Tämä esitelmä siis siitä, kun tajusin tänään et mä katon maailmaa eri kulmasta about joka päivä. Joskus se vaihtelee nopeamminkin, harvoin hitaammin. Maailma ei muutu miksikään, mä vaan katselen eri tavalla. Eilen mä kai olin sammakkona. Mieli maassa ja katselee kaikkea ympäröivää ylöspäin. Alemmuuskompleksi? Tänään mä otin käyttöön sitten uuden näkökulman ja katselen kaikkea etäämmältä, ehkä jopa hieman alaspäin. En ylemmyydentunnosta, vaan tuntuu et se mun välillä kauaskin katoava itsetuntoni on tänään taas tallessa.
Meillä oli hoitsun kans tänään puhetta mun epävakaudesta. Siitä, miten hyvin mä hallitsen sen, eikä sitä huomaa musta ollenkaan! Kerroin sille eilisestä ja se perskeles muutti mielensä. En ymmärrä. Tai no, saattaa se olla vähän... Ylimitoitettu reaktio. Toinen vaan tarjos lipastonlaatikkoa tavaroille ja mä sain sen pääni sisällä muistuttamaan vähintäänkin valtiosalaisuuksien väärinkäyttöä. Huono esimerkki, koska mulle olis ihan sama vaikka joku väärinkäyttäis valtiosalaisuuksia, mut se on noin yleisten normien mukaan vissiin aika paha?
(Ei se ehkä oikeeesti oo ihan sama, koska en haluu sotaa, inflaatiota tai muita ongelmia Suomelle tai oikeestaan koko maailmalle, mutmut... Ymmärsitte varmaan pointin?)
Mä kuuntelen ehkä liikaa neuvoja. Mä olen epävarma ihminen ja sen kyllä huomaa. Mä en oo ihan varma miten mun pitäis missäkin tilanteessa mihinkin asiaan suhtautua ja sit... Otan vastaan neuvoja ihmiseltä, johon luotan, mut joka ei tunne tätä mun toista puoliskoa (vielä), sit noudatan niitä ja sit meillä on ongelmia.. Pitäis opetella luottamaan itseensä ja mieheensä, eli kuunnella itseään ja puhua sille toiselle enemmän, enemmän ja enemmän. Jos ei oo mitään salattavaa, mitä mulla ei ole, nii koskaan ei voi puhua liikaa. Luulisin.
Mä jopa kuulin eilen illalla olevani ihan eri ihminen, kuin mitä olin toissailtana. Mä aloin miettiä sitäkin syvällisemmin (huoh) enkä päässyt mihinkään lopputulokseen. Ajatuksia se herätteli paljonkin, mutta jotain tolkullista? Ei oo näkyny... Tässä on muutama vaihtoehto:
- Masentuneisuuden syvyyden vaihtelut muokkaa mun fiiliksiä joka hetki TAI
- Mä en osaa olla minä samalla tavalla puhelimessa, kuin livenä TAI
- Mulla on jakautunut persoonallisuus TAI
- Mä olin vaan niin vitun väsynyt
Viimeinen vaihtoehto toki liittyy vahvasti ensimmäiseen. Toinen on mun suosikki siinä mielessä, että sen mukaan vika ei ole mussa, vaan ulkoisissa jutuissa. Kolmas on epätodennäköinen, vaikkei toki mahdoton. Pelottava yhtäkaikki.
Jos mulla olis kaks persoonaa. (Muka)Hassu ajatusleikki.
-Toinen olis viimeisen päälle laitettu, itsestään ja vain itsestään huolehtiva, melko omahyväinen, kylmä ja kyyninen.
-Se ensimmäinen olis sitten lämmin ja rakastava, vähän höpsö, optimistis-pessimistinen, joka valmistautuu aina kaikkein pahimpaan, mutta löytää ihan mistä tahansa sen positiivisen puolen.
-Älä kysy miksi toinen mainittiin ennen ensimmäistä.
Onko olemassa jokin direktiivi sille, miten pitkä blogiteksti voi olla ennen kun siitä tulee pitkästyttävää pakkopullaa? Mua ei nimittäin yhtään huvittais lopettaa kirjottamista, mut kai se on pakko. Eihän mulla oikeestaan ees enää oo mitään asiaa. 😁 Eli heipparallaa vaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti