Olipas vaan aika rentouttava pikku lomanen. Kaikki meni odotettua paremmin ja osa oireista tais jäädä sinne, osa tuli mukaan ja jotakin uuttakin ilmeni.
Mun mieheni on ihan uskomattoman ihana! Se pitää mua pinnalla vaikka väkisin. Se jaksaa kuunnella mun sekavia jorinoita ja osas laittaa mut ottamaan lääkkeet vaikka mielelläni olisin siitä luistanut ja ruvennut dokailemaan ihan sillee kunnolla. Sen sijaan sitten katottiin teeveetä ja mentiin nukkumaan.
Mä en pysy enää ollenkaan mukana tässä elämässä. Mun pitää tarkistella jälkiäni koko ajan, koska en oo varma, teinkö just jotain oikeesti vai kuvittelinko vaan tehneeni. Tulee semmosia poissaolokohtauksia, et tuijotan vaan tyhjyyteen, enkä kuule tai näe mitään. En oo varma oikein minkään todellisesta olemassaolosta tai olemattomuudesta, kaikki pitää tarkistaa ja mieluummin vielä moneen kertaan. Alkaa olla aika rankkaa...
Tänään olis isäinpäiväkin.. Mun molemmat vaarit ja oma iskä on kuollu, eikä mun miehenikään ole kenenkään isä, joten ei varmaan koske mua nyt tämä. Haudalla käyn kyllä, mutta se siitä.
Jännittää huominen niin et saankohan vaan nukuttua. Mulla on aika sinne akuuttipsykiatrian polille. En mä tiä miks mä niin jännitän, sehän on ihan rutiiniluontoinen juttu, eikä olisi mitään uutta vaikka pitäisivätkin mua hulluna. Tai näin mä sen ainakin yhtäkkiä käsittäisin... Kirjanpitäjälle pitää viedä papereita matkalla kans ja ja..
Jaa no joo. Meenpäs sinne haudalle nyt nii ei tarvi enää myöhemmin. Loogista. Heippa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti