perun edellisen :D

En mä ehtinytkään vaipua synkkyyteen, kun ensin tästä koneelta lähtiessä piti syödä, sitten äiti soitti, sitten ehdin vain hetken tuijottaa telkkaria, kun iski ajatus, et niiin, mun pitäis ostaa uus pöytäliina. Sit mittasin pöydän ja lähin kauppaan ostamaan pöytäliinaa :D Takasi tullessa ei enää ehtiny masennella ku on niin hieno pöpytäliina, et piti järkkäillä pöytä aivan uuteen uskoon. Sit iski palava halu lukea pianonsoiton teorian alkeita, ja sitä oonkin tässä tehny nyt reilun tunnin. Keskittymiskykyni kun ei ole paras, niin päätin sitten lopettaa ajoissa, ennenku menee hermot. Enää ei edes vaivaa se ajatus olla yksin maanantaihin asti :) Tällästä siis tänään, huomenna ehkäpä taas jotain muuta :)

Pelkotilat

Eipä tainnut kaalikeittokaan pelastaa tällä kertaa. Tulin just keskiviikkoryhmästä kotio ja olo on hirveen pelokas, että mites tästä nyt maanantaihin asti sitten pärjäillään yksin, vai pärjäilläänkö..? Oon yrittänyt viettää nyt stressitöntä ja tasapanoisempaa arkea, tehnyt asioita joista tykkään ja yrittänyt laittaa kotia kuntoon ihan rauhallisessa tahdissa, ilman minkäänlaista kiirettä. Valinnut kotitöistä niitä, jotka sillä hetkellä tuntuu mieluiselta ja yrittänyt parhaani mukaan ohittaa ne muut stressittä. Koiraakaan en oo hakenut hoidosta, eli mun arjessa ei ole mitään, mikä väkisin veisi mun energiaa, saan keskittyä nyt ihan vaan itseeni. Mutta silti olo on nyt tämä.
Mä en halua kokea sitä viimeviikkoista uudestaan nyt ainakaan ihan heti, mutta pahoin pelkään että siihen suuntaan ollaan taas menossa. Enkä mä edes tiedä mitä mä voin tehdä, jos tää olo tästä heikkenee. Psykologinikin on loppuviikon poissa maisemista ja kaikkee.. Nyt mä ainakin aion hautautua sohvanpohjalle, koska en jaksa tehdä mitään muutakaan. Adjö.

Kaalikeittopäivä

Jees, täällä taas :) Jospa mä jo nyt ryhdisäytyisin!

Tänään on hyvä päivä. Nukuin yön hyvin, söin aamupalaa, sain vähän (oikeesti hyvinki vähän) siivottua tätä kaaokseen joutunutta kämppääni, kävin psykologilla ja kaupassa. Ja välihuomiona, mun psykologi ei oo oikeesti psykologi, vaan psykoterapeutti. On vaan jokseenki helpompaa sanoa käyneensä psykologilla, kuin viikottaisella psykoterapiakäynnillä, kun ne nyt kuitenkin käytännössä ovat melkein sama asia. 

Laitoin juuri äsken feisbuukkiin päivityksen, jonka nyt laiskana kopioin tähän tarkempaa analysointia varten :D Siis: "Toistekkin meen nälkäisenä kauppaan, tulee ostettua mielenkiintoisia ruokatarvikkeita :)". 

Nyt luemme rivien välistä, että olen ihan oikeasti käynyt tänään kaupassa ja mikä vielä hienompaa, minulla on ollut nälkä! Ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon! Jippii!! :) Tämän postauksen otsikosta taas voimme päätellä minun ostaneen kaalikeittovärkit, koska eräs rakas ystäväni puhuu siitä aina ja tartuttaa mieliteon. Nyt kun kerran piiiitkästä aikaa jaksan laittaa ruokaa, niin laitanpa sitten kaalikeittoa. :)

Ja koska mä tykkään johtaa sujuvasti kaikkea asiasta toiseen, mennään nyt sitten siihen, ettei mulla oo ollut näläntunnetta tai ruokahalua aikoihin. Viimeset pari viikkoa on ollut melko masentuneita, viime viikko erityisesti, jolloin tupakallakäyntikin oli lähes ylivoimaisen raskasta. Mä makasin kotona koko viikon, tuijotin seiniä, en jaksanu kattoa tv:tä, olla koneella, nukkua tai olla hereillä.. Tai siis, en saanu nukuttua ja olin siks koko ajan väsyny. Ei ruokahalua, nälän tai edes janontunnetta, ei mitään tunnetta. Vain pohjaton, epätoivonen ja pikimusta tyhjyys. Ja itkua riitti. Litratolkulla kyyneleitä. Kunnes kaikki sitten lopulta johti siihen, että perjantaina psykologini lähettämänä matkasin akuuttipsykiatrian polille Seinäjoelle, totaalisen hermoromahduksen saattelemana. 

Ja vaikka DKT-mallin terapia ei tuekkaan osastohoitoa, itse en voi väittää, etteikö siitä olisi ollut apua. En kyllä juurikaan nukkunut sielläkään, mutta muuten se rauha, hiljaisuus, lepo ja etäisyys kaikkeen oli niiiiin rentouttavaa. Lauantaipäiväkin kyllä meni epätoivonsekaisena ohi, mutta sunnuntaina tuntu taas vähän helpommalta hengittää. Sunnuntaina kykenin syömäänkin jo jonkin verran, enkä itkenytkään enää ja illalla mulla oli tunne, jota ei ole ollut enää vuosiin: Levollisuus. Maanantaiaamuna lähdin sitten lääkärin kautta kotiin, uusien nukkustamislääkkeiden kera. Tai no, reseptin. Ja kuten jo aiemmin sanoin, viime yönä mä nukuin! Kahdeksan tuntia ja vain kaks väliheräämistä! Ja tein aamulla taas jotain uutta, heräsin virkeänä, siis levänneenä. :) Ja mikä tässä nyt on ihan kaikkein parasta, se sisäinen rauha on vielä ainakin toistaiseksi tallella. Olo on hyvä ja hymyilyttää :) Nyt mä meen syömään, heimoi!

Huoh..

Onpas vissiin vähän aikaa edellisestä päivityksestä. Tässä lyhyt tietopaketti tapahtumista edellisten kuulumisten jälkeen :)

Joo, eli kävin kuntoutustutkimuksessa, kelan maksamassa ja minulle määräämässä, Peurungassa Laukaalla. Tai siis iseasiassa olen käynyt siellä jo kahdesti, kesäkuun alussa ja elokuun lopussa. Kolmas osio on vielä edessä. Mutta näistä lisää myöhemmin.

Muutin pois ihanasta kotimetsästäni, Teuvan keskustan villiin sykkeeseen (HAH :D). Minulla, Tapsulla, Lolalla ja Moonalla on täällä nyt 48m3 yksiö tupakeittiöllä, ja juu, tää on ihan kiva. Tottuminen tähän hälinään on mulla vielä vähän (-juu, vähän....) kesken, mutta onneksi lapsoset viihtyy <3

Heinäkuun mittaisen kesätauon jälkeen DKT-, ryhmä- ja psykoterapiat on jatkuneet normisti, kukin kerran viikossa. Ja juu, hengissä olen kesätauon jälkeen kyllä, mutta mahdollisesti se olisi voinut mennä vähän vähemmänkin sekavissa merkeissä.. Ei oo helppoo olla hullu.

Ja nykyhetkeen: En usko että oon ikinä ennen ollut näin sekasin. Sain jännän uuden diaknoosinkin, F40.1; julkisten paikkojen ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Vanha F31.2 halus muuttua, nykyään siis F31.8. Lisänä sitten vielä sama vanha F60.3, joka on mun suosikki. Kurjat oireet, kurjat ennusteet, kaikkea kurjaa. <3 Konkreettisesti tämä näkyy seitsenkertaisena ahdistuskohtausten määränä, syvänä tunnekuolleisuutena; siis täytenä elinkontrollin menetyksenä. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta, mitään ei saa aikaiseksi, mikään ei tuota nautintoa, ruokahalu on kuollut, samoin 95% ihmissuhteista, joita ei jaksa eikä pysty ylläpitämään.. Sitä vaan todella haluais nyt vain erakoitua, mutta se on vähän hankilaa, jos sattuu asumaan keskellä keskustaa (edes pientä sellaista).

Tässä kaikki tällä erää, varmaan selitän lisää vielä illemmalla, nyt meen psykologille. Paipai :)

Hulluuden riemua

Nyt, kolmen päivän hikipäässä huhtomisen jälkeen, voin kertoa, että olen viimein siivonnut KOKO talon ja juurikin siitä syystä olen niin ylpeä itsestäni, että aion nyt esitellä siistiä kotiani teillekin.

Aloitetaan olohuoneesta, jossa tapahtui mullistus :) Vaihdoin olkkarin ruman, liian ison, väärän värisen ja suorakaiteenmuotoisen pöydän kauniiseen pyöreään pikkupöytään, johon ostin myös uuden pöytäliinan. Pitääkin ottaa parempi kuva siitä, kun ei se kunnolla tässä kuvassa näy. Lisäksi jaksoin viimein vaivautua ottamaan jouluverhot alas ikkunoilta ja silittämään toiset tilalle. Sain myös naapurin superherttaiselta mummolta maailman ihanimman ja pehmeimmän ison maton! Rakastuin siihen ihan hulluna, aamullakin tuli väkisin hymy kun sai tepastella puhtaalla lattialla ja pehmeällä uudella matolla paljain varpain <3

Oleskelunurkkaus

Viihdettä ja kosmetiikkaa ;)

Tuossa kirjahyllyssä on melko paljon liikaa tavaraa, joille ei oo paikkaa. Mut eipä se oikeestaan niin haittaa, kun siihen tottuu. Seuraavana vuorossa makuuhuone, joka perussiivon lisäksi sai uuden maton sponsoded by äiti, jonka väreihin se ei sopinutkaan. Päiväpeitonkin pesin ja vaihdoin puhtaat petivaatteet :)

Kauniit valoverhoni eivät oikeen oikeuksiinsa tässä kuvassa pääse, mutta annamme sen auringolle anteeksi. :)

Makuuhuoneessa tosiaan on pimentävä rullaverho (sekin yllättäin sininen), joka nyt on ollut jo pari päivää auki ekaa kertaa vuosiin. Miten paljon kodikkaammalta huone voikaan näyttää, kun se saa luonnonvaloa <3 (tosin makuuhuone ei ole myöskään ollut siisti vuosiin, se on niin helppo piilottaa oven taa, ettei ole jaksanut hirveämmin vaivautua..)

Sitten siirrymme ikuiseen murheenkryyniini keittiöön, jonka löysin tiskivuoren alta. En tosin tiskannut ihan kaikkea, ettei mieheni rakkaani vain luule, että yritin varastaa siltä tiskivuoron tai jotain :D Keittiö siis pääsi likaisista astioista (melkein kaikista) eroon ja sai uudet verhot. Joo, tiedän että ovat vähän liian lyhyet, muttakun pidemmät roikkuisivat pöydällä.

Keltainen piristää harmautta kummasti :)

Keittiön kanssa tuli painittua koko aamupäivä. Kuinka sikaisia sitä voikaan aikuset ihmiset olla! Pyyhin sieltä myös kaikki kaappien ovet sunmuut, nyt sekin on oikeasti puhdas, eikä vain näytä siltä :)
Tästä viimeisestä huoneesta en oikeastaan aikonut laittaa kuvaa ollenkaan, mutta pakko, kun siitäkin tuli niin kiva! :)

"pyykkihuone"

Tää huone ei oo ollut siisti ikinä, oikeastaan melkein enemmän kaaoksessa kuin muu talo yhteensä. Mutta nyt mä sen tein! Mattokin siellä on lattiassa nyt ekaa kertaa ja se muuttaa huoneen ilmettä aivan ihanasti! Mä oon nyt aivan umpirakastunut mun kotiin ihan kokonaisuudessaan! Mutten silti laita kuvaa pesuhuoneesta, saunasta tai vessasta. :D

Lopuksi maininta vielä kauniista koirarouvastani Cindystä. Kun olin pessyt lattiat, menin ulos ja istuin maahan tupakalle aurinkoiselle paikalle odottamaan niiden kuivumista. Cindy tuli viereen istumaan ja vaatimaan rapsutuksia. Kun siinä hetken olin rapsuttelua jatkanut, se köllähti maahan pitkin pituuttaan ja laittoi päänsä mun syliin. Tälläsinä hetkinä voi vaan tuntea olevansa rakastettu <3

Ihana päivä <3 Nautin!

Eilen oli hirveä päivä, nukuin aiva älyttömän huonosti su-ma yön, ja aamulla mulla oli metrinen kyrpä ottas jo ennen ku pääsin ees ulos makkarista.. Aamu meni siinä sitten väkipakolla pakollisia asioita soitellessa ympäri maailmaa, vaikka kiinnostus ihan nollassa.. Ainut pieni lohtu oli se, että ilma oli yhtä masentunu ku mieliki. Ja varmaan jos aurinko ois paistanu, en ois ees lähteny kotoo mihinkää, sen verran katkera olin.

Psykologille sitten hilluin kuitenkin, ja oli oikeen hyvä juttuhetki. Tai tunti, mut kuitenki. Siitä vähän paremmalla mielellä sitten jo tunnekouluun, jossa kyllä välillä tuntui, että läsnäolo-% menee jo nollan alapuolella, mutta parhaani yritin kuitenki keskittyä. Kahvi/tupakkitauolla mulla oli taas hyvä juttuhetki yhden ryhmäläisen kanssa :) Kivaa jutella välillä sellastenki ihmisten kanssa, joiden ei oo työnsä puolesta pakko kuunnella, vaan jotka voi oikeesti esittää kiinnostunutta :)
  Tällä viikolla pomppasimme Keskitien taitoihin. En oikeen älyä miks, ku mä luulin et mennään yks taitoalue kerrallaan, eikä tuota Tietoisuustaidot-kohtaa olla menty viel ees puoliväliin. No, joka tapauksessa Keskitien taidot ja toisen validointi.

**Tietoisku**
Validaatio= Todeksi vahvistaminen, hyväksyminen. Halua ymmärtää oma tai toisen näkökulma/tunteet ja vahvistaa nämä todeksi
Itsevalidointi= Antaa itselleen lupa luottaa omien tunteidensa ja mielipiteidensä pätevyyteen.
**Tietoisku päättyy**

Niinkuin jo sanoin, aiheena toisen validointi. Kotitehtävä on validoida läheisiään :D Siis: Kuuntele läheistäsi muutama minuutti keskittyneesti silmiin katsoen, tee tarvittaessa tarkentava kysymys. Lopuksi toista omin sanoin, mitä kuulit toisen sanovan. Jänittävää, eikös vain :)

Illemmalla lähdettiin sitten kivasti mun pikkuveljen 15-vuotis synttärikahville ja illan vietin rakkaan (ja yliaktiivisen) 1wee pikkusiskoni kanssa. Oli kivaa ja murheilukin oli tässä jossain välissä unohtunut :) Pääsin aika myöhään vasta kotiin, ja kivasti sitten umpiväsyneenä nukahdin sohvalle.

Tänäaamuna olen ollut jotain aivan muuta ku minä. Tai sitte mä oon löytämässä osan kauan sitten kadonneesta minusta, joka on korvattu pessimistis-kyynisellä minulla. <- Ehkä sekavin lause ikinä. :D

Siis, sohvalta heräsin yheksän jälkeen kun ihana aamuaurinko paistoi ikkunasta suoraan mun nenään. Ja mä hymyilin sille, oli aivan ihana olo. Aamun oon häslänny sit jotain väsynyttä, mm kattonu nettiteeveestä ohjelmia, jotka on viimeaikoina syystä tai toisesta jääny näkemättä. Sitten kun sain kahvin juotua, iski inspiraatio ja siivosin makkarin. Muokkasin "vähän kerrallaan-metodia" "huone kerrallaan-vastaavaksi" ja aloitin siis tosiaan makuuhuoneesta, ensinnäkin avaamalla tylsän pimennysverhon, joka on ollut auki viimeksi vähän sen jälkeen kun se asennettiin paikalleen puolitoista vuotta sitten. Siivosin kaapitkin ja imuroin ja pesin lattian. Ihana mäntysaippuan tuoksu täyttää talon <3 Ja kohta mä saan laittaa puhtaalle lattialle uuden mattoni, joka myöskin on aivan ihana! Kaikki on niin ihanaa! :D

No, mä jatkan nyt leijumista onnessani, jatkamme toiste <3

Maailman laiskin bloggaaja ilmoittautuu!

Joo, on ollu ihan hirveen aikaansaava fiilis viimeaikoina.. Eli toisinsanoen, näin väsynyttä ja masentunutta kautta ei oo taas näkyny hetkeen, mut menihän tos jo niin kauan (ainaki 3vk) hyvin, et tää oli kyl ihan odotettavis.. Mut taas tän muutaman viikon masentelun jälkeen viimeset pari päivää on tuntunu ihan elossa olevalta. Paistaa kai se aurinko sit kuitenki joskus risukasaankin. :)
¨
Niin, mitä mulle kuuluu, näin pitkästä aikaa.. Kolme viikkoo sitten mulla alko uusi terapia, jota on nyt siis ollu sen kolme kertaa. Se on maanantaisin heti psykologin jälkeen, samassa paikassa ja samoine ohjaajineen kuin keskiviikkoryhmäkin, eli voinemme tuosta havaita että tämä terapia käydään myös ryhmämuotoisena. Teuvan psyk.poli ensimmäisten joukossa suomessa aloitti tunnekoulun nimellä vedettävän ryhmän, joka hyödyntää DKT-menetelmää. DKT on siis lyhenne, tarkoittaen dialektista käyttäytymisterapiaa. Ja joo, mä luulen, että se toimii. (Ja aivan, paljastimpas viimein, että missä metsikössä oikeen asustan. :))
  Mä oon käynyt nyt mun nykyisellä psykologilla vuoden ja 3kk, tossa keskiviikkoryhmässä vuoden ja tunnekoulussa kolme kertaa, ja viimeistään toisen kerran jälkeen mulla oli niin puusta pudonnu olo, et mä voisin vaikka vannoa, et mun mieleni on lähtenyt työstämään jotain. Mitä se sitten lienee, selviää mullekkin varmaan joskus, jos opin ymmärtämään omia ajatuksiani. On niin ihanaa olla sekasin <3 Ihan lottovoittajafiilis, epävakaata persoonallisuushäiriötä (joka on tällä hetkellä mun suurin murheeni, ja jota ajatellen DKT-tekniikkaa on kehitetty) kun sairastaa Suomessa noin 0,3% väestöstä ja minä onnellinen sain sen <3 Ironiakin kuulostaa jo paskalta nykyään. Hmph.

  Tää ns. kurssi on jaettu viiteen osioon, jotka on: Tietoisuustaidot, tunteensäätelyn taidot, tehokkaan vuorovaikutuksen taidot, ahdingonsietotaidot ja "keskitien" taidot. Nämä kaikki on sitten myös jaettu pienempiin osioihin, joita käymme läpi 1kpl viikkovauhtia.
  Tässä aluksi olemme opiskelleet kivasti tietoisuustaitoja, eli opimme kiinnittämään huomiota asioihin, jotka yleensä vain tapahtuu. Ensimmäisenä osiona siitä tietoinen osallistuminen. Esim hampaidenpesu, ekan viikon kotitehtävänä oli sen 2min yrittää keskittyä ihan vain ja ainoastaan harjaamiseen, miltä se tuntuu tai kuulostaa, miltä tahna maistuu jne.. Kokeilkaapa, älyttömän hankilaa :D
  Toka viikko havainnointi. Mun on oikeesti ehkäpä helpoin selittää näitä osioita ihan vaan kertomalla, minkä kivan harjoitteen saimme viikon kotitehtäväksi. Eli: Suuntaa huomiosi hengitykseen hetkeksi. Kysy itseltäsi: mitä tunnet nyt? Mitä olet tekemässä? Mitä mielessäsi liikkuu juuri nyt? (Nää on sit oikeesti harjoitetta ajatustasolla, en kirjoita vihkoon 5min välein "ei tunnu miltää") Tää oli mulle henkisesti tosi raskasta, koska mä huomasin, miten vähän mä itestäni oikeesti tykkään, eikä se oo kivaa. En mä halua et mua vihataan, edes mä ite. Tämä ilmiö on havaittavissa siten, että mä todella keskustelen itteni kans, niinku idiootille, jota mä vihaan. Hengitän hetken rauhassa, kysyn itseltäni: -Johanna, mitä olet nyt tekemässä ja miltä se sinusta tuntuu? Vastaukseksi tulee jotain tyyliin "No vittu harjaan hiuksia, vittuako se sulle ees kuuluu!?". Ei muuta kommentoitavaa aiheestaa, hyvin menee mut menkööt..
  Kolmas viikko, kuvailu. Kotitehtävänä yllykkeellä surffaaminen, eli: Aamulla höyryävän kahvikupin (sen ensimmäisen) äärellä havainnoi ja kuvaile itsellesi n2min halua, eli yllykettä, juoda kahvi. Tää on oikeesti aika valaisevaa, kunhan vaan harjottelee. Ja tätä oon tehny muutenki ku aamukahvin äärellä, aina minkävain "yllykkeen" iskiessä. Yllyke on muuten minusta outo sana.

Terapiassa ramppaaminen ja näiden asioiden ajattelu, niistä puhuminen ja ylipäätään kaikki on muuten yllättävän rankkaa. Maanantaisin kun on ensi 45min psykologilla ja het perään kaks tuntia tuol tunnekoulussa, on olo ku ois täyden työpäivän tehny.. Se väsy on siis jotain aivan käsittämätöntä. Toi keskiviikkoryhmä on sit onneksi vähän rennompi, se on vähän niinkuin sosiaalisen kanssakäymisen ylläpitämistä, mun kun uskotaan olevan hivenen syrjäytymiseen taipuvainen. Mut kummasti sekin vain laittaa ajatuksia liikkeelle, eikä nää keskiviikkoillatkaan pirteimmästä päästä ole. Ja siitä puheenollen, tää kipittää nyt tupakin kautta untenmaille, öitä kaikki <3

Nälkäki

Niin, huomasin juuri, että mun on nälkä ja päätin hoitaa asian kirjoittamalla. Mulla on ollut tänään hyvin erikoinen fiilis. Oon heränny puoli seittemältä ja mulla on ollut tässä jo yli neljä tuntia aikaa omille ajatuksilleni ja mä oon huomannut kaipaavani jonkinlaista uudistusta. Siis minä, joka vastustan kaikkia muutoksia, aina. Mulla on käyny mielessä sisustusideoita, kynsilakkamalleja, muuttoa ja sensellasta. Enää puuttuu vain päätöksentekokyky.

Olin koko viime viikon kipiänä ja tänään on eka päivä kun mua ei vaivaa enää mikään! (fyysisesti) Nyt mä luulen että mun on pakko syödä, tai kohta vaivaa. Hihih, pai :)

Helou

sellaista juuri se on

"Sua katson, kun sä kiljut peilille, vaikka syytönhän se on..." Tää kohta soi usein mun mielessä kun katson peiliin. Tänään myös. Mut jollei taho riidellä jonkun (tai kenenkään) kanssa, mutta ei huutaa tyhjyyteenkää, peili on ihan varteenotettava vaihtoehto. Kai. Ja ei, tubessa, tai koko muussakaan kuolleessa internetissä, ei ole parempaa versiota kyseisestä biisistä. Eikä mulla oikeesti mitää asiaa ollu. Paipai.

Ylpeys.

Minä -itseäni vihaavana, rumana ja lihavana, sekä vaikeasti masentuneena- olen viime aikoina tajunnut, kuinka ihanaa oikeasti on olla minä. Ihanaa olla nainen, ihanaa löträtä kaikenmaailman mömmöjä naamalleen, vain, koska naisilla on oikeus hemmotella itseään. Ihanaa olla minä, koska vain minä voin tietää, mikä tekee minut onnelliseksi.
  Edellisen tekstin jälkeen saimme puolisoni kanssa keskusteltua minua vaivaavista asioista ja rauhoituin jo, ajattelin, että kaikki on taas hyvin. Tänään, noin kolme päivää myöhemmin, ainakin toinen meistä on unohtanut keskustelumme aiheen, Vinkkinä, se en ollut minä.
  Jostain syystä, parisuhdekriisistä niin paljon murehtimatta, viimeajat ovat tuntuneet hyvältä ja tuoneet voimia, omaan elämääni itseni kanssa. Ja ovat auttaneet tajuamaan, että jos puolisoni ei halua olla osa elämää, jota minä haluan elää, ei hän ole oikea puoliso minulle. Vaan kukapa tietää tarvitsenko kumppania ollenkaan, nyt kun olen tajunnut, miten hyvin voi ihminen itsensä kanssa pärjätä :)

Tänään tällaista, huomenna ehkä jotain uutta, mee ja tiedä. Kuitenkin, sii juu :)

Kriisi

Pitäis saada purettua ajatuksia, mut ne on niin umpisolmussa, että mitään ei tuu ulos.. Mulla on ihana kevätfiilis, täällä tuoksuu puhdas pyykki ja ihana auringonvalo tulee ikkunoista. Ja mä en oikeen voi tehdä mitään, koska puolisoni nukkuu sohvalla, eikä hänen korkeutensa kauneusunia sovi häiritä. Hah. 

Joskus (okei, aina) tulee mietittyä, kuinka paljon helpompaa loppuviimein olis elää yksin, kuin sellaisen ihmisen kanssa, joka arvostaa sua yhtä paljo ku homeista perunaa. Meillä on ollu aika kuolleen oloinen parisuhde tässä jo pitkän aikaa, mutta mä oon elätelly toiveita ja ajatellu et jokainen parisuhde vaatii töitä, eikä kellään oo aina helppoo. Mut toinen osapuoli ei voi paljonkaan yksin, parisuhteen saa pysymään kasassa tekemällä oman osansa ja kestämällä ja sietämällä tolkuttomasti paskaa, mut ei se hirveen hehkeetä oo. Ja kun ei osata puhua. Mä oon oikeesti nyt aika hukassa, mutta mä en edes voi sanoa mitään, kun ei tiedä mistä alottais. 

Sitten, olin menossa psykologille ja kuulin biisin Kuurankukka. Oon kuullu sen noin 187564 kertaa ennenki, mut nyt mun ajatukset pysäytti kohta (1.47) "turhaa, aivan turhaa, kun muuta muuttaa ei voi kuin itseään". Ei voi ei, ei varmaan pitäiskää voida, mut niin. Ajatus meni hukkaan :D Voi paska, yritä nyt sitte kertoa jotain tällääsen lahopään kans. 

Pah, mä kai jatkan sit myöhemmin. PaiPai.

Kuntoutusohjausta..

Tiina kävi tänään viettämässä mukavan aamupalaverin :) Keskusteltiin taas toiveista, haaveista ja tavoitteista, mikä on ilmeisesti mulle aina yhtä hankalaa. Eipä tässä nyt koskaan hirveesti viisastu, mutta aina oppii jotain uutta. Tänään sen, että suurin mun mielialaa laskeva asia on olla niin saatanan saamaton. Anteeksi. Sairaus aiheuttaa toimintakyvyn katoamisen, mikä laskee mielialaa, mikä on kivaa, tai siis ei oo. Mieliala pitäis saada nousemaan, että sais tehtyä jotain, mut siis whaaat..?
  Mun pitäis kuulemma opetella olemaan tyytyväinen pienistä asioista. Osasyy siihen miksen mä voi siivota, on se, että siinä on niin kova työ, enkä mä voi tehdä vähä kerrallaan, koska sitten mä en oo ikinä tyytyväinen siihen mitä oon päivän aikana tehny. Mä en myöskään voi tehdä kaikkea kerralla, koska en satu olemaan ikiliikkuja. Ja sen kyllä huomaa tästä taloudesta. Mutta siis mun "kotitehtävänä" on nyt tehdä joka päivä joku pieni kotityö, ja sitten viettää loppupäivä yrittäen olla ylpeä itsestäni. Ehkä täällä tätä menoa sitte on siistiä joskus vuonna 2067. EHKÄ.
  Tähän nyt lisänä pitää kertoa vielä saman, minkä aamulla kerroin Tiinalle. Siivosin kerran keittiötä jotain kolme tuntia, siis tiskasin kaikki tiskit, pyyhin kaapit, pesin jääkaapin ja mikron jnejnejne. Sit ku olin aiva läkähtymäs ja hikinen ja väsyny ja ällöttävä, mut keittiö kiilsi lattiasta kattoon, niin mua alkoi vain suuresti vituttaa, että mä oon mukamas tehny jotain koko päivän, mut sitä ei huomaa jos ei ole keittiössä. Siinä meni seki siivousinspiraatio ja kaikki muukin into sen siliän tien.
  Ehkä mä opin vielä joskus. Ainakin mä aion yrittää.

Eilen mä ulkoilin, täysin vapaaehtoisesti ja kokonaisen puoli tuntia! Ja kyllä, se ON saavutus. En ees muista, millon viimeksi (ennen eilistä) olisin ollut ulkona kauemmin kuin tupakan verran. Eilen siis kävin vähän tyttöjen kanssa kävelyllä ja se oli ihan mukavaa. :) Tänään aion yrittää sitä myös. Katotaan kuinka käy :D

Hymy :)

Viikonlopusta kriiseineen tuli selvittyä suht kunnialla, ja nyt on tällänen hyvä, rauhallinen fiilis. Ei keitä enää :D Vaikka mun lihavuuskriisille ei tehnykkää kovin hyvää kun multa kysyttiin perjantaina et oonko raskaana! Olin syöny spagettia aiemmin ja olin vähän turvoksissa. Tosin niillä promillelukemilla luulis olevan kaikille aika selvää, et kuinka asia on :D Niin, tuli taas ryipättyä se kahen päivän putki, mut ei oo ees morkkista tai sellasta ahdistus-paniikki-paska oloa! :)

Perjantaina tosiaan oltiin anopin 50v synttäreitä juhlistamas ja lauantaina yhen opiskelukaverin 23v. Lauantaina tietty piti aloittaa hyvissä ajoin ennen ku eiliset promillet ehti vaihtua krapulaksi.. :P Ja joo, mä kestin sen paljon paremmin ku odotin, ehkä tästä parin viikon selväpäisyydestä tosiaan on ollu hyötyä. Koko viikonloppu oli kyllä sairaan hauskaa kaikkine ihanine ihmisineen <3 Niin ja heiluin siinä mun uudessa valkoisessa minimekossani koko viikonlopun ja tuntui kivalta ja nätiltä, eikä yhtään niin lihavalta kun siinä ilkeässä sovituskopissa. :)

Eipä taas tällä kertaa kummempaa, halusin vain ilmottaa et oon kunnossa, kun edellinen päivitys meinas olla hivenen synkähkö. :) sii juu!

Se siitä

Niin, niinku otsikko sanoi, niin thats it.. Kiitos tästä vähän yli viikosta, jona minun ei ole tarvinnut vihata itseäni eikä muutakaan maailmaa yli kaiken. Kiitos myös rakas lattia kun otit kopin..

Mulla oli hyvinhyvin tylsää ja lähdin sitten käymään halpa-hallissa kattomas jos löytäisin jonku halvan kivan mekon huomisiin juhliin. No, se oli ensinäkemältä hyvin halpahallimainen, kaikki värit ja kuosit melko hirveitä, eikä leikkauksiskaa paljo kehumista, mut kun riittävästi kaivelin, löysin kivan mustarudullisen mekon. Otin siitä 38,40 ja 42 koot sovituskoppiin mukaan (40 mulle on yleensä ollu ok, toisaalta oon vähä laihtunu, siks 38 ja 42 varooksi.) Kokeilin eka 40kokoo mut se oli niinku ois heittäny säkin päälleen. Kokeilin 38:a ja sekin oli liian iso! Tuli niin hyvä mieli "et jes, mä en ookkaa läski" vaikka se tarkottiki sitä, ettei se mekko nyt sitte tullu kysymykseenkää. Se 38 oli siis valikoiman pienin.
  Jatkoin ettimistä ja löysin aiva nätin mustan pikkumekon jota sit kans kokeilin kokoa S, joka oli just hyvä, paitsi että mun inhat läskini näky siinä niin hyvin et oksetti. Aattelin kuitenki et jos siihen laittais jonku vyön tai jotain niin se vois olla parempi. Sit muistin et mun ainoot legginssit on mustat, enkä oo menos hautajaisiin, joten kokeilin samanlaista valkoista, jonka sitten ostinkin, mutta nyt mulla ei oo enää fiilistä mennä yhtää mihinkää tai tehdä yhtää mitää. Että sillai. Aion maata sohvan alla lihavana loppuelämäni yksin. Kiitos.

Hyvän fiiliksen pilaaminen on siis helpompaa kuin terve järki vois kuvitellakkaan. On vaikee ees pukee ajatuksia sanoiksi, tuntuu niin hirveen pahalta, niin epätoivoselta. Eikä vaan siksi että oon lihava, vaan myös siksi, ettei vaan jaksais enää skarpata tai yrittää mitään, kun koko maailmankuva voi romahtaa puoles minuutis ilman että mitää oikeesti vakavaa ees tapahtuu.
  Mä syön lääkkeeni, käyn terapiassa kahdesti viikossa, nukun yöni hyvin ja tasasella päivärytmillä, yritän parhaani syödä terveellisesti ja ulkoilla. Mutta ei, tästä ei vaan tuu niin yhtää vitun mitää.

One Lovely Blog Award

1. Kerro linkin kera, kuka lahjoitti sinulle tämän tunnustuksen.
2. Kirjoita 7 random faktaa itsestäsi.
3. Lahjoita tämä tunnustus eteenpäin 15 blogille/bloggaajalle.  

Niin, kukaan ei halunnut lahjoittaa tätä mulle, mut mä ovelasti kopioin sen ite :D Eli nyt sit yritän keksiä itestäni jotain faktoja. 

1. Olen eläinrakas. Erittäin eläinrakas.
2. Asun avoliitossa.
3. Olen eläkeläinen.
4. Mulla on siniset silmät. 
5. Vihaan heräämistä.
6. Rakastan valoa. (Yleensä)
7. Tykkään väreistä ja värikkäistä asioista.

Haa, onnistuin. Viimeinen meinas kyllä tuottaa tuskaa. Ei ehkä siksi, ettei ois keksiny mitään, vaan siksi että se oli viimeinen. 

Viimeaikoina ei oo oikeen tullu kirjoteltua. Ehkä siksi, että meneillään on nyt keskivertoa parempi kausi, 

ei oo mitää mistä valittaa=ei oo mitää mistä kirjottaa. :D

Sitä ei kuitenkaan osaa tai haluakkaan nauttia niistä elämän pienistä hyvistä asioista, kun tietää että se pudotus odottaa aina jossakin. Onneksi tosiaan on lattia vastassa sitten kun se tapahtuu. Pitää ajatella positiivisesti.  

Joo, taidan jatkaa myöhemmin, jos keksin jotain sanottavaa. Nyt ei oo oikeen runosuoni kukassa :D 

sii juu leitör alligeitör, tai jotain. :D

Perjantai

Kyllä, perjantai, ilman suunnitelmia juomisesta. Tuntuu aika hyvältä :)

Tiina kävi tänään (se on siis edelleen se kuntoutusohjaaja) ja jäi tosi hyvä mieli siitä käynnistä. Me tehtiin jotain kartoitusta lyhyen tähtäimen suunnitelmista, niin että Tiina vähä niinku haastatteli mua. Kävi siinä ilmi, et mulla kuitenkin on ajatuksia ja haaveita, siis ihan pieniä asioita näin aluksi, mutta kuitenkin. Ne vaan pysyy aika hyvin piilossa jostain syystä. Ehkä mä oon juntannu riittävän syvälle ajatuksen, et pessimismi suojaa pettymyksiltä. Mut oli kuitenki kiva huomata niitä haaveita olevan :)
  Sit aina ku oli kysymys mitä haluaisit harrastaa/missä haluaisit käydä jne. Niin sen jälkeen tuli kysymys, et mikä estää. Se oli aika monessa kohtaa se.... öööö .... joku..? Tiina sanoi, ettei sitä, mikä se jokin on, tarvitse löytää nyt, mutta sen selvittämisestä on hyvä jatkaa näiden mun solmujen aukomista.

Mä oon viimepäivinä lukenu paljon eläinrääkkäyksestä. En oikeen tiä miks. Näistä tapauksista lukeminen herättää vain ihan hulluna kysymyksiä. Päällimmäinen ajatus on, et mikä saa ihmisen nostamaan itsensä muun elollisen yläpuolelle, miks muka ihminen ois jotenki parempi tai tärkeempi eläin kuin mikään muukaan.
  Tän ajatuskaavan todistaa mm. se, että 15-viikkosen koiranpennun heittäminen kolmannen kerroksen parvekkeelta alas, niin että seurauksena on pennun lopettaminen, on ihan ookoo. Siitä saa 2v eläintenpitokieltoa jota kukaan ei valvo. Koitappa olla paikalla kun toinen ihminen tipahtaa itse ekan kerroksen parvekkeelta ja murtaa säärikarvansa, niin sua epäillään ihan takuulla törkeästä pahoinpitelystä, josta rangaistuksena on aina 1-10 vuotta vankeutta. Myös yritys on lain mukaan rangaistava.
  Jotenki hassua on mun mielestä myös se, miten koulukiusaamisesta nykymaailmassa puhutaan. Siis peruskouluikäisistä. Jos lapsi välitunnilla tulee hakatuksi viiden muun lapsen toimesta, tämä on koulukiusaamista. Jos lasta heitellään esineillä, kampataan, haukutaan, uhkaillaan ja pöllitään tavarat, tämä on koulukiusaamista. Mutta odotas, jos aikuiset (nuoret tai vanhat aikuiset) tekee samaa toisilleen, näillä asioilla on ihan uudet nimet. Pahoinpitely, törkeä pahoinpitely, kunnianloukkaus, laiton uhkaus, ryöstö/varkaus=koulukiusaaminen. Ja kaiken lisäksi jos lapsi uskaltautuu aikuiselle kertomaan näistä asioista, sitä taputetaan päähän ja sanotaan: "älä välitä niin ne lopettaa aikanaan".

Yhä edelleen olen siis sitä mieltä, että maailma on paska paikka ja ihmiset läpimätiä.

Ei mulla muuta, meen suihkuun. Halit <123

Pätkä.

Nyt siis ihan lyhyt kertaus Johannan viikonlopusta, joka yllättäen meni ryyppäämiseksi. Oikeesti mä uskon et mä voin näin honosti, koska ei mun lääkitys voi toimia kaiken tän alkoholin kans. Kuitenki, ylpeyden aihe: Mä tein tänään päätöksen! Ensimmäisen vuosiin! Vessanpytty meni rikki viime yönä erään ei-kännisen kaverin vaikutuksesta, aamulla kävi asentaja. Se kysyi, yritetäänkö korjata vanha vai vaihdetaanko uus pönttö. Mä yritin herättää oskarin, huonolla menestyksellä, joten jouduin ite päättään. Ja meillä on nyt uus vessanpytty :) Mä oon oikeesti aika ylpee siitä, et osasin toimia tässä tilanteessa ja myöhemmin kävi ilmi, että muidenkin mielestä oikein. Wayy :D
 Mun piti kirjottaa jotain mutaki, mut meni ohi, eli jatkamme ensi vuonna :D
  Illanjatkoja. :)

Sulaa neroutta

  Huoh, oliski. Oikeesti mulla on tänään(kin) tosi tyhmä olo. Itseasiassa, pitkän harkinnan tuloksena, mä luulen et mä oon masentunu. Mutta osasinpa sentään muuttaa ton kommenttiosion niin, että kirjautumatonkin lukija voi kommentoida, waaaautsi.. Ja mun koneen UUUUUUU toimii huonosti. Ärsyttävää.

  No, lähdin käymään kylällä. Mun piti käydä matkahuollosta hakees paketti, jossa mun uus puhelin (JEE!), sit apteekis, kun aamulääkkeet oli loppu ja lopuksi kaupassa, hakemassa koiranruokaa, suolakurkkuja, maitoa ja tupakkaa. Hain puhelimen, se sujui ihan hyvin. Huomasin et mun resepti on kotona, joten siis suoraan kauppaan. Kassalla huomasin et mun toinen pankkikortti jäi kotiin ja toinen autoon. ONNEKSI mulla kerrankin oli käteistä. No, pääsin kotiin, huomasin et unohdin koiranruuan ja suolakurkut. Mun koko viikonlopun teki ihan hillittömästi mieli suolakurkkuja, eikä se helpottanu maanantainakaa.
  Illemmalla päätin sit lähteä uudestaan kylälle, ku huomasin et se koiranruoka on ihan finito. Hain lääkkeeni ja menin uudelleen kauppaan. Unohdin suolakurkut. Tuli ruma sana.

  Tiistaina Oskarilla oli aika työkkäriin, joka on naapurikaupungissa, joka siis on se meidän kotikaupunki. Mä en tiä miksi en halua kirjottaa tänne mistä kaupungista on kyse. Se oli heti aamusta ja mun oli tarkotus lähtee mukaan, noin niinku moikkaamaan ihmisiä. Aamulla mä olin niin kuollu et justiin ja justiin sain sanottua etten taida jaksaa lähteä. Koko päivä meni ihan usvas, järjettömän väsyny olo. Onneksi Oskari edes toi mulle suolakurkkuja :)
  Illalla mä täytin ryhmäterapiasta viime viikolla saatua kotitehtävää. Siinä piti täydentää lauseita ja mieleen jäi lähinna se, kun lause alkoi: Tänään iloitsin kun... Mä mietin ja mietin, kävin koko päivän läpi moneen kertaan, mutta ei, mä en iloinnu yhtään mistään. Se on aika surullista.

  Tänään heräsin jo jopa kymmeneltä ja ihan hyvällä tuulella. Tein jotain normi aamujuttuja, hymyilin kun huomasin että aurinko paistaa ja menin ulos lumitöihin. Ihanan raikas ilma, ihana kevätaurinko, hurjan hyvä (ja hikinen) fiilis :) Kävin suihkussa, join kahvin, roikuin koneella hetken ennen ku lähdin ryhmään, edelleen hyvällä tuulella. Mut kuitenki, siinä kun sitä tehtävää käytiin läpi, mieliala lähti laskuun tasaseen tahtiin. Mä oon aina sanonu et ajatteleminen ei vaan sovi mulle.
  Ryhmän jälkeen soitin Oskarille, et pitääkö kaupasta tuoda jotain. Laktoositonta maitoa. OK. Kotona huomasin et ostin ihan tavallistakin tavallisempaa kevytmaitoa. Että kun tää jatkuva sekoilu sitte kohottaaki mielialaa. Laitoin ny kuitenki ruokaa ja syötiin ja nyt vain kökötän ja mökötän sohvalla.. Onneks alkaa olla jo ilta, että teeveestä voi tulla jotain kattomisen arvosta :) Ehkä tämä tästä joskus ens vuonna.

Haleja, Jossu <3

Yksin kotona 1

Mä oon ollu ihan hirveen ahdistunu viime aikoina. Viime keskiviikosta asti nyt ainakin, vaikka se päivä alkoiki fiiliksellä et kaikki on vihdoin suht hyvin. Mutta siihen ke iltapäivään mennessä mulla ehti oleenki sitä parempaa jaksoa jo melkein kolme kokonaista vuorokautta.

Ryhmässä me vietettiin vain laskiaista, grillimakkaran ja laskiaispullien kera. Ja mulla oli keskiviikkona eläkepäivä, mietin siinä koko ajan et tänään voi vihdoin keksiä jotain kivaa tai syödä jotain hyvää tai jotain. Sit pääsin kotiin ja olin alkaas maksamaan laskuja, kun huomasin et yli puolet mun eläkkeestä puuttuu. Katoin tilitietoja, niin pankki oli keksiny kiskasta multa yli 200e opintolainan lyhennystä ees ilmottamatta, saati kysymättä mitään. Ja vakuutuksia oli menny kans mut sen sentään tiesin etukäteen. No, pikkusen kiehahti ja soitin sinne pankkiin et mitäs vittua tää nyt on. Siellä sanottiin et pankilla on oikeus ottaa omansa pois. Mä kerroin niille, että mun laintuntemuksen mukaan kellään tässä maassa ei oo oikeutta ryöstää ketää, ja sitä toi rahan vieminen ilman lupaa on. Sit mä kysyin et millähän vitulla täti kuvittelee et mä elän tai maksan vuokraa tai jotain, niin se lupas tutkia jos se pystyis palauttaan sitä rahaa. Ja kyl se sit palauttiki jotain vajaan 140e.
  Tässä jutussa jäi vaivaamaan lähinnä oma reaktio, kun ensin vihasena soitin sinne pankkiin, sitten tuli itku. Loputon sellainen. Mä en osaa enää saada kunnon itkupotkuraivaria, vaan se on sellasta tuijotan-tyhjyyteen-kyynelten-virratessa-ja- vaivun-synkkyyteen-touhua.. Really weird..
  Siitä sitten Oskari jollain ihmeen konstilla sai mut ylös ja lähtemään sen kans Tampereelle moikkaan ihmisiä pitkästä aikaa. Sielä sain pari kertaa päivässä ihan outoja ahdistuskohtauksia. Eilen tultiin kotiin ja illalla se sitte repes oikeen kunnolla. Olin niin väsyny etten ottanu ketipinoria ollenkaa, ku oli niin huono olo muutenki. Mahas kiertäny monta päivää. Oskari meni nukkuun ja mua alkoi ahistaa niin perkeleesti kun jäin yksin olkkariin, et ruokin elukat ja menin itekki sänkyyn. En yllättäen saanukkaan nukuttua, katoin ehkä sata jaksoa simpsoneita ja kääntyilin ja vääntyilin ja koko ajan ahisti. En ees uskaltanu lähteä tupakalle, kun oli sellanen paniikinomanen ahistusmeininki. En tiä, kamalaa se ainaki oli. Vihdoin sit joskus kahen aikaan aattelin et mun on pakko ottaa se Ketipinori, jos se vaikka vähä rauhottais. Ja niinhän se rauhottiki, vaikka jonki aikaa ennen nukahtamista tuli sellanen, et olin just nukahtamas mut sit yhtäkkiä pomppasin pystyyn ja hädissäni kattelin ympärilleni. Mut nukahdin kuitenki ja heräsin vasta kolmen aikaan iltapäivällä :P Tänään ei oo ollu ihan niin hirveen kamala olo, mutten silti jaksanu lähteä mukaan, ku Oskari lähti porukoilleen kyläileen.

Tässä nyt taas päällimmäiset ajatukset tälle päivää, jatkoa joskus. :)

Kirjoitusta.

Huoh, taas on pää pyörällä. Pitäis välttää ajattelemista. 

Eilen oli ryhmässä psykiatri vastailemassa ryhmäläisten kysymyksiin ja puhumassa tästä meidän suloisenkauniista sairaudesta. Tänään mulla oli varattuna aika samaiselle tohtorille. Mä "sain" uuden diagnoosin joka avas mulle aivan uuden ajatusmallin. Mä oon siis neuroottinen. Ainahan mä oon sitä aavistellu, mut nyt lääkäri sen sitte totes. 

  Mulla on siis neuroottisia pakkoajatuksia, jotka on ympäristön vaikutuksessa muovautunut mun päässä koko mun elämän, kunnes loppuviimein ovat ottaneet sen kokonaan hallintaan. Siis sen elämän. Lisäksi mun minäkuva on niin vääristyny, et mä en ees voi parantua ennen ku se oikee. Niin lääkäri sanoi, sen takia mä kuulemma käyn terapiassa :P 

  Käytännössä katsoen siis mä teen itestäni sairaan. Just niinku Oskari eilen sanoi, yhteydessä jonka kerron pian. Epätietoisesti mä muodostan ajatuksia ja ideoita jotka on tuomittu epäonnistumaan ja epäonnistuminenhan masentaa aina. Toki lääkäri sanoi sitäkin, että mullahan on geneettisestikin jo normaalia korkeampi riski masentua. 

Eilinen oli hirvittävän raskas päivä. Olin luvannut lähteä käymään kotikaupungissa moikkaamassa äitiä, pikkusisaruksia ja sitten Virpiä, mun parhaista parhainta ystävää <3 Sitten kun olin just menossa ryhmään niin alko puhelimen sointi et "sä oot kuulemma tulos tänne tänään, tuu meillekki". Miksi ihmiset ei voi tajuta, etten mä mitenkään voi käydä samana iltana seittemäs paikkaa kyläs, enhän mä millään edes ehtisi, puhumattakaan jaksamisesta! Ja koska mä en voi sanoa ei, mä sanon "katotaan sitte" ja tulee kamala olo kun tietää kuitenki ettei jaksa. Siis jotenki syyllinen. Syyllisyydentunto on osa mun neuroosia. Alkoi tuntua, etten jaksa lähteä ollenkaan. 

  No, kuitenkin, soitin sitte äitille kotimatkalla ryhmästä ja kerroin, että on raskas olo, kun on niin paljon taas odotuksia, joita mä en pysty täyttämään. Sitten tuli itku, sitten Oskari näki mun itkevän ja tokikin sitte kerroin sillekkin mikä nyt on. Niin siihen Oskari sanoi, et mä teen ite tän olon itelleni. Niin mä teenki, mutten tietosesti. Enkä tahallani. En kai mä nyt väkisin halua saada itelleni aikaan pahaa oloa.. Lähdettiin kuitenkin ja reissu meni ihan ok, ihana oli nähdä kaikkia pitkästä aikaa <3 

Tästä taitaa nyt tulla romaani, mut sain juuri lisää ajattelemista. :/ Pankista soitettiin ah niin ihana puhelu, tarkoitus siis mainostaa kaiken maailman keskittämisetuja. Tuli puhetta säästötilistä ja asiaa pohdittuani kysyin, et kun mulla on ulosottovelkaa, niin voinko mä säästää ilman että ulosottomies vie kaiken. Se ehdotti se täti, että tekis maksusuunnitelman ulosottoon ja alottais sen säästämisen, niin asiat vois jopa järjestyä joskus. Jos siis on se maksusuunnitelma, niin setäulosotto ei ulosmittaa mitään, jos vain maksaa sen mitä on sovittu. Ja se sanoi että sitäkin suuremmalla syyllä kannattais alottaa säästäminen, kun on pienet tulot, lemmikkejä eikä luottotietoja, niin jos jotain sattuu, olis sit hätävararahaa jemmas. Se oli mukava täti, olisin voinu jutella sen kans loppupäivän. 

  Sovittiin sitte et mä vähän mietiskelen asioita ja ehkä soitan sinne ulosottovirastoon ja se täti soittaa mulle ens kuussa uudestaan ja mietitään tätä säästöhommelia. Mut mietityttää vain se, et jos ny sanottais et pystyisin vaik 50e kuussa irrottaan sinne ulosottoon, niin oisin saanu kaikki maksettua joskus vuonna 2672.. 

Jees, ei muuta tällä hetkellä.. 

Maanantai.

Tänään on ollu ihan ihme väsymyspäivä. Nukuin kyl aika hyvin viime yönä, mut tänään oon nukahtanu jo kahesti teeveen eteen. Kummallista.
 Tänään oli psykologi. Me käytiin yhes läpi sen saneluja et millasia mielialoja mul on ollu ja ei kyllä kahta samanlaista päivää löytyny. Parhaimmillaan mulla oli ollu viime syksynä, kun neljä käyntiä on kuukaudes, niin joka käynnillä eri ääripäässä mun fiilis. Et hyvin oon tasainen kaveri. Ja 21.2 on mun ja mun psykologin eka vuosipäivä <3 :DD

Viikonloppu meni yllättäen taas hyvin alkoholipitoiseksi. Meillä ravas täs ties minkälaista porukkaa, ja sai mut syvällisesti miettimään kunnioitusta. Sitä ei enää ole tässä maailmassa.

Kukaan ei enään kunnioita mitään tai ketään. Ei toista ihmistä, sen omaisuutta, arvoja, tunteita, haluja, toiveita tai mielipiteitä. Miks? Tää maailma on niin vitun itsekäs, siksi.

Jos ihmiset oppis kunnioittamaan toisiaan, vältyttäis paljolta pahalta. Jos ihmiset tajuais, että meiän ympärillä on paljon omaa napaa tärkeempiä asioita, monet sodatki jätettäis sotimatta. Jos tulee maailmanloppu, se ei johdu meteoriiteista eikä ilmaston lämpenemisestä, vaan ihan puhtaasti ihmisen omahyväisyydestä, itsekkyydestä, pahuudesta, epäkunnioituksesta ja täydellisestä paskuudesta.

Nyt kun mä oon haukkunu ihmiskunnan, tuli mieleen et mamman pikku-Taspu on niiiin viisas lapsi :) Kun se näkee et mä masentelen ja voin huonosti, niin se osaa ikäänkuin antaa mun sairastaa. Se ei pyydä pihalle eikä vingu ruokaa, ei pyöri jaloissa tai sekoile muutakaan turhaa. Se makaa hiljaa paikallaan ja odottaa. Se tietää, että sen tarpeet huomioidaan kyllä, joskin hitaammin kuin yleensä. Rakastan niin paljo <3

Mikä tekee ihmisestä onnellisen?

Rikkaus? Valta? Vai vain terveys? Ei, en mä usko.
Rakkaus, rauha, ruoka? Joo, mut ei se riitä.
Lemmikit, ystävät, koti? Joo, mut ei siinäkään oo tarpeeksi.

Onks se niin, et asiat, jotka on ihmiselle elintärkeitä, ei riitä tekeen niitä onnellisiksi?
Onko se niin, et mikään, mitä ihminen omistaa, ei oo tarpeeksi?
Onko se niin, että kukaan sun ympärillä ei yksin voi tehdä sua onnelliseksi?
Onko onnellisen näköset ihmiset aina oikeasti onnellisia?

Skandaali - Onnelliset ihmiset

Jos onnelliset ihmiset on, niinkuin tuossa biisissä sanotaan, ei oo helppoo olla onnellinen. Miksei? Onks se sit oikeeta onnea, jos sen eteen pitää tehdä työtä ympäri vuorokauden? Jos pitää pitää sitä statusta yllä koko ajan, eikö se oo enemmän näyttelyä kuin onnea? Mitä onni edes on?

Mun käsitys onnesta on turvattu, terve ja tasapainoinen elämä. On koti, puoliso, mahdollisesti lemmikkejä ja/tai lapsia, hyviä ystäviä ja turvattu toimeentulo. Henkisesti ja fyysisesti hyvä olla.
  Ihmiset, joilla on tuo kaikki, ei tyydy siihen. Pitää olla isompi auto, hienompi talo, enemmän lapsia ja parempi palkka. Ihmiset, joilta jokin noista puuttuu, tekis mitä vain saadakseen sen, ollakseen onnellinen. Tosin saavuttaessaan sen, he ovat ensinmainitsemaani ihmisryhmää, jolloin mikään ei enää riitä. Päästäänkö tästä siis johtopäätökseen, että kaikki onnellisuus on harhaa?

Ne sanoo, että onnellisuus tulee sisältä. Ihmisestä itsestään. Jos on vähään tyytyväinen, on helpompi olla onnellinen. Okei, mä tuun toimeen hyvinkin vähällä, mutta miks mun pitäis olla tyytyväinen osaani henkisesti erittäin epävakaana - eli sairaana. Tarkoittaako tyytyminen vähään sitä, että pitää olla tyytyväinen kaikkeen? Mistä mä tiedän. Mä voisin jatkaa tätä vaikka loputtomiin, mut totuus onnesta on, että sen tavoittelu ei johda mihinkään - tää selostus ei johda mihinkää. Mitä enemmän ihminen saa, sitä enemmän se haluaa. Ihminen on eläinkunnan vammaasin otus. Hyi meitä.

Mulla on kaikki edellytykset olla onnellinen, noin niinkuin päällisin puolin. Mulla on koti, puoliso, lemmikit, ystäviä, oma auto, turvattu toimeentulo ja oon vielä ihan siedettävän näkönenki. Mä voisin sanoa olevani onnellinen ja tyytyväni tähän, mutta sehän tarkoittaisi sitä, että mä lopettaisin sairautta vastaan taistelun. Eikö? Eihän onnellisella ihmisellä ole mitään tavoiteltavaa, edes terveys. Terveen ihmisen on hirvittävän vaikea ymmärtää, mitä se on, kun kaikki tuntuu pahalta. Tai mikään ei tunnu miltää. Terveen ihmisen on helppo sanoa, et mee vaik lenkille, se piristää. Mut mitä, jos ei vaan yksinkertaisesti oo voimia? On helppo haukkua laiskaksi, ei siitä kyllä hirveesti apua oo. Kun elämänhalu katoaa, niin ei se helvettivieköön lenkkeilemällä takasi tuu!

Pah, sovitaan vain et onnellisuus on harhaa ja kaikki ihmiset, niin terveet ku sairaatki, on mulkkuja. Mä en oikeesti oo nyt ihan varma et onko täs selostukses päätä tai häntää, mut ihan sama. Sainpahan taas yhden vammasen ajatuksen kaivamasta päätäni. Päivänjatkoja kaikille.

Vitutus

Toinen perättäinen uneton yö. Tylsyys vaan jatkuu, mä en oikeesti nyt vaan halua olla hereillä.. Ei auta ottaa unilääkettäkää enää uudestaan ku aamulla pitää olla sit taas hereillä, kun kuntoutusohjaaja Tiina tulee käymään. Tosiaan, otin ihan normaalisti lääkkeet, menin ihan normaalisti sänkyyn ja nukahdin.. Ja nukuin kaks tuntia. Kahdes pätkäs. Ja nyt tekis melkein mieli sanoa jotain rumaa. Röökitkin on loppu. Ja kaikki on huonosti. Ei huvita kirjottaakkaa.

Toiseen kertaan..

Ajatuksia

Tänään on niin paljon ajatuksia päässä pyörimässä, ettei oikeen tiä mistä alottais..

Ryhmäterapiassa meillä oli aiheena tänään naisen vuodenajat. Me katottiin DVD jossa joku puuduttavan olonen täti piti luentoa tästä aiheesta. Siis vuodenajat silleen kuvainnollisesti, et kevät kuvaa lapsuutta, kesä aikuisuutta, syksy keski-ikää ja talvi vanhuutta. Tai kuten tämä täti, jonka nimeä en muista, sanoi "myöhäisaikuisuus".
 No, joka tapauksessa, mieleen jäi hurjasta epäkeskittymisestä huolimatta jotain. Ainakin kun tästä keväästä puhutaan, hän käytti esimerkkinä kasvimaata. Kevään istutuksista riippuu se, millainen kesä on tulossa, saadaanko syksyllä satoa ja onko talveksi ruokaa. Aika pysäyttävä ajatus.
 Puhetta oli siitä, että itsetunto alkaa kehittyä jo kohdussa, siis jos lapsi on toivottu ja odotettu niin se tietää sen, sama päinvastoin. Tyttö peilaa itsetuntoa isästään, käytösmalleja äidistään - noin niinkuin yleensä. Mä luulen että oon tehny niin. Kun mä oon ollu pieni tai vähä isompiki, niin isä on ollu lähes aina pois. Sillä oli oma rekka ja yleensä se oli viikot töis, toisinaan viikonloputki. Mä luulen, että joku kohta isäsuhteesta on saattanu jäädä multa väliin. Se täti sanoi, että kannustavan isän tytöillä on hyvä itsetunto. Mä muistan isän kerran sanoneen et se on ylpee musta. Se oli silloin, kun sain kuorma-autokortin ja ajoin inssin ilman virheen virhettä. Mut ei se oo isän vika, isä on aina ollu huono ilmasemaan ajatuksia ja varsinki tunteita, just niinku minäki. Maailman paras ja rakkain isä jokatapauksessa <3
 Se mitä se Saara! Sen nimi oli Saara! JEE MÄ MUISTIN! :D Niin. Se, mitä se Saara sanoi äideistä, meni multa vähän ohi, kun mun keskittymiskykyni on aika lähellä nollaa, vain pikkusen sen alapuolella. Mut kuitenki se jäi mieleen, että tyttö peilaa äidistään naisena olemista, niinkun melkein taisin hetki sitte mainita. Siis jos äiti aina jaksaa valittaa naisena olemisen kamaluutta ja sitä kun kukaan muu ei tee koskaan mitää ja justiin mä siivosin ja taas on sotkua ja plääplää, niin tytölle tulee aikuisuudesta sellanen kuva et naisena oleminen on oikeesti ihan kamalaa. Mä en usko et mun äiti on hirveesti tehny sitä, mut en myöskään muista sen koskaan sanoneen että vitsi kun on kivaa olla aikuinen naisihminen.
 Kolmas aivokuoreeni painunut ajatus on kestosyyllisyys. Se käytti oikeesti nimenomaan tuota termiä. Avasi asiaa jotakuinkin niin, että lapsi kokee syyllisyyttä iloitsemisesta tai leikkimisestä tai kaikesta hauskasta ylipäänsä, jos äidillä on paha mieli. Tytöt, siis useimmat, jäävät vähän niinkuin sijaiskärsijäksi kotiin, kun tuntuu väärältä mennä kaverin luo jos äiti jäisi kotiin itkemään. Pojat, siis useimmat, ratkaisevat asian yksinkertaisesti menemällä sinne kavereille. Se säilyy niillä ihan aikuisuuteen asti - poissa silmistä, poissa mielestä.
 Meillä ei kotona ollut ollenkaan tuollaista, eikä äiti ollut kärsivä ihminen ja niin edespäin, mut nyt sit tässä aikuistuessani oon jostakin löytänyt itselleni ajatuksen, että mun pitää kärsiä joka asia kaikkien muiden puolesta. Se on kivaa. Jee. Mä en jotenki vaan osaa ajatella itseeni tälläsis tilanteis, vaikka mä kuinka mulla olis nälkä ja väsy ja vituttaa ja kaikkea, niin aina mulla on aikaa ja jaksamista auttaa. Vaikkei oikeesti ookkaan.
Vanhemmistani en ainakaan usko löytäväni kuin ehkä osasyitä nykyiseen olotilaani, meillä on ollut hyvin turvattu ja muutenkin hyvä lapsuus. Mun mielestä. Ja mä oon siitä kiitollinen. <3

Tony tuli käymään ja mun ajatukset meni umpisolmuun, joten siis tuo riittänee tuosta aiheesta. Kahdesta miehestä kuuluu järjetön meteli kun ne keskustelee.

Nyt mä luulen että mun pää tyhjeni kaikista ajatuksista, kun sain äskesen selostuksen sieltä ulos. Se on ihan hyvä asia. Taidan mennä tupakan kautta keittiöön, ruuanlaittoa suunnittelemaan.

Tässä vielä kynteni, joiden laittamiseen minulla on pakkomielle. Tälläinen tyyli tällä kertaa :)

Jeps moikk!

Enkeli-Elisa

Olen seuraillut Enkeli-Elisa blogia. Se kertoo 15-vuotiaasta Elisasta, jonka viimeinen elinpäivä oli tasan vuosi sitten. Lapsesta, joka kärsi koulukiusaamisesta niin pahasti, että päätti päivänsä. Elisan vanhemmat jakavat blogissa muistojaan ja tuntemuksiaan, mutta samalla haluavat levittää sanaa siitä, mitä kiusaaminen koulussa voi saada aikaan. Mun mielestä se on hyvä idea, mun mielestä ihmisten kuuluu tietää, miten paljon toiseen voi sattua, vaikkei se sitä näytäkään.

Itekkin olin koulukiusattu. Ja aika-ajoin kai myös kiusaaja. Elisasta lukiessa kaikki vanhat haavat on auennu uudestaan ja monet itkut oon itkeny, monet tuskat kärsiny. Aina uudestaan ja uudestaan. Omasta puolestani, kiusaamieni ihmisten, Elisan, Elisan vanhempien, kaikkien puolesta.  Mä aioin joskus tehdä saman kun Elisa, mut mä en tehny. Miks? Mä en tiedä. Eipä tää elämä nyt niin kovin hääppöstä oo ollu. Tosin, nyt kun oon lukenut Elisan vanhempien tekstejä, oon onnellinen että jätin väliin, tollasta tuskaa ei kuuluisi vanhempien, tai kenenkään muunkaan joutua kokemaan.

Jos tästä nyt yrittää löytää jotain positiivista, niin mun terapia on edistynyt. Elisan tarina sai mut tuntemaan ja ajattelemaan niin paljon, että joku lukko jossain syvällä sisällä aukesi. Mä muistan taas asioita, jotka oon varsinki yläasteajoilta sulkenut kokonaan pois, toisinaan pystyn jopa puhumaankin niistä. Mä itken nykyään paljon enemmän ku ennen ja huomattavasti oudommista asioista, mut mun psykologi pitää sitä hyvänä asiana. Että osaa tuntea. Mut jos moneen vuoteen juuri mikään ei oo tuntunu juuri miltään, niin tälläset tunteenpurkaukset on aika pelottavia, niin mun omasta kuin lähipiirinki mielestä. Mee ja tiedä.

Enkeli-Elisan löytää tästä linkistä:
http://enkelielisa.vuodatus.net/

Nyt tää tahtoo.. Pois. Moik.

ME esittäydymme

  Niin, Minä olen siis Johanna, tai Jossu mielummin. Olen 21-vuotias naisenalku, jolla on suunta hivenen hukassa. Asun pienen paikkakunnan perimmäisessä sivukylässä keskellä metsää omakotitalossa vuokralla. Perheeseen kuuluu mun lisäksi avomies Oskari, koirat Cindy ja Tapsu, kissat Lola ja Moona. Ollaan nyt seurusteltu 2,5vuotta ja asuttu täällä kotimetsässä vuoden ja kolme kuukautta.

  Koulutukseltani olen.. en mitään. Olen sentään käynyt peruskoulun, talouskoulun sekä autokoulun. Lisäksi musta piti tulla koneasentaja, mutta jätin viimeisenä vuonna koulun kesken. Älkää kysykö miksi, en mä tiedä. Työkokemusta mulla on hurjasti, yksi päivä leipurina, viikko rengasasentajana, 1kk maatalouslomittajana, 2kk karjanhoitajana, 2kk puuseppänä, 1kk koulunkäyntiavustajana, 3viikkoa hevosenhoitajana. Viimeisenä mainittu oli se, josta tykkäsin kaikkein eniten, ja se, joka poltti mut loppuun.

  Sinä päivänä aamusta alkaen oli tosi heikko ja puutunut olo, mutta menin silti töihin. Olin tekemässä sitä, mitä joka päivä, eli lapioimassa paskaa. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä heikommaksi olo meni. Mua huimas, oksetti, jokapaikkaa särki. Pulssi oli varmaan jotain 2000 ja hengittäminen järjettömän työlästä. Mä olin ihan varma, että nyt mä joko pyörryn tai kuolen, vähintäänki saan sydänkohtauksen. 18karsinan siivous ei oo ikinä kestäny niin kauan, mut mä tein sen loppuun. Kun mä pääsin kotiin, mä vaan tärisin. Edellä mainitut oireet edelleen läsnä. Kävin sitte terveyskeskukses, missä mut laitettiin sairaslomalle. 

  Aloitin käynnit depressiohoitajalla, joka ohjas mut sitte myöhemmin psykiatrian polille, kun se ei uskonut voivansa auttaa mua. Kuljin siellä jotain reilun kuukauden, kokeilin kaikenlaisia lääkkeitä ja kaikkea. Sit eräänä kauniina päivänä mä irtisanoin asuntoni. Ihan vaan kun se tuntui hyvältä idealta. En jaksanu mainita siitä kellekkää etukäteen, se asia oli vaan pakko hoitaa nyt heti. Ei mulla ollu mitään hajuakaan mihin ihmeeseen oon menossa. Hartaan ettimisen jälkeen sit kuitenki löyty asunto naapurikunnasta ja tänne sitten tultiin. Mun paperit siirrettiin tän uuden paikkakunnan psyk.polille. Aloitin täälä psykoterapian ja myöhemmin ryhmäterapiankin. Sain toimivan lääkityksen. Mutta mä oon vaan niin luopunu toivosta palata kiinni normaaliuteen joskus.

  Jäin puoli vuotta sitten eläkkeelle vuoden sairasloman jälkeen. Alunperin jäin pois töistä vaikean masennuksen vuoksi totaalisen burnoutin jälkeen, mutta tässä ajan kuluessa minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuus, paniikkihäiriö, ahdistushäiriö sekä ahtaanpaikankammo. Tämä kaikki yhdessä pienessä ihmisessä tekee elämästä vähintäänkin mielenkiintoista. :D 

Tästä alkaa sit polku mun sekavan mieleni syvyyksiin, welcome! :)