Kuule minua

"Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen. Laittaa sanat oikeaan paikkaan, sanoa mitä todella tarvitsee. Ei mitään liikaa, ei mitään turhaa, vain ne sanat jotka sielua ravistaa. Anna minulle hetki aikaa, kuule minua. Kuule minua!"
-Haloo Helsinki

Mä näin unta. Mä nään unia tosi harvoin ja se sopii mulle, ne saa mut hirveesti yliajattelemaan kaikenmoista ja sehän ei ole hyvä se.. Kuitenkin, siinä unessa mä keräsin kaikki kamani mieheni kodista, jätin pöydälle avaimen ja kirjeen, jossa selitän kaiken. Se uni jäi vaivaamaan mua niin paljon, että kotiin lähtiessäni oikeesti keräsin kaikki kamat. Tai no, jätin hammasharjan ja -tahnan. Avaimen kuitenkin pidin ja kirje jäi kirjoittamatta, koska ei mun ollut tarkoitus lähteä viimeistä kertaaa.

Mitä mä siihen lappuun sitten kirjoittaisin? Alottaisin varmaan sillä, et mä inhoan sitä, etten kuulu minnekkään. Tavallaan. Mun tärkeimmät, eli koirat ja läppäri, on siellä ja ilman niitä koti ei tunnu kodilta, mutta: Kun sieltä puuttuu kaikki muu. Kaikki on vierasta. En tunne ihmisiä enkä eläimiä, joiden kuviin törmään. Mulla ei oo mun erikoista kahvikuppia, vesituoppia, tyynyä, tai oikeestaan mitään muutakaan, paitsi koirat ja läppäri. Ja se mies.

Siitä pääsemmekin hassuun aiheeseen, eli siihen, että kun tää mies on töissä, niin me ollaan koirien kanssa päiksemme. Ihan niinku kotonakin, paitsi että me ei olla kotona. Mä en tiedä mitä mä voin tehdä ja mitä en, ts. Aina kun mä teen jotain, mun pitää miettiä mitä joku muu asiasta ajattelee. Mun tavarat on laukuissa ja mä inhoan laukkuja. Mä inhoan niiden pakkaamista, niiden kantamista, niistä tavaroiden etsimistä, niiden purkamista ja lopulta joudun pakkaamaan ne jälleen. Paljon inhoamista.

Mulla oli ihan semmonen mukiinmenevä elämä tässä käynnissä. Mä lenkkeilin, mä söin, mä pidin yhteyttä ihmisiin. Tuola ollessa koirat voi ulkoiluttaa avaamalla oven ja sanomalla "vapaa", eli ei tarvitse lenkkeillä. Ruoka ei meinaisi maistua ollenkaan vieläkään ja se yhteydenpito.. Sillä aikaa kun mies on töissä, mä soittelen, mut en niille jotka myös ovat töissä. Sit kun hän tulee himaan, niin puhelimesta tulee ns. Kolmas pyörä ja ilta menee nyhjätessä toisen kyljessä. Ei mulla tietenkään ole mitään sitä vastaan, mut ei elämä voi olla vaan sitä. Kai.

Mä oon ollu viime päivät ihan simoväsynyt. Kotona kun asiat jää sen takia tekemättä, niin mulla on huono omatunto, mut pystyn elämään asian kans esim. Päättämällä että teen sen sitten huomenna. Tuolla, kun en jaksa, niin mulla on huono omatunto, koska en tee osaani. Toinen käy töissä, eiks nyt olis vähintä mitä voin tehdä et sen ei kotiin tullessaan tarvisi esim. Tiskata itse. Olis, mut minkä voin sille et en vittu vaan jaksa!? Hän sanoo, et ei haittaa, mut kun mua itteä haittaa...

Ehkä kuitenkin ihan kaikista kaikkein eniten mua vaivaa se, et hänellä on jo elämä. Hänen kotinsa, hänen huonekalunsa, hänen astiansa, kodinkoneensa, liinavaatteensa, sisustusratkaisunsa yms. Mihin mä mahdun? Joudunko mä hävittämään koko itteni, jos haluun muuttaa yhteen? Muutto tässä nimittäin on väistämättä edessä jos tää jatkuu, koska mulla ei oo varaa ajella tota väliä montaa kertaa viikossa. Eikä mua oikeestaan niin huvittaisikaan.

Mä oon ehkä semmonen kaikki tai ei mitään -ihminen ja koska en voi saada kaikkea niin en tiedä.. Haluaisin sen vähän mitä saan, mut en jotenkin nyt osaa suhtautua tähän asiaan oikein, tai "oikein". Haluaisin enemmän ku ei mitään, vaikka en voi saada kaikkea. Tjsp, emt. Hän näytti mulle aamulla tyhjän lipastonlaatikon, että saan kuulemma laittaa sinne omia tavaroitani. Juu, yhden laatikon.... Mä en oikeen ollut varma miten siihen asiaan pitäisi suhtautua. Oliko se nyt sitä enemmän ku "ei mitään", ainakin se oli paaaaljon vähemmäin kuin "kaikki".

Näihin kuviin ja varsin ristiriitaisiin tunnelmiin päättyy tämä teksti tänään. Pai!