Aamupainoitteinen toiveikkuus?

Aamuisin kaikki on mallillaan ja tuntuu että elämä hymyilee. Mitä pidemmälle päivää mennään ja mitä enemmän vastoinkäymisiä kohtaa, sitä kovemmin epätoivo alkaa saamaan päätä painoksiin. Eilen aamulla kaikki näytti jo hyvältä, mut sit se mun uus luuri ei tullutkaan, kyyti rehuautolle perui työn takia, omasta autostani ei ollut kuulunut mitään, koira oli yhä kipeä jne.. Eli kaikki mikä oli aamulla hyvin, oli illalla aika päin vittua.

Tänään. Viime yönä sain nukuttua, koira ei raapinut koko yönä, auto melko varmasti luvattiin takaisin tänään, ja vaikkei saisikaan niin ainakin sain kuskin rehuautolle. Rakkaani kävi mua moikkaamassa ennen kun lähti töihin, on tulossa yöksi, puhelinasia on hoidossa jaja.. Mä pääsen huomenna Seinäjoelle, huomenna saa soittaa eläinlääkäriin ja pääsee myös kyläilemään veljen luo. Kaikki ok, vaikkakin tässä on hyvin aikaa sille että kaikki ehtii vielä mennä päin sitä itteensä.

Mä oon rakastunut ja mun miehellä on muhun ihan ihmeellinen vaikutus. Niinku mä sille itelleenkin eilen sanoin, et se toimii ahdistukseen paremmin ku ämpärillinen Pameja! Ehkä romanttisinta mitä mä oon koskaa sanonu 😂 Mutta ihan tosi, ahdisti ja juttelin sen kans niin olo helpottui. En oo yhtäkään Pamia popsinut sen jälkeen kun meidän juttu alkoi. Pakko nyt toki sanoa, et kovin ahkerasti en syö niitä muutenkaan, mut nyt en sitäkään vähää. Vieläpä se tunne, kun toinen kuuntelee ja ainakin parhaansa yrittää ymmärtää, tekee siitä jotenki uskomattoman siistiä 💗

Ei mulla varmaan tänään sen kummempia oo... Jatkamme.

Piilevä vika?

Koirassa. Atooppinen iho on kuulemma perinnöllinen, synnynnäinen vika. Mä ymmärsin koiraihmisten puheista ja nettikirjoittelun perusteella, että kasvattaja on mulle velkaa osan koiran ostohinnasta, kun tauti puhkesi aiemmin kuin kolmen vuoden päästä luovutuksesta. Saa korjata jos oon väärässä! Diagnoosi näyttää aika selvältä nyt kun se lääke on auttanut huomattavasti siihen kutinaan, perjantaina ollaan viisaampia kun soittelen eläinlääkärin kanssa taasen.

Mulla on ollu tosi hyvä aamu, vaikka unet menikin taas ihan vituiksi. Herätys klo 5.23 vähän halimista ja ylös.  Kupillinen kahvia naamariin ja sit lähettiin koirien kanssa lenkille. Oli aivan ihana ilma, aurinko ei ollut vielä noussut ja pakkasta muutama aste. Nautiskelin niin, että käveltiinkin sitten yli 6 kilsaa 😁 Tein piiitkästä aikaa smoothien aamupalaksi ja siihen kylkeen popsaisin leipäviipaleenkin. Yllättäen tuntuu, et sitä jaksaa vähän paremmin kun on syöny jotain. 

Sitten puhuin puoltoista tuntia puhelimessa erään vanhan koiraihmisen kans. Sellaisen, jolla on ollut koiria jo toistakymmentä vuotta ennen ku musta oli tietoakaan. Sain vinkkejä kutinan hoitoon, ruokavalioehdotuksia ja muuten vaan tukea kaverilta, joka tuntee ihmisiä ja tietää kaikenmoista. Siitäkin tuli hyvä mieli.

Mulla on ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen semmonen tunne, et kyllä kaikki vielä järjestyy. Se on aika mukava tunne. 

Mulla on tässä hyvä parisuhde tekeillä. 

Fia voi paremmin. 

Mun uus puhelin tulee pakettiautomaattiin tänään. 

Mä jaksan taas elää. Sis. Liikkumisen, syömisen, taloudenhoidon, sosiaalisuuden yms. 

Vielä mä tässä joskus saan autoni takaisin, ja siihen asti pärjään kyllä, kiitos ihanien ihmisten.

Ainoat ressinaiheet on aika isot mutta.. Nii

Eka, raha. Auton maalaus maksaa, eläinlääkäri maksaa, koirien lihat maksaa, kaikki maksaa. Jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, sähköröökistä loppuu neste, autosta loppuu bensa jne... 

Toka, se auto. Mä pääsen huomenna niitä koirien lihoja hakeen kyllä, mut mun pitäis päästä perjantaina Seinäjoelle, eikä se taida onnistua jollen saa autoa maalaamosta pihalle. Vähän kyllä tympii jos en pääse sinne... Mut eihän aina voi voittaa. 

Kolmas, se oikeusjuttu. Ahdistaa kaikki siihen liittyvä mm. Se, että taisin menettää hyvän ystävän... 

Eipä tässä sitten kummempia, mä meen laittaan lounasta. Siijuu :)

Me

Hitto kun on hassu sana. Siis se kun minä ja se toinen ollaankin me. Outoa, erilaista ja varsin mukavaa minusta. 😍 Esimerkkiasiayhteys: Minä: "Mitä vittua mä teen viikon ilman autoo kun pitää viedä se sinne maalaamoon??" Toinen: "Älä murehdi, kyllä me jotenki pärjätään!"
Nyt vois jo melkein sanoo et awwwwss 💗 (Toim.Huom. Auton sielläolon tarkka aika ei tiedossa, tuskin menee viikkoo)

Ihana aamu. -5 näytti mittari kun lähdin ajeleen kotia kohti ja mua jännitti ihan saatanasti liukkaus. Ei siel ollut liukasta mut olis voinu olla. Reilu 5km lenkki radalla virkisti, piristi ja ihan kaikkee! Mä rakastan syksyjä, kun on pakkasta mutta ei lunta. Kotimatkalla poikettiin eläinlääkärissä, kerron pian lisää, sit auton tyhjäys himaan ja auto maalaamoon. Kävelin siitä mummulaan ja ystävä tuli hakee mut sieltä. Sit oon ravannu edestakasi. Kävin pyörällä toisesta päästä kylää hakees yhen avaimen. Kävelin kauppaan ja kävinkin toisessakin vielä. Sit talsin vielä apteekkiin vähän myöhemmin. Iltalenkkikin tekemättä vielä ja askelia on lähemmäs 15 tuhatta kasassa. Ei se varmaan toimi niin et ottaa koko viikonlopun laiskottelun maanantaina takas, mut sopii yrittää.

Niin, Fia. Se raapii itteään. Se raapii ja raapii raapimasta päästyäänkin. Se ei varmasti oo kivaa koiran mielestä, se ei oo kivaa turkinhoitajan mielestä, se ei oo kivaa näyttelyyn ilmoittajan mielestä, se ei oo kivaa sen mielestä, joka herää raapimisen ääneen keskellä yötä ja vielä uudestaankin. Se ei varmasti ole kivaa yhtään kenenkään mielestä, sanoisin. No, juteltiin ruokinnasta ja siitä miten oon vaihtanut kaiken viime aikoina, oletettavaa olis et ruuassa ei oo vikaa. Nyt sitten epäiltäis atopiaa. Se laittoi piikillä jotain lääkettä ja nyt seurataan tää viikko sitten, että väheneekö raapiminen. Jos vähenee, diagnoosi on selvä, jos ei niin sit tutkitaan lisää. Arvannette kumpaa toivon!

Autottomuus on jännä. Mulla ei oo tänään autoo, niin mun tekis mieli just tänään käydä katsastamas auto. Sit mua haluttais lähtee huomenna käymään Seinäjoella mut ainiin, mulla ei ookkaan autoo. Kaveri soitti et on kuses ja tarvis jeesiä. Joo mä tu...... Siis mulla ei nyt ikävä kyllä ole autoa. VMP.

Mä mietin, oonko mä kirottu. Tai jotain, en tiedä. Musta tuntuu et mä en jotenki saa enää itsekontrollista kiinni, ihan ku maniassa, mutta taas toisaalta ajatukset ja toiminta on hyvinkin masentunutta. Missä on se perus normaali? Tai no, normaalin käsityksiä on yhtä monta kuin on yhteisöjäkin, mut se on sitten taas jo ihan toinen tarina. Mutta olisko se nyt niin kamalan vaikeeta saavuttaa jonkinlainen tasapaino? Vissiin kyl vuosikausien kokemuksella tiedänkin vastauksen mut en haluu uskoo... Ehkä pitäis ja sit vois luovuttaa. Paha mieli vaikka kaikki on ihan hyvin 😭

Joo.. Jos jollain on tarjolla hyviä, tai edes keskivertomiellyttäviä ratkaisuja mun ongelmaan, niin otan ilolla vastaan. En jaksa enää miettiä joten moikat..

Perspektiivi

"Perspektiivi on kolmiulotteinen näkövaikutelma esineiden sijainnista ja etäisyydestä." Perspektiivejä on monenlaisia. Peruskoulun kuvistunneilla puhuttiin lintu- ja sammakkoperspektiivistä, eli kuvataanko asia katsojan olessa ilmassa vai maan tasalla. On yhden, kahden ja kolmen pakopisteen perspektiivejä. KVG jos haluut tietää lisää, mä aion mennä nyt asiaan.

Tämä esitelmä siis siitä, kun tajusin tänään et mä katon maailmaa eri kulmasta about joka päivä. Joskus se vaihtelee nopeamminkin, harvoin hitaammin. Maailma ei muutu miksikään, mä vaan katselen eri tavalla. Eilen mä kai olin sammakkona. Mieli maassa ja katselee kaikkea ympäröivää ylöspäin. Alemmuuskompleksi? Tänään mä otin käyttöön sitten uuden näkökulman ja katselen kaikkea etäämmältä, ehkä jopa hieman alaspäin. En ylemmyydentunnosta, vaan tuntuu et se mun välillä kauaskin katoava itsetuntoni on tänään taas tallessa.

Meillä oli hoitsun kans tänään puhetta mun epävakaudesta. Siitä, miten hyvin mä hallitsen sen, eikä sitä huomaa musta ollenkaan! Kerroin sille eilisestä ja se perskeles muutti mielensä. En ymmärrä. Tai no, saattaa se olla vähän... Ylimitoitettu reaktio. Toinen vaan tarjos lipastonlaatikkoa tavaroille ja mä sain sen pääni sisällä muistuttamaan vähintäänkin valtiosalaisuuksien väärinkäyttöä. Huono esimerkki, koska mulle olis ihan sama vaikka joku väärinkäyttäis valtiosalaisuuksia, mut se on noin yleisten normien mukaan vissiin aika paha?

(Ei se ehkä oikeeesti oo ihan sama, koska en haluu sotaa, inflaatiota tai muita ongelmia Suomelle tai oikeestaan koko maailmalle, mutmut... Ymmärsitte varmaan pointin?)

Mä kuuntelen ehkä liikaa neuvoja. Mä olen epävarma ihminen ja sen kyllä huomaa. Mä en oo ihan varma miten mun pitäis missäkin tilanteessa mihinkin asiaan suhtautua ja sit... Otan vastaan neuvoja ihmiseltä, johon luotan, mut joka ei tunne tätä mun toista puoliskoa (vielä), sit noudatan niitä ja sit meillä on ongelmia.. Pitäis opetella luottamaan itseensä ja mieheensä, eli kuunnella itseään ja puhua sille toiselle enemmän, enemmän ja enemmän. Jos ei oo mitään salattavaa, mitä mulla ei ole, nii koskaan ei voi puhua liikaa. Luulisin.

Mä jopa kuulin eilen illalla olevani ihan eri ihminen, kuin mitä olin toissailtana. Mä aloin miettiä sitäkin syvällisemmin (huoh) enkä päässyt mihinkään lopputulokseen. Ajatuksia se herätteli paljonkin, mutta jotain tolkullista? Ei oo näkyny... Tässä on muutama vaihtoehto:

• Masentuneisuuden syvyyden vaihtelut muokkaa mun fiiliksiä joka hetki TAI
• Mä en osaa olla minä samalla tavalla puhelimessa, kuin livenä TAI
• Mulla on jakautunut persoonallisuus TAI
• Mä olin vaan niin vitun väsynyt 

Viimeinen vaihtoehto toki liittyy vahvasti ensimmäiseen. Toinen on mun suosikki siinä mielessä, että sen mukaan vika ei ole mussa, vaan ulkoisissa jutuissa. Kolmas on epätodennäköinen, vaikkei toki mahdoton. Pelottava yhtäkaikki. 

Jos mulla olis kaks persoonaa. (Muka)Hassu ajatusleikki. 

-Toinen olis viimeisen päälle laitettu, itsestään ja vain itsestään huolehtiva, melko omahyväinen, kylmä ja kyyninen. 

-Se ensimmäinen olis sitten lämmin ja rakastava, vähän höpsö, optimistis-pessimistinen, joka valmistautuu aina kaikkein pahimpaan, mutta löytää ihan mistä tahansa sen positiivisen puolen. 

-Älä kysy miksi toinen mainittiin ennen ensimmäistä. 

Onko olemassa jokin direktiivi sille, miten pitkä blogiteksti voi olla ennen kun siitä tulee pitkästyttävää pakkopullaa? Mua ei nimittäin yhtään huvittais lopettaa kirjottamista, mut kai se on pakko. Eihän mulla oikeestaan ees enää oo mitään asiaa. 😁 Eli heipparallaa vaan! 

Kuule minua

"Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen. Laittaa sanat oikeaan paikkaan, sanoa mitä todella tarvitsee. Ei mitään liikaa, ei mitään turhaa, vain ne sanat jotka sielua ravistaa. Anna minulle hetki aikaa, kuule minua. Kuule minua!"
-Haloo Helsinki

Mä näin unta. Mä nään unia tosi harvoin ja se sopii mulle, ne saa mut hirveesti yliajattelemaan kaikenmoista ja sehän ei ole hyvä se.. Kuitenkin, siinä unessa mä keräsin kaikki kamani mieheni kodista, jätin pöydälle avaimen ja kirjeen, jossa selitän kaiken. Se uni jäi vaivaamaan mua niin paljon, että kotiin lähtiessäni oikeesti keräsin kaikki kamat. Tai no, jätin hammasharjan ja -tahnan. Avaimen kuitenkin pidin ja kirje jäi kirjoittamatta, koska ei mun ollut tarkoitus lähteä viimeistä kertaaa.

Mitä mä siihen lappuun sitten kirjoittaisin? Alottaisin varmaan sillä, et mä inhoan sitä, etten kuulu minnekkään. Tavallaan. Mun tärkeimmät, eli koirat ja läppäri, on siellä ja ilman niitä koti ei tunnu kodilta, mutta: Kun sieltä puuttuu kaikki muu. Kaikki on vierasta. En tunne ihmisiä enkä eläimiä, joiden kuviin törmään. Mulla ei oo mun erikoista kahvikuppia, vesituoppia, tyynyä, tai oikeestaan mitään muutakaan, paitsi koirat ja läppäri. Ja se mies.

Siitä pääsemmekin hassuun aiheeseen, eli siihen, että kun tää mies on töissä, niin me ollaan koirien kanssa päiksemme. Ihan niinku kotonakin, paitsi että me ei olla kotona. Mä en tiedä mitä mä voin tehdä ja mitä en, ts. Aina kun mä teen jotain, mun pitää miettiä mitä joku muu asiasta ajattelee. Mun tavarat on laukuissa ja mä inhoan laukkuja. Mä inhoan niiden pakkaamista, niiden kantamista, niistä tavaroiden etsimistä, niiden purkamista ja lopulta joudun pakkaamaan ne jälleen. Paljon inhoamista.

Mulla oli ihan semmonen mukiinmenevä elämä tässä käynnissä. Mä lenkkeilin, mä söin, mä pidin yhteyttä ihmisiin. Tuola ollessa koirat voi ulkoiluttaa avaamalla oven ja sanomalla "vapaa", eli ei tarvitse lenkkeillä. Ruoka ei meinaisi maistua ollenkaan vieläkään ja se yhteydenpito.. Sillä aikaa kun mies on töissä, mä soittelen, mut en niille jotka myös ovat töissä. Sit kun hän tulee himaan, niin puhelimesta tulee ns. Kolmas pyörä ja ilta menee nyhjätessä toisen kyljessä. Ei mulla tietenkään ole mitään sitä vastaan, mut ei elämä voi olla vaan sitä. Kai.

Mä oon ollu viime päivät ihan simoväsynyt. Kotona kun asiat jää sen takia tekemättä, niin mulla on huono omatunto, mut pystyn elämään asian kans esim. Päättämällä että teen sen sitten huomenna. Tuolla, kun en jaksa, niin mulla on huono omatunto, koska en tee osaani. Toinen käy töissä, eiks nyt olis vähintä mitä voin tehdä et sen ei kotiin tullessaan tarvisi esim. Tiskata itse. Olis, mut minkä voin sille et en vittu vaan jaksa!? Hän sanoo, et ei haittaa, mut kun mua itteä haittaa...

Ehkä kuitenkin ihan kaikista kaikkein eniten mua vaivaa se, et hänellä on jo elämä. Hänen kotinsa, hänen huonekalunsa, hänen astiansa, kodinkoneensa, liinavaatteensa, sisustusratkaisunsa yms. Mihin mä mahdun? Joudunko mä hävittämään koko itteni, jos haluun muuttaa yhteen? Muutto tässä nimittäin on väistämättä edessä jos tää jatkuu, koska mulla ei oo varaa ajella tota väliä montaa kertaa viikossa. Eikä mua oikeestaan niin huvittaisikaan.

Mä oon ehkä semmonen kaikki tai ei mitään -ihminen ja koska en voi saada kaikkea niin en tiedä.. Haluaisin sen vähän mitä saan, mut en jotenkin nyt osaa suhtautua tähän asiaan oikein, tai "oikein". Haluaisin enemmän ku ei mitään, vaikka en voi saada kaikkea. Tjsp, emt. Hän näytti mulle aamulla tyhjän lipastonlaatikon, että saan kuulemma laittaa sinne omia tavaroitani. Juu, yhden laatikon.... Mä en oikeen ollut varma miten siihen asiaan pitäisi suhtautua. Oliko se nyt sitä enemmän ku "ei mitään", ainakin se oli paaaaljon vähemmäin kuin "kaikki".

Näihin kuviin ja varsin ristiriitaisiin tunnelmiin päättyy tämä teksti tänään. Pai!

MENOTTAISKO?!

No arvaa vaan! Oon lähdössä viikonlopuksi pois kotoa ja tässä yritän tuumailla mitä pitää pakata ittelle ja mitä koirille. Jänskättääkin vähän ja odotan niiiiiin kovin! Vielä pitäisi jonkun aikaa malttaa.

Tilasin tälle aamua puhelinherätyksen kello 5.45 ja semmoisen sitten sain. Kuuden jälkeen olin jo radalla koirien kanssa ja 5,32 kilsaa talsittiin heti aamutuimaan. Oli kyllä mukavaa, enkä olis millään malttanut lopettaa, mutta kun aika loppui.

Sit mä kipasin Alkosta pullon kuoharia ja kaljakaupasta laatikollisen Sandelssia. Nyt se alkaa jo näyttää ihan tosijutulta että karvaa vajaan viiden viikon selväpäisyys loppuu tähän. Tai huomiseen. Tai sit ei lopu. Kattoopi nyt kuinka meitin käy. Oon kuitenkin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut, joten tätä ei voi pitää mokana tai yhtäkkisenä päähänpistona. Viime perjantaina tais olla kun tuli ajatus, että ens viikonloppuna kyllä otetaan.

Kampasin koirat ja totesin et kaupassa pitää käydä vielä uudelleenkin, joten sen tein. Järkevää, rahaa ja ilmastoa säästävää toimintaa hakea jokainen tavara erillisellä kauppareissulla 😅

Ei mulla kyllä oikeestaan ollut mitään asiaa, halusin vaan kertoa että kivaa on tuloillaan, enkä malta odottaa. Taidan nyt jatkaa pakkaamista, jospa saisin kaiken kasaan ennen "lähtölupaa". Eli heipat taas!

Keskity.

Vitullako keskityt kun sitä kykyä ei päässä ole. Hah. Eli joo, lääkäri on tavattu ja mulla ei ole dissoa, tai mitään muutakaan mitä ei jo ole diagnosoitu. Käytännös katsoen se tais oikeestaan syyttää kaikesta sitä, että elämääni on ilmaantunut semmoinen miespuolinen henkilö. Eli:

Se, että en saa syötyä, ei ole pysyvä ongelma, vaan se johtuu vain tästä käynnissä olevasta tunnemyrskystä, eli isosta elämänmuutoksesta. Eli miehestä. Isoja tunteita -> iso reaktio. Ookoo.

Se, että mun aivotoiminta on ihan vitun olematonta nykyisin, eli harhat/hämärät mielikuvat/itsestä irtautumisen kokemukset yms. Johtuvat siitä, että mä ajattelen liikaa. Mieshenkilö ei ole koskaan ollut tekemisissä mielenterveysongelmien kanssa ja näinollen hänelle pitää aika paljon selittää asioita niihin liittyen. Siis mä mietin asioita paljon entistä enemmän nyt, kun mun pitää saada ne muutettua järkeviksi sanoiksi ja sen lisääntyneen miettimisen myötä oon alkanut pitää oireina asioita, joita en ennemmin pitänyt. Ookoo.

Erittäin huono muisti ja ajatuskatkokset johtuvat siitä, että mä en keskity. Mä joko yritän tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, vaihdan aiheesta toiseen liian nopeasti tai sit ihan vaan olen itse jossain ihan muualla kuin tilanteessa läsnä. Tämän takia lääkemuutos, eli Aripiprazolin nosto kahdesta kolmeen kymppimillin tablettiin. Sen pitäis kuulemma auttaa. Jos ei auta, lisätään Lito listalle ja koska mä en halua Litoa listalle, niinniin... Jos ei Aripin lisäys auta, niin alkaa show, jonka mukaan mulla on kaikki varsin mainiosti. Ookoo.

Siis oonhan mä ihan tietysti tyytyväinen, etten lähtenyt sieltä yhtään hullumpana ku meninkään. Jotenkin vain vähän reunalta on semmonen fiilis että mua ei nyt otettu ihan vakavasti. Mä oon itte huolissani ja tuntuu vähättelyltä että se ei kiinnosta ketään. Mut kai ne koulutetut sit tietää paremmin...

Mä oon aika.. En tiä mikä.. Mä en osaa antaa ajatuksiani ulos edes kohtuullisella sujuvuudella. Kirjoittaessa kirjoitan, pyyhin, kirjoitan uudelleen, toistan pari kertaa, ehkä jopa julkaisen mut ehkä myös poistan. Puhuttaessa tulee se "venaas mä mietin" ja sitä jatkuu sellainen kohtuullisen rajan ylittävä aika. Mulla kestää tosi kauan kasata asia niin järkeväksi, että voin sen sanoa ääneenkin. Ja se on erittäin ärsyttävää, toivottavasti tuo lääkemuutos vaikuttaa siihenkin jotenkin...

Mua ei kyllä yhtään huvita, mutta kai pitäisi kattella jotain safkaa. Ei oikein kyllä huvita mikään muukaan, mutta tunne on semmonen et jotain pitäis aikaseksiki saada...  Eli ehkä haen jostain valmiin safkan ja meen sen jälkeen soffalle maate. Suunnitelma. Heips.

Jaahas

Mä heräsin tänään klo 02.26 nukuttuani 2h43min. On yks asia herätä tohon aikaan, tai olla hereillä tohon aikaan, mutta yritäppä selvitä aamuun saakka herättämättä sitä toista! Ei muuten oo kovin helppoo. Onneksi hiljaa ei kuitenkaan tarvinnut olla ku kolme ja puoli tuntia ennen ku herätyskello soi ja sit sai kaffia. Ajelin siitä sitten kotia kohti ja lähdettiin koirien kanssa vähän lenkille. Tai reiluksi tunniksi oikeestaan, matkaa tuli 5,62km. Se on aika paljon tällä mun kunnolla. Söin ihan hyvän aamupalan ja join paljon kahvia. Ihan perus aamu siis.

Lounasaikaan ruoka ei taas halunnut upota. En tiedä mikä on ongelma, mutta kun on valmis ruoka naaman edessä niin väitän kyllä että suurin osa ihmisistä söis sen, jopa vaikkei se olisi ihan omaa lempparia. En vaan ite saanut puoliakaan alas, ennen kun pakkosyöminen alkoi tehdä pahaa ihan siis fyysisesti. Sitten jotain yllättävää tapahtui. Yks kaveri pyysi mua kanssaan lenkille ja tottahan toki mä lähdin. 2,96km tuli siitä. Mut ei kukaan pyydä mua lenkille kanssaan, siksi yllättävää ja oikeasti varsin mukavaa.

Elämä on hassua. Lenkkeilyn ja syömisen lisäksi sain aikaseksi tyhjentää pyykinkuivaustelineen ja tiskikoneen, sekä pestyä koneellisen pyyhkeitä. Kaikkeen muuhun mä olin liian väsynyt ja suoraa sanottuna ei olis voinut vähempää kinostaa. Johtuuko se mahdollisesti univajeesta? Kalorivajeesta? Tai sitten jostain ihan muusta. Täytin aikani kuluksi BDI-kyselyn ja tässä tulos:

Tästä pääsemmekin sitten siihen, että onko ihmekään kun kaikki on niin raskasta. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Uni ei oikein meinaa maistua, ruoka nyt ei ainakaan meinaa maistua, kodinhoito ei nappaa, lenkkeily on vaihtelevasti vaikeaa ja pienikin horjutus voi kaataa koko veneen... Onhan testi vaan suuntaa antava, mutta kyllä mä nyt ilmiselvästi masennuksen kriteerit täytän. Luulisin.

Mulla on huomenna se psykiatri. Jännittää ja vähän ahdistaakin mutta odotan oikeasti mitä mahtaa hänellä olla sanottavaa. Sekavia oireita on kuitenkin paljon, mutta onko ne liian sekavia et niistä sais kukaan mitään selkoa. Mä oon yrittänyt jäsentää aivoituksiani paperille, saa nähä tajuuko joku jotain.

Saan kuunnella pettymyksen ääniä ilmassa kun näytän safkapäiväkirjan hoitajalle. Niin hyvin se mun syöminen alkoi, mut nykyään en mitenkään pysty syödä tarpeeksi. Kalorit on aina tuhannen jommalla kummalla puolella vaikka kulutukseen menee semmosta 1800 helposti. Tässähän meillä nyt on ongelma. Tai mulla... Mullahan tässä se ongelma taitaa olla. Painoa on lähtenyt viikossa 1,8kg, mikä minusta on aika paljon... Voin toki olla myös väärässä.

Oikeestaan mä haluisin nyt kuolla. Vai sittenkin nukkua? En tiä. Jos teeveetä menis tuijottamaan... Heips!

Itkupotkuraivari

Tekis mieli vetää semmonen. Voiko olla yhtä aikaa tyytyväinen elämäänsä, jopa onnellinen, mutta silti väsynyt ja ahdistunut? Jos voi, niin mä oon.

Kaikki on hyvin, mulla on oma elämä aikalailla kasassa, mä osaan, voin ja pystyn kykenemään. Mulla on varsin ihania ystäviä ja eräs miespuolinen henkilö on hulluunnuttanut mut täysin. Mä tunnen oloni hyödylliseksi ja rakastetuksi. Mulla on ihan oikeasti hyvä olla. Suurimman osan aikaa... Loppuaika ahdistaa, koska nyt palaamme jälleen vanhaan tuttuun ongelmaan nimeltä syöminen.

Mä syön kyllä, sen viis kertaa päivässä. Laitan ruokaa, joo kyllä. MUTTA: Mä syön tosi pieniä annoksia, vähän kerrallaan ja mä meen pahasti miinuskaloreilla lähes poikkeuksetta. Äsken kulutin 35 minuuttia elämästäni kokkaamalla italianpataa ja sen jälkeen 20 minuuttia sen syömiseen. Ja onnistuinkin syömään melkein puoli annosta. Sama kävi eilen sisäfilepihvin kanssa; puolet söin, loput roskiin.

No miksi se sitten on niin vaikeaa? Kysehän ei ole siitä, ettenkö mä jaksaisi kokata. Mä edelleen ihan pidän siitä ja tänäänkin tein sen jo kahdesti. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi mitä syödä. Eilen mulle kannettiin valmis ruoka naaman eteen ja mitä mä teen? Pieniä paloja närppien söin kolmasosan. Ongelma on se, että mä en vaan saa määräänsä enempää sitä sapuskaa syötyä ja se raja on nyt kyllä hyvin matalalla. Liian matalalla. Sellaisella korkeudella, että eilen viidellä aterialla mä sain kaavittua kasaan 1300 kaloria. Siinä on ainakin sata, oikeestaan pari, liian vähän.

Ei tää oo edes laihdutusjuttu. Mun jokainen aivosolu tietää että pitää syödä laihtuakseen, mut silti.

Paasto oli ehkä huonoin idea jonka mä oon ikinä keksiny ja uskokaa pois, mä oon aikoinani keksinyt hyvinhyvin huonoja ideoita. Tavoite, eli annoskokojen pienentäminen saavutettu siis ihan liian hyvin. Toinen huono idea oli alkaa laskea kaloreita. Sen piti toimia niin, että tiedän syöväni tarpeeksi jos lasken ne. Se toimii käytännössä oikeasti niin, et mun pää ei anna lupaa päästää niitä lukemia kovin ylös, vaikka tarkat laskelmat tavoiteruokamäärästä on tehty. Lisäksi mä oon alkanut huijata. Tänäänkin merkkasin 200g italianpataa kaloreihin, vaikka söin vaan puolet siitä. Jos tarkkaa lukua ei oo tiedossa, lasken aina yläkanttiin. Mä huijaan siis lähinnä itteeni ja sehän ei ole hyvä asia alkuunkaan.

Mutta miten tää lopetetaan? Kas, siinäpä vasta kysymys. Miks pitää tehdä yhdestä elämän perusedellytyksestä itelleen ongelma, vaikka kaikki on muuten hyvin? MIKSI?!?!

Puheenaiheenvaihdos: Soitin tänään mun hoitajalle ja kerroin tästä dissotyyppisestä ongelmasta, niin se soitti lääkärille ja sit mulle takas ja sain ajan jo torstaille!

Mä taidan mennä ja mököttää. Ei nyt oikein mikään ees huvita... Eli heipat vaan

Suunnitelmia

Mulla oli tosi kiva viikonloppu niiden alkukankeuksien jälkeen. Eilen käytiin Keskisillä shoppailees ja totesin että tässä mulla on nyt herrasmies. Mun ei kerrankin tarvinnut itte ajaa, mun ei tarvinnut itte kantaa ostoksiani, eikä maksaa ruokaani. Ja se tunne, kun joku on siinä sun kanssa tekemässä jotain ja molemmat on selvin päin. Jokunen hetki on siitä, kun viimeksi oon viettänyt aikaa miehen kanssa ilman et joko mies tai sit molemmat on ihan naamat. Ihan rinsessafiilis 😍

Mutta. Kyllä, joka asiassa pitää olla jokin mutta. Nyt mulla on semmoinen olo et en oo ansainnu tätä. En oo tehnyt mitään ansaitakseni noin hyvän miehen. Sanoin sen sillekkin ja se vastas, että kyllä hänessäkin huonot puolet on. Niinhän meissä kaikissa, toisilla niitä on vain enemmän ja toiset, kuten minä, eivät pysty pitämään niitä piilossa. Varsinkin, kun tuli puhe yksistä ohareista jotka tein tuossa taannoin. Hän oli laittanut mua varten vaikka ja mitä, mä olin kännissä kuin apina jossain ilman kuskia. Tuli niin paha mieli kun tää tuli puheeksi, en mä voi sitä mitenkään puolustellakaan. Tyhmä minä, minä tyhmä. 😖

Mä jumitin miettimään sitä dissoasiaa. Se epätodellisuuden tuntu on yks asia, mut sit toinen on ittestään tavallaan irtautuminen rauhoittuessa. Eli kun vaikka makaan sängyssä ihan kaikessa rauhassa, niin jotenki mun kaikki ajatukset alkaa vetäytyä poispäin ja lopulta tuijotan itteeni vierestä. Pelottavaa. Hyvä tapa myöskin säikytellä sitä toista, kun säpsähtäen ikäänkuin palaa todellisuuteen.  Ihmisen mieli on kyllä mielenkiintoinen asia.

Ensviikonloppuna mä kyllä juon. Eihän mun ollut tarkoituskaan kokonaan lopettaa ja nyt vois olla jotain mukavaa tiedossa. Toki jos se peruuntuu niin pitänee miettiä uudelleen mut tällä tietoa nyt näin. Tänäkin viikonloppuna teki hirveesti mieli, mietin, et jos päätän sen ensvkl jo nyt niin.. Hyvin suunniteltuhan on puoliksi tehty? Jos mä päätän etukäteen koska alotan ja koska lopetan, niin se on hillittyä ja hallittua ja tähtää siihen, et oon taas sen jälkeen pidempään selvin päin. Mä pystyn siihen kyl.

Tänään pitäis ehkä vähän siivoilla, pestä pyykkiä ja käydä kaupassa. Sisko tulee ehkä leikkaan mun hiukset. Lenkille tekis mieli kun nyt on jäänyt parina päivänä vähän vähälle. Ja semmosta, perus sunnuntai. Nyt pitää kuitenki lähtee sinne kauppaan ettei lounas kovin myöhälle veny. Pai!

Ehkäpä...

..Kaikki ei sittenkään ole ihan niin huonosti kun mä eilen väitin. Hän tuli sittenkin. Mulla meni taas ikuisuus ennen ku onnistuin rentoutumaan tilanteessa, mut onnistuin kuitenkin. Eipä keriitty tehdä mitään, teeveetä lukuunottamatta, ennen kun piti päästä nukkumaan, mut olihan se mukavaa nukahtaa toisen kainaloon pitkästä aikaa. Varsinkin, kun kerrankin vieressä on joku, joka haluaa vaan olla siinä eikä yritä mitään kun tiesi että olin tosi väsynyt, 

Jostain syystä X mä heräsin neljältä ja koska oon reilu niin herätin toisenkin. Ihan kätevää herätä aamulla panetukseen jos on vieressä joku joka voi ongelman ratkaista. Sitten olin vielä reilumpi ja jätin yksin sänkyyn, kun en itse saanut enää uudelleen unta. En mä tiä, enkä tajunnu kysyä, et kumpi olis sit parempi: Pysyä vieressä ja pitää toinenkin hereillä, vaiko jättää yksin nukkumaan. 

Mä luulen et mulla on jonkinlaista dissosiaatio-ongelmaa. Esim. Mietin eilistä tekstiä lukiessani, et olinkohan sittenkin vahingossa kännissä. Monia muitakin tilanteita ollut viime aikoina, että en jotenkin saa itseäni istumaan siihen mielikuvaan jälkeenpäin. Epätodellinen olo, jos ei olis todistusaineistoa niin en uskoisi eilistä tekstiä edes kirjoittaneeni. Tää pitäis varmaan ottaa lääkärin kans puheeksi, koska en nyt viime aikoina ole oikeasti ollut kännissä vaikka siltä jotkin asiat tuntuu. 

Nyt kun on kahvit litkitty niin vois palautua tonne kainaloon. Se on ihan hyvä paikka olla 💗 Me jatkamme, sii juu!

Vikaavikaavikaa

Päässä. Selkeästi päässä on jotain vikaa. Se on se epätoivo, mistä oon aiemminkin puhunu. Se, et pitäishän mun nyt tietää, ettei mulle tapahdu kivoja asioita. Sit kun sattuu kiva asia, niin olkaa kohauttamalla sivuutan sen ja odotan et sekin menee vituiksi. Sit kun se menee, voin aina sanoo et mä niin tiesin tän!

Mä oon jollain tiedostamattomalla tasolla kuluttanut koko viikon yrittämällä pelottaa tämä mieshenkilö kauemmas, poispoispois. Tämä kertomalla kaikki huonot puolet itsestäni ja sairaudestani. Nyt kun hän ei oo säikähtänyt ja jättänyt mua, mä en osaa pitää sitä hyvänä asiana, vaan kyynisenä odotan sen tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin. Oliskohan tämmöseen tarjolla ammattiapua? Mielenmaiseman vääristymä tämä jollain asteella kyllä on.

Koska mä oon kyvytön viettämään aikaa kodin ulkopuolella, niin me sovittiin eilen illalla että hän tulee mun luo tänään. No, tänään sitten kysyin mikä on meininki ja vastaus oli "makaan alasti sängyllä ja odotan sua tänne". Mä olisin tietty voinu sanoa tekeväni sitä samaa, mut mun aivot väänsi sen niin, että hän ei oo tulossa. Siitähän sitten pettymyksensekainen loukkaantuminen, josta oli yllättävän vaikea päästä yli, vaikkakin hän sanoi tulevansa.

Nyt mun pitäis löytää jostain se ihastumisen alkuhuuma. Missäköhän semmosia myydään? Mun pitäis olla hyvällä tavalla jännittynyt ja innoissani odottaen, mutta pakko nyt kyllä sanoa, et ei tunnu miltään. Odotin, petyin, loukkaannuin, menetin otteen itsestäni. Musta tuntuu et joku muu kuin minä hallitsee vahvasti mun mielialaa, eikä se joku halua mulle hyvää fiilistä.

Muutenkin oon aika pihalla, en yhtään muista aiempien kappaleiden sisältöä, enkä välttämättä jaksaisi niitä lukeakkaan. Sen vaan tiedän, et ensimmäistä kertaa 33 päivään mun tekee niin vahvasti mieli kaljaa, et oon jo tossu ovenraossa menossa kauppaan. En kuitenkaan mene, koska olis tyhmää munata kuukauden onnistuminen ilman mitään syytä. (Vaikka mun pää ei edelleenkään suostu uskomaan, etteikö siihen olisi syytä)

On aika raskasta olla minä, elää tän pään kans. Toki kaikilla muillakin on omat ongelmansa, musta vaan tuntuu et toisille niitä on annettu vähän suuremmalla mittakipolla. En toki ole siitäkään asiasta täysin varma.

Mä oon aina pitänyt itseäni huumorintajuisena, mut jotenkin se ei ilmeisesti osu kohdilleen tän kanssa. Tai en mä muutakaan syytä keksi, miksi hänen humoristiset heittonsa saa mun aivot kiehumaan, mut näkeen punaista herne nenässä, kyrpä otsassa ja käpy tulessa. Ehkä hän kertoo vääriä vitsejä väärään aikaan, ehkä mä en oikeesti oo huumorintajuinen tai sitten.... En tiedä. Jotain

Sit mua ärsyttää kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Niinkuin nyt esimerkiksi kysyin, saisko hänestä seuraa iltakävelylle. Epämääräinen vastaus. Nyt, tunti myöhemmin, tuli viesti: "kerkeet käydä lenkillä ennen ku tuun". Miksei helvetissä voi sanoa, et ei kiinnosta sun kans lähtee kävelylle. Toinen tapa on ystävällisempi, mut saman tunteen kumpainenkin tapa mussa herättää yhtäkaikki.

Mun näppäimistö ehkä sulaa kun naputan niin ahkerasti. Nyt vaan on paljosti asiaa mielen päällä. Mä ihan oikeesti muuten vihaan odottamista, sen mä nyt halusin tähän loppuun vielä sanoa. Heipat!

Vitun otsikko

Mä en tiä miks se on niin vaikeeta, mut otsikon keksiminen: 😖!

Mä sain eilen tämmösen: 

 

Sit mä kirjotin kakssuuntasten ryhmään tilanneraportin, mikä kaikki on muuttunut. No, kaikki. Mä nukun paremmin, mä syön paremmin, mä jaksan paremmin, mä siivoan useemmin, mä liikun enemmän, mä vaan yksinkertaisesti ja kaikin puolin voin niin paljon paremmin kuin ennen! Se jos mikä kannustaa jatkamaan tällä linjalla.

Eilinen oli hirmuisen kiireinen päivä. Aamulla lenkki, labra, iltapäivällä kuskasin ystävää terveyskeskukseen, kuskasin sitä myös vähän kauemmas, pääsin kotiin niin ulkoilutin koirat, värjättiin mun hiukset ja suihkun jälkeen paiskasin sohvalle maate. Ruokaakin kerkisin laittaa ja syödä sen viis kertaa jossain välissä. 

Mulla on tänään ollut tosi tylsää. Nukuin myöhälle ja lenkin jälkeen oon vaan jumittanut koneella.. Mikään ei oikeen napostele. Sitten lähdin käymään vähän kaupoilla ja rahaa sain kulumaan kyllä. Jotain tarpeellista tarttui mukaan, niinkuin veitsiteline ja huppari yms. Pyykkikoneen laitoin käymään ja nyt on taas semmonen töttöröö. Sain mä ny jotain järkevääki aikaan ku Trafiin soitin iskän asialla ja asian sain kuntoon. 

Nääh, ei nyt oikeen lähe.. Jospa jatkan sitten kun on jotain asiaa 😂 Heips!

Hyvä vaimo?

Mulle on tässä nyt ilmaantunut harkittavaksi mahdollinen miesehdokas. Vähän metsään meinasi mennä meidän lauantai, sunnuntai vasta perseestä olikin. Eilen olin väsynyt ja tänään kiireinen. Satamiljoonaa hyvää syytä pitää vähän etäisyyttä. Syistä että:

1. Mua pelottaa. Mua pelottaa ihan vitusti! Aina ja joka kerta, kun päästän uuden ihmisen lähelleni, mä kärsin siitä itte ennemmin tai myöhemmin. Mun on vaikee luottaa keneenkään ja se tekee elämästä vaikeeta, koska luottamus on ihmissuhteessa ehdottomasti tärkein asia mun mielestä.

2. Mä oon kyvytön viettämään aikaa muualla kuin kotona. Kun poistun, tuun levottomaksi ja sehän on sitten hankalaa. Kaupassa voin käydä, siellä mulla on selkee kuvio: Mene sisään, kerää ostokset, maksa ne, pääset ulos. Tai ravintolaan/kahvilaan: Mene sisään, valikoi mitä haluat, syö/juo, maksa ja poistu. Mutta jos mä meen jonkun luo, mulla harvemmin on suunnitelmaa. Se ahdistaa. Ja sit kun kyseessä on täysin vieras paikka, niin en mä osaa olla oikein mitenkään päin.

3. Rytmit ja rutiinit. Mulla on täydellisen hallittu elämä. Mä nukun, herään, käyn lenkillä, syön, peseydyn, siivoan, ym. Tietyssä rytmissä. Mä pystyn pitämään oman pääni ja elämäni kasassa sillä, että teen samat asiat samassa järjestyksessä joka ikinen päivä. Mitäs sitten kun siinä on toinen ihminen, joka ei (miksi ihmeessä ei 😮) eläkään mun rytmissä?

4. Koirat. Ne on jaetulla ykkössijalla mun elämäni tärkeysjärjestyksessä ja tulevat olemaan sitä jatkossakin.

5. Yhteiselo. Kestäisinköhän mä sitä, että olisinkin yhtäkkiä jotenkin tilivelvollinen. Siis, että en saisikaan mennä, tulla ja olla just niinkuin haluan, vaan on se toinen huomioonotettavana. Kuulostaa hankalalta.

6. Päihteet ja rööki. Ei, ei ja ei, ei mulle kumpaakaan. Tylsä minä olen, miten kauan toinen sitä kestäisi.

7. Sairaudet. Oletetaan, että joku olis niin hullu, et haluis vaimon tällä diagnoosilistalla, niin kauankohan kestäisi, ennen kun todellisuus lyö päin näköä sairausjakson muodossa.

8. Musiikkimaku. Mä tykkään kuunnella musiikkia ja mieluiten kovalla, mutta mun musat ei yleensä tapaa kelvata kenellekään muulle 😅

9. Yhteenmuutto. Ei. Mä en luovu mun kämpästä, enkä mun tavaroista. Tämä, koska pahinta on syytä pelätä, enkä mä halua jäädä tyhjän päälle kun se tapahtuu.

10. Loppuelämä. Punainen tupa, kultainen noutaja, 2 lasta, avioliitto ja farmari-Volvo. Kiitos ei.
     -Ei musta tuu talonomistajaa, vuokralla oon vapaampi.
     -Mä en tykkää kultsuista rotuna.
     -Ei lapsia. Ei.
     -Miksi naimisiin? Mitä se muuttais?
     -Mä ajan Toyotalla.
     -Perunamaata ei oo mainittu mut sen mä voisin hoitaa.

Mutta...

...Mä laitan ruuan, siivoan, pesen pyykit ja teen sen kaiken juuri lainkaan valittamatta. 😜
...Mä osaan vähän kaikkee, semmonen jokapaikan-Johanna.
...Mä oon hyvinkin vähään tyytyväinen, lähes asiassa kuin asiassa.
...Mä oon ihan hyvin taloudellisesti toimeentuleva.
...Mä oon itsenäinen aikuinen nainen. Mä ihan viihdyn seurassa, mutta pärjään varsin mainiosti yksinkin.

Laskin nopeesti plussat ja miinukset yhteen ja totesin, että musta tulis ehkä paskin vaimo ikinä.

Sen pituinen se.