIVIIKKO
Aamulla mä punnittin itteni ja 3 kuukauden tulos oli, et oon tiputtanut kaikkien nousujen ja laskujen jälkeen yhteensä tasan 100g. Sit otin mittanauhan kauniiseen käteen ja kappas! Vyötäröltä lähtenyt 6cm tuossa samassa ajassa! Muualtakin niitä senttejä oli lähtenyt, mut toi vyötärö mua eniten kinosti ja tulin melko iloiseksi tuosta tuloksesta. 😊
Päivällä mä tein ihan normijuttuja, kunnes musta alkoi tuntua, että joku näkee ja/tai kuulee mitä mä täällä touhuan. Mä kysyin kakssuuntasten ryhmästä, mikä on helpoin tapa varmistaa, ettei täällä ole kuuntelulaitteita/kameroita. Ne käski mun mennä päivystykseen. Käänsin koko kämpän ympäri etsiessäni laitteita ja kun en löytänyt, oletin "niiden" valinneen jonkun ihan arkipäiväisen esineen, jota mä käytän koko ajan mut en osaisi epäillä vakoilulaitteeksi. Sit iski paniikki.
Mä suljin tietokoneen. Mä suljin sälekaihtimet ja verhot. Tarkistin monta kertaa et ovet on lukossa. Suljin huoneiden ovet, sammutin kaikki valot ja lopulta istuin lattialla pimeässä ja itkin ihan hysteerisesti. Se otti aikansa, ennen kun sain laitettua miehelle viestin että soittais mulle kun ehtii. "Ei oo hengenhätää, mut vähän kuitenkin hätää." Hän sitten soitti ja kuunneltuaan mua aikansa oli sitä mieltä että ehkä sinne päivystykseen pitäis soittaa.
Pyysin ystävää mun seuraksi ja meitä odotutettiin siinä kaks tuntia. Mä uskon, et ne odotutti tarkkaillakseen mun reaktioita jne.. Kysyin siitä lääkäriltä, mutta sen mukaan niillä oli vaan kiire. Uskoo ken tahtoo. Muuten fyysisesti kunnossa, mutta verenpaine oli 150/98 ja pulssi 121, vaikka tosiaan oli kaks tuntia istuttu rauhas. No, sain Opamoxin ja pääsin kotiin kun lupasin ottaa omaan hoitotahoon yhteyden heti aamusta ja kunhan en jää yksin. Ystävä tuli mun luo kunnes mies pääsi töistä.
TORSTAI
Soitin mun hoitsulle ja hän käski olemaan yhteydessä psykiatrian tehostetun avohoidon yksikköön. Soitin sinne ja puhelimessa oltiin sitä mieltä että käymään pitäis lähtee. Otin taksin alle, kun en uskaltanut ajaa itse yksinäni. Odottelin taas puoltoista tuntia ja nyt ei tarvinnu pelätä et ne tarkkailee mua salaa, koska kamerat oli ihan näkyvillä. Istuin selkä nurkkaa vasten ja sydän pamppaili ihan miten sattuu, jännitti niin kovin.
Vastaanotolle tuli erikoistuvan lääkärin lisäksi myös joku opiskelija ja en tiedä kuka se mies oli ja mitä siellä teki, mut istui ja kuunteli joka tapauksessa. Aluksi olin tosi itkuinen selittäessäni vointiani, mutta se meni ohi. Sitten lääkärin puhelin soi ja hän tietysti vastasi. Puhui jotain jostain injektioista sun muista, mut mut valtas semmonen tunne, et soittaja kertoi musta jotain sellasta, jonka perusteella joudun vähintäänkin pakkohoitoon. Puhelun jälkeen kysyin, puhuivatko musta, mut eivät kuulemma.
Lääkäri kyseli kaikenmoista tarkentavaa, kyseli lapsuuden perheestä, millaiset välit, miten parisuhde voi jne. Sit se päätti et on tauko ja lähti kysymään seniori-lääkärin mielipidettä asiaan. Se mielipide oli semmonen, että mun pitäis jäädä osastolle. Mä saatoin ehkä vähän valehdella, että äiti tulee mun seuraksi kunnes mies pääsee töistä ja miehellä on huomenna vapaapäivä, jonka viettää mun kanssa, eli en oo jäämässä yksin. No, tää ystävä oli onneksi mun seurana sitten eilenkin.
Lopputulemana se, että pääsin kotiin "vahdittuna". Lääkemuutoksia ei tehty, koska mulla on lääkitys jonka pitäis tämmöset pitää poissa. Yeah. Ne jätti mulle avoimen lähetteen, eli että saan soittaa koska vaan tai mennä takaisin, jos näyttää siltä etten himassa pärjää, tai jos vointi vielä tuosta huononee. Lisäksi ne lupas, että joku soittaa mulle huomenna akuuttipsykiatrian polilta ja katotaan taas meininkiä sitten.
MUUTA
Nyt mä opettelen yksinoloa puolentoista vuorokauden seurassaolon jälkeen. Tää ei enää tunnu niin pahalta, vaikkakin pimeässä täälä taasen istun. Vointi kaikenkaikkiaan on jo parempi ja odotan innolla iltaa. Meillähän siis on se hotellihuone varattuna ja sinne lähden vaikka pää irtois! Meillä meinas vaan tulla koirannäköinen ongelma, kun hän joka oli lupautunut hoitamaan, katkaisi kinttunsa yllättäen. Onneksi löytyi ratkaisu ihan mun perhepiiristä, ettei mennyt ihan vituiksi koko suunnitelma. Olisin kyllä lähteny sinne osastolle jos en lomalle olisi päässyt. Tai no, koputan puuta, koska edelleen kaikki kerkiää vielä mennä metsähallituksen puolelle, eli päin mäntyä.
Mä vaan mietin et milloin musta tuli tämmönen. Mä yritän olla hyvä vaimoke, ystävä, sisko, tytär, mut mun pää ei vaan enää pysy kasassa. Se on viimeksi voinut näin huonosti joskus vuonna 2010 tai -11, jolloin mulla oli psykoottinen mania. Näitä tapauksia yhdistää semmonen asia, että valot on saatanasta. Silloin pelkäsin et ne käy mun kimppuun, mutta nyt isompi huolenaihe on se, että kaikki näkee mut jos oon valoisassa. Ja se ajatus ahdistaa niin että en tiedä miten päin olisin, siksi pimeys. Pimeys luo turvallisuutta, oon aina sanonut.
Olo on edelleen epätodellinen. Mä en oo enää ihan täysin varma, mikä on totta ja mikä ei. Viimeksi aamulla tarkistin katsomalla, koskemalla ja kuuntelemalla että mies varmasti on siinä. Oli se. Lisäksi mä oon jo pitkään kuullut ääntä, ihan hiljaista musiikkia. Niin hiljaista, että siitä ei saa mitään selvää. Vaikka oon ettiny, en löydä sen lähdettä ja jos pysähdyn kuuntelemaan oikeen tarkasti, niin se hiljenee entisestään. Mä en vieläkään tiedä, kuka ja ennenkaikkea miksi mua tarkkailis, mutta se tunne on olemassa silti.
Jaa-a, eiköhän siinä olis tekstiä kerrakseen. Tosiaan, hyvää synttäriä vaan mulle, kaikkine oireiluineen. Mä niin toivon että se loma onnistuu tästä huolimatta! Teen ainakin parhaani, mut ei kai sille voi mitään jos siitä huolimatta ei pysty.. Mutta turha kai sitä etukäteen on manata. Nyt kuitenkin heipat! 😊
