Yläaste

Tuli puheeksi kouluaineet ja se, kuka oli hyvä tai huono missäkin. Itsensä kehuminen ei oo mun vahvuus, mutta katselin äsken mun päättötodistusta ja mietin, et olin oikeastaan ihan hyvä kaikessa muussa, paitsi paikallaolossa ja läksyjen tekemisessä sekä yleisessä sääntöjen noudattamisessa. Siellä todistuksessa on yksi 9 ja se on valinnaisesta kuvataiteesta. Sit siellä on kaksi kertaa numero 6, ne on maantieto ja biologia. Niitä opetti sama opettaja, jonka kanssa vähän heikommin tulin toimeen ja tein sen melko selväksi. Valinnainen biologia, jota opetti eri opettaja, on 8. 

Mä sain kasilla kolmet ehdot, eli numeron 4, eli hylätty. Neljistä olisi jäänyt suoraa luokalleen, joten taitavasti lusmuiltu, kaveri. Enivei, ne tuli maantiedosta, äidinkielestä sekä liikunnasta. Kyllä, sain ehdot liikunnasta. Se johtui siitä, etten ollut koskaan paikalla. Se taas johtui siitä, että olin psykoterapiassa. Rehtorin, kuraattorin, äitin ja liikunnanopettajan kanssa sovittiin, että otan terapia-ajat liikuntatunneille, jolloin voisin (periaatteessa) olla tärkeämpien aineiden tunneilla paikalla. Lukuvuoden päätteeksi opettaja palkitsi mut ehdoilla. Kiitos vaan hänelle, vaikka tuskin tätä lukee. Päättötodistuksessa liikunta on 7. Maantiedosta ehdot, koska en palauttanut yhtä koetta huoltajan nimmarilla varustettuna. Kyllä, oikeasti. Numero nousi vitoseen, kun palautin sen lopulta. Äidinkielestä ehdot, koska en lukenut Tuntematonta Sotilasta tai osallistunut siihen liittyvään kokeeseen. Kun tein kokeen ehtolaiskuulustelupäivänä, opettaja nosti mun numeron nelosesta vitoseen ja tämän notkahduksen takia päättötodistuksessa on äidinkielestä 7, vaikka siinä olin ihan oikeasti tosi hyvä. Olen vieläkin. Perkele. 

Yhden ysin ja kahden kutosen lisäksi siellä on seiskoja 7 kpl ja kaseja 9 kpl. On monta asiaa, joista en oo kovin ylpeä, muutamia jopa ihan kadun, mutta pakko sanoa, että sillä asenteella, jolla mä yläastetta kävin, olisi päättötodistus voinut olla PALJON huonompikin. Ei, en oo tyytyväinen siihen, koska tiedän, että mikäli olisin edes vähän yrittänyt, olisin pystynyt parempaankin. Mutta koska lopputulema on kuitenkin se, että jäin eläkkeelle viisi vuotta yläasteen lopettamisen jälkeen, niin joku vois ajatella et ihan sama. Mut ei se oo, kyllä mä säilyttäisin kansiossa ja katselisin kymmenen vuoden välein mieluummin paperia, joka kertois jotain mun osaamisesta... 

Perjantaisin oli klinikkapäivä. Klinikka = jälki-istunto. Muilla loppui perjantaisin koulu klo 13 tai 14, mutta meitsi istui neljään asti istumassa loputtomia klinikoita pois. Joka perjantai. Sitten oli vielä sääntö, että lukukautta ei saanut läpäistyä, mikäli oli istumattomia klinikoita. Joka vuosi ennen joulu- ja kesälomia mä istuin viimeisellä viikolla joka päivä tuntikausia, että sain ne pois. Mä sain niitä niin paljon poissaoloista, läksyjen tekemättömyyksistä, sit joitakin tyhmiä kuten kiroilusta, pari tuli röökistä kiinni jäämisestä, koulun alueelta poistumisesta yms yms yms. Jokaisesta klinikasta lähetettiin kotiin punainen lappu vanhemmille tiedoksi. Mä tapetoin niillä mun huoneen seinän. Itseasiassa luulen, että osa on mulla vieläkin tallessa.

Olisinko mä sitten pärjännyt koulussa paremmin ilman mieleni sairautta? Varmasti. Olisko mulla ollut kavereita? Ehkä. Olisinko mä ollut joskus paikalla, jos ei mua olis kiusattu siellä? Mahdollisesti. Mutta ei nyt jaksa jossitella. Mä elin semmosen yläasteiän ja sen asian kanssa mun on vaan elettävä. Hyvässä ja pahassa. 

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Tänään on myös moni muu päivä, kuten suomalainen kirjallisuus ja maksalaatikko, mutta mä vietän mieluiten ensimmäisenä mainitsemaani. Mä vietän sitä ihan mukavissa tunnelmissa. Ei ahdista, ei kiukuta. Käytiin 3 km lenkki tuolla sateessa ja syötiin hyvät aamupalat. Vähän tuossa meikkasin aamutuimaan, oon lämmittänyt tupaa ja hakenut puita, nyt alan laittamaan lounasta ja sensemmoista. Illalla treenit koiran kanssa, viimeiset ennen kisoja. Toivottavasti silloin ja/tai siellä ei ihan näin paljon sada. Tajusin just, että ne on myös viimeiset ennen Fian sterilaatio-leikkausta, jonka jälkeen tulee pakkotauko. Tauon pituus määräytyy sen mukaan, miten koira toipuu.

 💗JS

Ymmärtämättömyys

Ärsyttää. Mulle pitäis tulla tänään ne matkakorvaukset vihdoin. Pitäisi tarkistaa, onko tulleet, mutta minkäs teet kun S-pankissa on joku huoltokatko. Selainversio sanoo, että se kestää klo 7 asti, mutta kello on nyt 7.06 ja edelleen valittaa samaa. 

Tämä teksti muuten käsittelee taas itsemurhaa suoraan ja välillisesti. Ajatuksia, kaikenlaisia, aiheesta ja sen ympäriltä.

Käytiin eilen anoppilassa. Anopin kanssa on kyllä mukava höpötellä ja ollaankin käyty läpi kaikki aiheet maan ja taivaan välillä. Eilen tuli puheeksi tämä viime viikolla itsensä ampunut mieshenkilö. Anoppi sanoi, että hän kyllä ymmärtäisi jopa kannabiksen käytön, jos olisi niin pahat kivut, että mikään ei auta. Tässä samassa tilanteessa hän ymmärtäisi myös itsensä lopettamisen, mutta missään muussa tapauksessa ei. En sitten lähtenyt tuohon sanomaan mitään. Minä kyllä tiedän ja ymmärrän, että myös henkinen/psyykkinen tuska voi kasvaa niin suureksi, että ei näe enää mitään muuta vaihtoehtoa. 

Anoppi on fyysisesti sairas. Hänellä on kipuja, lääkkeitä, sairaalareissuja ja kaikenlaisia muita ongelmia. Siksi hän ajattelee, että itsensä lopettaminen äärimmäisessä kiputapauksessa on ymmärrettävää. Mutta hän on psyykkisesti terve. Hän ei tiedä, miten tuskallista voi henkinen kipu olla. Lisäksi hän sanoi, että kun hänkin kaikesta huolimatta jaksaa sinnitellä, niin ei ymmärrä, että joku fyysisesti terveempi ei jaksa. Se hänelle suotakoon, mutta itse olen vähän eri mieltä. 

Tämä henkilö oli kuulemma suunnitellut tekonsa tarkkaan. Hän oli tehnyt testamentin, järjestellyt asiat niin, että omaisille jäisi mahdollisimman vähän setvittävää. Hän oli sinne metsään lähtiessään jättänyt joitain tärkeitä papereita pöydälle riviin. Auto oli löytynyt metsästä kyttäyskopin läheisyydestä ja näinollen oli odotettavissa, että mies löytyy kopista. Siinä vaiheessa tuskin kenelläkään kävi mielessä, että itseltään hengen riistäneenä, vaikka varmasti jonkin arvattiin olevan vinossa. Vuosia aiemmin hänen pikkuveli teki sen ja silloin hän lupasi, ettei itse koskaan menisi tekemään sitä perässä. Vaan niin vain teki. 

Olen itse sitä mieltä, että kaikissa tapauksissa itsensä tappaminen on itsekästä, mutta ei välttämättä väärin. Väärin vai ymmärrettävää, rajanveto näiden välillä on varsin häilyvä. Tuli mieleen esimerkki, kun vuosia sitten eräällä naisella todettiin vaikea sairaus, joka edetessään toisi kipuja ja tuskaa ja veisi liikuntakyvyn yms. Hän oli katsonut vierestä, kun oma äitinsä oli kuihtunut pois tämän sairauden uuvuttamana. Niinpä hän päätti päivänsä pian diagnoosin jälkeen ja jätti kaksi tytärtään ilman äitiä. Oliko se itsekästä? No oli. Väärin vai ymmärrettävää? Kyllä minä ihan ymmärrän. Hänen lapset saattaa olla eri mieltä, luulen. Luulen, vaan en tiedä. Voihan se olla, etteivät olisi halunneet nähdä äitinsä kuihtuvan pois. 

Minä tein kauan sitten sopimuksen itseni kanssa, että niin kauan kun on olemassa joku, jota voin sanoa rakastavani, niin jatkan tätä taistelua. Näinollen jatkan sitä varmaan hamaan tappiin asti, mutta mikäs siinä. Mulla on kuitenkin puoliso, koirat, ystävä, sisarukset, äiti ja rakastan heitä kaikkia varsin paljon. 💕

Olipas nyt taas kivaa ajateltavaa heti aamusta. Nettipankki sentään alkoi toimia ja rahat oli tulleet. Jee. 

Näissä tunnelmissa meitsi lähtee kaupoille ja sitten sinne psykhoitsulle. Odotan jo innolla tätä tapaamista piiiiitkästä aikaa! Toivon, että hoitsu olisi puhunut lääkärin kanssa mun lääkityksestä.

💗JS

Ahdistumisen multihuipennus

 Eilen olin yksinäinen ja se ahdisti. Kerroin siitä mun puolisolle ja keskustelu meni jotaikuinkin näin:

Minä: Kun tää yksinäisyys ahdistaa ja pärjään sen kanssa vähän huonosti...

Hän: Ei tästä tuu kyllä hevon vittujakaa

M: Mistä niin? (Luulin ensin, että palattiin johonkin hänen työjuttuun)

M: MISTÄ? (Tajusin, että hän puhuu minusta ja tein jo omat johtopäätökset siitä, mihin keskustelu oli menossa.)

H: Tuosta että sä oot yksin kotona ku tuntuu ettei siitä tuu mitää

M: No on se raskasta, mutta kyllä siihen olisi tulossa apuja...

H: (Luki mun viestin, mutta ei vastannut.)

M: Ooksä nyt jättämässä mua koska oon yksinäinen vai mikä juttu? 

H: (Luki mun viestin, mutta ei vastannut.)

M: Viestillä?

H: En ole jättämässä sua.

Nyt mä en pääse irti ajatuksesta, että ero on tulossa. Katselin jo vapaita asuntoja ja rupesin ressaamaan valmiiksi, miten ja mistä kaikesta mä selviän tai jätän selviämättä yksin. Masentaa tosi vahvasti ja ahdistaa niin että en tiä lähteekö taju. Ihan kuin pukkaisi migreeniäkin ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Nyt musta tuntuu, että en voi puhua kenellekään näistä oloista, koska saan niin sanotusti selkääni jos teen niin. Ainakin pitää olla tosi varovainen. Mietin jo, voinko kirjoittaa tännekään, mutta jotainhan mun on voitava tehdä. 

Me ollaan jonkin verran puolison kanssa puhuttu asiasta, että kuinka paljon hän haluaa tietää mun oloista ja voinneista. Kuulemma kaiken. Oon varauksella sitten yrittänyt olla mahdollisimman avoin ja näin se palkitaan. Illalla kun olin menossa nukkumaan, kysyin vielä, onko hän nyt jättämässä mut. Hän vastasi: "En ole niin sanonut missään vaiheessa." En viitsinyt jäädä vänkäämään, mutta jäin sitten pää tyynyssä miettimään, että joo, et oo sanonut, mutta aiotko sanoa... 

Oon ihan hermoraunio. Kiukuttelen täällä itsekseni ja kiroilen koirille. Odotan torstaita kuin kuuta nousevaa (miksi joku odottaa nousevaa kuuta niin paljon?), kun pääsen pitkästä aikaa psykhoitsulle juttelemaan. Oon kyllä isosti sen tarpeessa. 

Toinen vaikea aihe on raha. Kela pihtailee päätöstä yli 200 €:n matkakorvauksista ja oon ollut p.a. jo pitkään. Joudun käyttämään koiran sterkkaa varten säästämiäni rahoja elämiseen ja auton tankkaamiseen ja se aiheuttaa mulle suurtakin suurempaa ahdistusta. Mun on varmaan oltava tää kuu syömättä, jotta saan rahat riitämään kaikkeen, mihin oon lupautunut. Tekis kyllä mieli perua se Lohjan reissu, mutta en kehtaa. Laskin sen reissun sen matkakorvauksen varaan, enkä todella tiedä, miten sen rahoitan jos ei korvausta tule tai jos korvaus tulee liian myöhään. 

Tankkasin auton säästöstä varastamillani rahoilla, jotta pääsen illalla rallytoko-treeneihin koiran kanssa. Pelottaa kyllä, kuinka mun heikot hermot kestää, jos koira ei tottelekaan ja kuinka osaan olla pirteä ja iloinen, mitä mun koira multa odottaa. Ihan oikeasti, jos ressaan suoritusta tai oon pahalla tuulella, se ei suostu tekemään mitään mun kanssa. Toisaalta se on hyvä asia, koska sit mun on päästettävä irti kaikesta päänsisäisestä paskasta ja keskityttävä täysin reeneihin. Jos se onnistuu, niin siitä tulee varmasti tosi hyvä mieli. 

💗JS

Oon väsynyt olemaan väsynyt.

Mä vietin taas sängyssä 9,5 h viime yönä. Siitä nukuin noin tunnin vähemmän, kun nukahtamiseen menee aina hetki ja aamulla torkutin kelloa kauan, ennen kuin lopulta nousin. Olin siis hereillä, en vain jaksanut nousta... Tästä pääsemme ihan suoraa johtopäätökseen, että oon edelleen perkeleen ylilääkitty. Illassa mulla siis tällä hetkellä 750 mg Lito, 150 mg Ketipinor sekä 10 mg Olanzapiini. Jos mä olisin lääkäri, mitä mä en ole, sanoisin, että ensimmäistä vähän ylös ja kaks jälkimmäistä kokonaan pois. Pikkuhiljaa tietenkin.

Mä laitoin aamulla aikaisin psykhoitsulle viestiä, että soittaa mulle ku ehtii. Soittihan se, vastasin "Johanna" ja luurista kuului: "Johanna tässä moi!" Tää saa mut aina hymyilemään ääneen. 😁 Kysyi sitten, miten on mennyt ja vastasin että aika huonosti. Sanoin, että oon niin yksinäinen että se syö mut elävältä ja siihen hän ehdotti jotain polin liikuntaryhmää. Mulle sopii, myyty! Ihan mitä vaan, missä A: Kuluu aikaa ja B: Näkee ihmisiä. Jutellaan siitä lisää torstaina kun nähdään. Kerroin myös, että tarviin lääkärin ja senkin asian lupasi laittaa hoitoon. 

Aamulla, kun oltiin koirien kanssa kävelyllä, osuttiin peurakolaripaikalle ihan tossa lähellä. Ei siellä onneksi kuskille kuinkaan käynyt ja peurakin kuoli törmäyksessä välittömästi. Jokusen sanan siinä vaihdoin kuskin kanssa ja jatkoin matkaa, hän jäi sinne odottamaan poliisia. En nähnyt auton keulaa, kun ajoi sen sen verran sivuun mun reitiltä, enkä siinä kehdannut oikein asioikseen lähteä sitä katsomaankaan. 😅 Koiria olisi kovasti raato kinostellut, mutta pidin ne poissa sieltä. 

Mietin tuossa, että yksinäisyys ja jatkuva henkinen ja fyysinen väsy on oikeasti ihan helvetin huono yhdistelmä. Seuraa olisi välillä ihan saatavillakin, mutta kun ei jaksa. Puolison kanssa vietettiin lauantaipäivä tehden asioita (oho) niin sunnuntaina en enää jaksanut tehdä mitään. Tai no, ne perinteiset pakot, ruuanlaitto sekä koirien hoito. Olisi ollut kiva osallistua pihatöihin, mutta en vaan saanut persettäni irti tietokonetuolista ja sitten kun sain, niin juutuin puhelimelle keittiöön. Tää on ihan oikeasti täysin toivotonta. Sitten itken yksinäisyyttä kun seuraa ei ole saatavilla, vaikka en jaksa seurustella kun on. Huoh. 

Tänään piti laittaa hellan pesään valakia, kun meinasi olla kylmä. Aamulla oli pihalämpötila vain karvan verran plussan puolella ja nyt se on kivunnut hiljalleen +10 asteeseen. En paljoa lämmittänyt, kun aurinko kuitenkin vielä lämmittää, mutta pari pesällistä silti. Nyt on semmoinen soppeli lämpötila sisällä ja pihalla. Tästä se lämmityskausi nyt sitten alkaa. Joka päivä puiden kantamista ja valakian vahtimista, joka vanhojen merkkien paikkansa pitäessä jää mun vastuulle, kun puoliso on töissä pitkää päivää. Nyt ei onneksi tarvinnut hakea puita, kun niitä oli vielä sopivasti jäljellä edelliseltä lämmityskerralta. 

Niin raskasta on mun elämä. Syödä viidesti päivässä, joista kaksi lämmintä. Niistä puoliso osallistuu ainakin toiseen. Käyttää koirat kävelyllä aamuin illoin ja pikapissalla päivällä. Ruokkia ne aamuin illoin. Pitää tupa lämpöisenä. Pakko nyt kyllä itsekin sanoa, et ei multa ihan valtavia kyllä vaadita (minä itse vaadin, tää on niinkuin minimi). Miks se tuntuu niin kamalan vaikealta tehdä mitään. Miks mä oon tämmönen. 😭 

No mutta on mulla tälle päivää hyviäkin uutisia! Kävin aamulla vaa'alla ja oon pudottanut 2,5 kg painoa kuudessa päivässä mun pehmeällä lähestymistavalla, eli elämäntavat remonttiin kieltämättä mitään. Tässä vaiheessa se ainakin vielä toimii ja niin kauan kun se toimii, tällä linjalla myös jatketaan. 

💗JS

Verenpaine

Kaikki on hyviä jossain, sanotaan, ja mä olin aina se, jolla oli luokan paras verenpaine. 110/70 +/- jotain on mun normi, toki edellisestä mittauksesta on aikaa. No, osastolla sitä mitattiin ja kappas vaan, kun en ollut sitten hyvä enää siinäkään. 137/96 näytti mittari maanantaina 18.9. Ja lähes samaa näytti toinen mittaus noin 5 min myöhemmin. Uskottava se siis oli. Äsken kävin siellä labrassa ja samalla hyödynsin terveysaseman verenpaineen itsemittauspistettä. 3 kertaa mittasin, aika samoissa pysyi lukemat, jotka oli kolmen lähes sokerittoman päivän jälkeen 116/85! Alapaine on vieläkin vähän korkea, mutta onhan tuo nyt huomattava ero edelliseen! Jee! Tuli hyvä mieli. 😊

Piti ihan KVG, siellä sanottiin, että "suuri sokerin määrä näyttää tutkimusten valossa olevan yhteydessä korkeaan verenpaineeseen." Mä luulin, että se johtui siitä, että oon tämmöinen valaskala nykyisin, mutta eiköhän nyt ole todistettu ihan omakohtaisesti, että se johtuikin siitä herkuttelusta. Ehkä sitten, kun saan painoa alas, alkaa tuo alapainekin normalisoitua. Ainakin Toivossa on hyvä elää, t: lapamato. 

Kahden viikon päästä sitten harrastetaan oikein urakalla. Oon taas luvannu itteni joka paikkaan ja vähän jo ahdistaakin. Fialla on rallytoko-kisat 110 km päässä lauantaina, sunnuntaina ajellaan Lohjalle tiibetinterrierien Open Show'hun, ajan ensin kotoa kaverin luo 100 km ja siitä matkataan yhdellä autolla 220 km ja sama päinvastoin illemmalla. Maanantaina on Fian sterilaatio 60 km päässä. Sitten loppuu koiraharrastelut hetkeksi, kun Jida kasvattelee turkkia talven yli ja Fia toipuu rauhassa leikkauksesta.

Pitäisi siivota. Perjantai on mun lakisääteinen siivouspäiväni. Ei kyllä napostele sitten yhtään, mutta jos nyt vaikka imuroisi ja pesisi vessat. Ja keittiön tasot ja pöydän jos puunais kans. Ei se ota ku tunnin ja tulee hyvä mieli. Ehkä. Koiranruuat jo kävin pussittamassa tuossa äsken. Jidan pesua suunnittelin illalle tai ehkä huomiselle, kattoo nyt kuinka on jaksuja. 

Mun vanha kaveri niiltä ajoilta, kun juopoottelin paljon ja asuin vielä yksin, soitti eilen. Vastasin, kuulin äänestä että oli kännissä, joten sanoin heippa ja löin luurin kii. Soitti jonku ajan päästä uudelleen, tarvi apua. Kuskinsa oli jäänyt kiinni ratista ja poliisi oli lukinnut auton ja vienyt avaimet mennessään. Hän oli rikkonut ikkunat, koska oli viinalasti siellä autossa. Oli maksanut jollekin kuskille etukäteen, ei koskaan saapunut. Tarjos mulle viinapullon, jos käyn hakemassa sieltä ja heitän kotiin sen lastin kanssa. Sanoin, etten juo viinaa. Sanoin myös, että en oikeasti halua olla tekemisissä tuollaisen asian kanssa enää. Sen jälkeen kun muutin pois kotikaupungista ja aloin olla nykyisen mieheni kanssa, samalla jätin koko tuon elämän taakseni, syystä. Tuli kuitenkin kurja ja itsekäs olo, koska vain suojelin itseäni ja vähän myös mainettani tällä uudella paikkakunnalla. Purkasin tätä oloa yhdessä WA-ryhmässä ja siellä sanottiin, että ulkona on lämmin eikä sada ja jos on hätä niin hätäkeskus on sitä varten. Se ehkä vähän helpotti oloa, koska on ihan totta.

Nyt voit lakata lukemasta, jos olet hyvin herkkä, kuten minä. Seuraava kappale käsittelee itsensä ampumista ulkopuolisen näkökulmasta.

Joo siis toissailtana puolisoni sai viestin että hänen eräs tuttu oli tappanut itsensä. En oikein saanut selkoa, miten läheinen oli puolisolleni, mutta ainakin hän oli selvästi järkyttynyt. Juteltiin kyllä asiasta hetki ennen kuin menin nukkumaan. Seuraavana päivänä kun hän tuli töistä, kertoi, että tämä oli ampunut itsensä peurankyttäyskoppiin. Sarjassamme asioita, joita en olisi halunnut tietää, koska mielikuvitus lähti saman tien laukalle. Ensin mietin hetken, mitä oli mahtanut ajatella siellä yksikseen ase kädessä, mutta sitten kun ajatus eteni siihen, että joku on hänet sieltä löytänyt, lähti mun mopo käsistä. Joku on yrittänyt radiopuhelimella tavoittaa, ei vastausta. Hahah, menikö eilinen pitkäksi ja on sammunut, tjsp. Mennäänpä katsomaan, avataan ovi, MITÄ VITTUA..... Se kuva mielessäni minä sitten menin illalla nukkumaan. 

💗JS

Itsensä toistamista(ko)

Vuosi sitten huomenna (29.9.2022) kirjoitin tekstin nimeltä Yksin. Aloitin sen toteamuksella että en oo aikoihin ollut näin yksinäinen ja jatkoin miettimällä, että ehkä kukaan ei halua puhua mun kanssa siksi, että olisi lähinnä itsetuhoista kysellä kuulumisia henkilöltä, jolle ei kuulu koskaan hyvää. Eilen mä laitoin parille vanhalle kaverille viestiä ja kyselin kuulumisia, mutta jotenkin keskustelut ei lähteneet soljumaan eteenpäin, vaan olivat lähinnä väkinäistä pakkopullaa nimenomaan vastapuolille. Tai siltä se nyt ainakin tuntui. Vuosi sitten huomenna mietin samaa mitä nyt, että en mä sitten halua vaivata ketään, koska mun yksinäisyys on mun oma ongelma. Ongelma, johon mulla ei oo muuta ratkaisua, kuin kirjoittaa tänne, tai Facebookissa eri ryhmiin. 

Välillä mä haaveilen siitä, että asuisin toisella paikkakunnalla, lähempänä kavereita ja perhettä. Välillä en jaksa ymmärtää, miksi asun paikassa, josta en tunne muuta kuin puolisoni ja hänen perheen. Mutta sen puolison takiahan minä täällä olen. Tuntuu väärältä tuntea kaipuuta olla muualla, kun täällä mulla on kaikki hyvin. Paitsi että oon edelleen helvetin yksinäinen. Vaikeita asioita... Oli miten oli, niin en mä täältä mihinkään ole lähdössä, kunhan nyt vain tuumailen.

Mua masentaa ja ahdistaa. Mua masentaa ja ahdistaa lähinnä siksi, että mua masentaa ja ahdistaa kaikesta saamastani hoidosta huolimatta. Vaikka nyt on todettukin, että osastojakso jäi kesken ja että lääke ei vielä vaikuta täysillä, niin kyllä silti pitäisi voida vähän edes paremmin. Kun siis en jaksa tehdä edes kivoja asioita. Voisin ottaa ihania syyskuvia koirista, voisin treenata rallytoko-kisoihin, voisin piirtää, täyttää ristikoita, käydä vaikka anoppilassa kahvilla, mutta ei, kun en jaksa. Voisin vain ottaa Diapamin ja yrittää edes jotain, mutta kun ahdistuksen syy on selvillä, eikä se poistu vaikka ottaisin lääkettä. Toki se voisi vähän helpottaa oloa. Pitää tuumailla. 

Mä nukuin kellon ympäri. Menin puoli ysi, nousin puoli ysi. Ei minkäänlaista motivaatiota nousta, kun herätyskello soi viideltä, enkä sitten edes nähnyt mitään syytä. Huomenna on pakko nousta, kun on labra klo 7.30. Se on vaan Liton pitoisuuden mittaus siis, eli sitä varten ei onneksi tarvii olla ravinnotta. Jospa huomenna taas heräisi ajoissa, kävisi lenkillä ja söisi aamupalan ennen tuota. Saan myös palauttaa vastaanottotiskille tuon PEF-seurantataulukon samalla reissulla ja sit vielä mitata verenpaineen siellä itsemittauspisteellä. Kolme kärpästä yhdellä iskulla olisi tarkoitus niitata siis. 

Essi-hoitaja, joka oli mun omahoitaja osastolla, soitti sovitusti puoliltapäivin ja puhuttiin 25 min. Kerroin, että musta tuntuu että oon ansainnut tän olon ja että kukaan ei halua puhua mun kanssa, syystä. En oo pätkääkään yllättynyt, että ahdistus alkoi hellittää siinä jutellessa. Se, että sai jutella nää tuntemukset jollekin ja tuttu ääni vastasikin vielä, niin kyllähän se helpottaa yksinäisyyttä, mikä taas helpottaa ahdistusta ja se puolestaan helpottaa oloa. Oli kiva juttu kyllä tähän väliin. Nyt voisin tehdä jotain mukavaa, vaikkapa lähteä ulos valokuvaamaan. Tuumasta toimeen siis! 

💗JS

M niinkuin Masennus

Puolisoni tuntuu ajattelevan, että kun olin osastolla ja sain uuden lääkityksen, olen nyt kuin uudesti syntynyt. No, mulla on uutisia: En ole! Mieliala on tasainen, mutta alavireinen ja väsyn epänormaalin paljon pienestäkin rasituksesta. Aloitekykykin on lievästi sanottuna puutteellinen. Joo, hoidan koirat paremmin kuin hyvin. Joo, jaksan kokata ja pitää kiinni ruokarytmistä. Joo, saan tehtyä jonkin verran kotitöitä, kuten pyykin pesu tai tiskikoneen täyttö sekä tyhjäys ym. pienet hommelit. Mieli tekisi vahvasti vaan löhötä. Itseasiassa nyt kun asiaa tarkemmin mietin, taidan itsekin luulla, että mun pitäisi olla osastohoidon jälkeen supersankari. Kuitenkin uuden lääkkeen vaikutus on täysillä vasta noin kolmen viikon jälkeen ja aloituksesta tulee huomenna vasta kaksi viikkoa.. Tarvitsen ja lääke tarvitsee nyt hieman aikaa. Kärsivällisyys on päivän sana.

Mun osasto-omahoitaja soittaa mulle huomenna ja kysyy, miten kotiutuminen on mennyt. Olisi kivaa sanoa, että oikein hyvin ja että ei ole mitään ongelmia, mutta en tykkää valehtelusta. Aion rehellisesti avautua siitä, että olisin tarvinnut vielä viikon osastohoitoa, mutta ulkoiset paineet pakotti kotiutumaan. Pitää myös muistaa kysyä, onko mun avohoidon omahoitajasta kuulunut sinne suuntaan mitään, koska hänen piti laittaa mulle itselleen uusi aika ensi viikolle, mutta ei ole kuulunut mitään. Soitin myös psykpolille ja ainakaan kuulemma sähköiseen varauskirjaan ei ollut mua merkinnyt. Hän on vieläpä tämän viikon poissa töistä, eli jos ei osastolla tiedetä mitään, niin saan tiedon mahdollisesta ajanvarauksesta aikaisintaan maanantaina. Ei sillä, ei mun kalenterissa ole ensi viikolle varsinaista ruuhkaakaan kyllä...

Mun PEF-seuranta on tätä iltaa vaille valmis. Vihdoin! Itse kun tuota taulukkoa katselen, niin pari juttua kiinnittää huomion. Tulokset avaavan lääkkeen jälkeen ovat hiukan parempia kuin ennen lääkettä. Ei mitään mahdottomia, mutta semmoista 10-50 l/min. Sit huomaan, että iltatulokset on järjestään suurempia, kuin aamutulokset. Kaikkein korkein tulos on viime torstai-illalta avaavan jälkeen 570 l/min. Spirometriassa kun kävin, ei avaavalla lääkkeellä ollut merkittävää vaikutusta tuloksiin, mutta jotain ahtaumaa jossain selvästi on. Saattaa siis olla, että mulle aloitetaan hoitava astmalääke, vaikkei varsinaista astmaa todettaisikaan.  

Jokin näissä uusissa lääkemuutoksissa laukaisi vanhan ongelman vanhan lääkkeen, eli Olanzapiinin kanssa. Eräs lääkäri joskus sanoi ja oon kyllä itsekin sen huomannut, että se estää aivoja saamasta viestiä siitä, että vatsa on täynnä. Se tekee sen, että kun aloittaa syömisen, on sen lopettaminen vaikeaa. Kun syö normaalin aterian, aivot alkaa huutaa lisää ruokaa. Jos niitä lähtee kuuntelemaan, ei syömisestä tuu loppua, joten tämä pitää katkaista tietoisesti. Syödä sellainen järkevän kokoinen annos ja sitten yrittää harhauttaa ne aivot ajattelemaan jotain ihan muuta. Eilen aloitin tämän taistelun ja se sujui, vastoin kaikkia odotuksia, ihan mielettömän hyvin! Kun neljä kertaa päivän aikana on selviytynyt tästä voittajana, saa iltapalan jälkeen syödä luvallisen herkun. Tässä suosin mehujäitä, hyviä ja suht kevyitä. Sitten mehujään jälkeen käydään se taistelu vielä kerran ennen nukkumaanmenoa. Rankkaa, mutta toivottavasti sen arvoista. 

Olanzapiini ja Ketiapiini, mulla on molempiin sellainen viha-rakkaussuhde. Mä syön niitä, koska haluan nukkua, eikä vielä ole löydetty mitään, mikä pitäisi unessa yhtä hyvin. Molemmat hidastaa aineenvaihduntaa ja syötättää, mutta jälkimmäistä oppii kyllä vastustamaan, mikäli halua on. Ensimmäisenkin kanssa oppii elämään. Mä oon joskus Ketiapiinin kanssa tiputtanut 17 kiloa painoa, sitten aloitettiin Olanzapiini ja sain niistä 10 kg takaisin. Ehkäisykapseli toi toiset 10 kg. Viimeinen kymppi tuli Reagilan aloittamisen jälkeen, mutta en usko, että se on ainut syyllinen jos on syyllinen lainkaan. Laiskuus, jalkojen kipuilu, toistuvat sairausjaksot, osastolla olot ja ihan yksinkertaisesti se, että kaikki hyvä maistuu niin hyvälle. Tasan 30 kg mulla on siis liikaa painoa ja oon päättänyt päästä siitä eroon ilman, että mun yöunet tai mielenterveys muutenkaan kärsii. 

Loppukevennys! Kävin eilen koiran kanssa reenailemassa rally-tokoa ekaa kertaa yli kolmeen viikkoon ja reenit meni ihan sillee hyvin. Intoa on koirassa liikaa ja välillä menee sähläämiseksi, mutta innokkaan koiran kanssa on huomattavasti mukavampi harrastaa. Huomenna alkaa ilmoittautuminen kisoihin ensi kuussa Seinäjoella ja yritän saada paikan. Siellä on osallistujamäärä rajoitettu 30 koirakkoon, joten voi olla täynnäkin. Sen näkee huomenna. 

💗JS

Lihava mutta onnellinen

Mä toivun tässä juuri kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoisesta jaksosta, mun kohdalla ihka ensimmäisestä sellaisesta. Oli ihan kamalan raskasta ja outoa. Mä niinku olin ihan kuoleman väsynyt, mutta pää keksi koko ajan uusia ideoita ja ennen kuin ehdin tajuta mitään, ne ideat oli jo toteutettukin. Eräänä päivänä tuhlasin 200 € nettishoppailuun ja tajusin sen vasta viidennessä kaupassa tilaa-nappia painaessani. Sit pieniä asioita, niinku se kun söin karkkipussin tyhjäksi ja mietin, että pitäisi viedä pussi roskikseen, niin se ei ollutkaan enää pöydällä. Ei ollut myöskään pöydän alla, eikä laatikossa kun etsin sitä. Se oli jo siellä roskiksessa, useamman metrin päässä sieltä, missä sen viimeksi näin, eikä mulla ole minkäänlaista havaintoa sen viemisestä sinne. 

Mielialanvaihtelut oli isoja. Kerran tehoavon odotushuoneessa mua höpötytti hirveästi ja aloin jutella muille ihmisille. Sitä jatkui ehkä noin puoli tuntia ja mulla oli ihan mukavaa, kunnes yhtäkkiä sormia napsauttamalla mua alkoikin ahdistaa. Mietin, miksi ihmiset puhuu mulle, mietin, voinko huutaa että olkaa hiljaa ja antakaa mun olla. Lääkäri teki pari pientä lääkemuutosta ja lähdin kotiin, koska en halunnut osastolle. Siinä vaiheessa kun nuo muutokset ei auttaneet, mun tilanne paheni, eikä lääkäri suostunut avohoidossa tekemään muita muutoksia, oli osastolle meno ainut vaihtoehto. 

Olin 10 päivää. Olin samalla osastolla ja samassa huoneessa kuin silloin helmikuussa. Suurin osa hoitajista oli tuttuja, jopa pari potilastakin. Koska menin vapaaehtoisesti, en ollut harhainen enkä vaarallinen, niin sain heti täyden vapauden kulkea ja pääsin heti ekana viikonloppuna kotiharjoitteluun. Mulle aloitettiin Lito ja lopetettiin pitkävaikuttienen Ketipinor. Olanzapiinin annos puolitettiin. Kotiuduin perjantaina omasta toiveesta, mutta se oli vähän pakkorako. Voin tietysti jo paljon paremmin ja lääkitys tuntui hyvältä, mutta olisin halunnut vielä leikata myös lyhytvaikutteista Ketipinoria ja ehkä lopettaa sen ja/tai Olanzapiinin. Koirien hoito vain oli ongelma. Ne oli tuon 10 päivää mun äitillä ja äitin hermot alkoi olla loppu. Puolisoni ei pitkien työmatkojen ja -päivien lisäksi ottanut koiria hoitaakseen, joten oli pakkorako kotiutua.

Nyt olo on uuden lääkityksen myötä tasapainoinen ja tyytyväinen. Nykyinen ilta-cocktail on silleen lempeästi väsyttävä entisen tainnutussetin sijaan ja se tuntuu hyvältä. Ennen oli pakko nukkua 8-10 tuntia yössä, tai muuten oli kuin kävelevä muumio, mutta nykyisin riittää vähempikin ja herään ilman tokkuraa, vaikka nukkuisin vain esim 6 h. Tietenkin pyrin nukkumaan sen 8 tuntia, mutta aina ei vain pysty/ehdi. Oon aina pelännyt tuota Litoa, mutta se taisi nyt olla mun pelastus. 💗

Ainut asia, joka varjostaa mun polkua, on sairausjakson aikana keräämäni merkittävä ylipaino. Sanoin eilen, että on vähän vaikea olla positiivinen, jos oma peilikuva oksettaa. Se on edelleen ihan totta, mutta kyllä mä silti koen olevani onnellinen. Ekaa kertaa pitkään, pitkään aikaan. Se on jo jotain! 

Tänä aamuna painoin 86,6 kg. Ihan oikeesti mun BMI on 35! Se on paljon se. Päätin, että nyt loppuu herkuttelu ja sehän sitten loppuu. Aamupalan jälkeen teki mieli makiaa, niin menin vessaan ja putsasin hammasvälit hammasväliharjalla ja sit purskuttelin suuvettä. Tuli niin raikas olo suuhun että ei tehnyt enää yhtään mieli syödä mitään. Konstit on monet 😁 Muita konsteja mulla on säännöllinen ruokailu, runsas veden juonti tai sit jos ei mikään auta, niin pieni pala tummaa suklaata viimeistään vie makianhimon pois. Nyt on tullut aika, että on onnistuttava, tai muuten ihan oikeasti kohta mahdun seisomaan pöydän alla, mutta en makaamaan... 

💗JS

Kun elämä voittaa

Kyllä, nyt on hyvä mieli! 😊 

Positiivisuuslista:

🖤 Pääsin reippaalle 3 km kävelylle ihanassa pakkassäässä ulkoiluryhmän kanssa.

🖤 Sain täydet kulkuoikeudet, eli saan poistua osastolta ilman "turvamiestä".

🖤 Tapasin lääkäriä. Mun tukilääkitys tiputettiin entisestä kolmesta tabletista kolmeen puolikkaaseen tablettiin päivässä. Näillä mennään ainakin tämä ja huominen, keskiviikkona katsotaan, mikä tilanne.

🖤 Kaksi ihmistä jo tänään on ihaillut mun muodonmuutosta vrt. Se, kun tulin tänne. 

🖤 Kävin ihan yksin ja itse kirjastossa ja täytin aikani kuluksi Bdi-lomakkeen. Viikossa pisteet on tulleet 40:sitä alas ja oli nyt 18. Onhan se edelleen lievän ja keskivaikean masennuksen rajoilla, mutta kaukana vaikeasta. VIIKOSSA! 

🖤 Tuntuu että olen taas elossa ja se tuntuu pitkästä aikaa oikein hyvältä. 🥰

❤️JS

RaKaSTaN

Mä oon viikonloppuna oppinut paljon, kasvanut niin itsenäni, kuin puolisonakin. Myös mun puoliso on saanut oppia hieman kantapään kautta, mitä se menettäisi, jos menettäisi minut. 

Olin ollut täällä osastolla 17 päivää, ennen kuin perjantaina sain viikonlopun vapaata. Se aika sujui minun osaltani hyvin. Tottakai ikävöin kotia, miestä ja koiria, mutta omat olot oli niin pahoja, että elämä täällä oli vain selviämistä hetkestä seuraavaan. Itseasiassa vasta viime keskiviikkona, osastopäivänä 14, lääkitys alkoi vissiin vihdoin purra. Harhat katosivat, mieliala koheni ja koti-ikävä alkoi oikeasti vaivata.

En tiennyt yhtään, mikä kotona odottaa. Olisiko siellä täysi kaaos, mies kännissä ja koirat nälkiintyneitä. Itseasiassa tuo kuvaus on lähempänä sitä mitä odotin, kun en olisi ikinä uskaltanut toivoa sitä, mikä siellä sitten lopulta oli vastassa. 

Siellä oli siistiä, vaikka mieheni ei kovin paljon etukäteen tiennyt tulostani. Pari sellaista ikuisuushommaa oli tehty nyt loppuun. Koirat voi hyvin ja melkein sekosivat onnesta, kun saavuin. Ja se oma rakas, joka normaalisti juo joka viikonloppu, jätti nyt kaljat kauppaan. 

Me syötiin hyvin, oltiin lähekkäin ja tehtiin yhdessä mukavia asioita. Säästän vähät lukijani liioilta yksityiskohdista, mutta siis käytännössä tehtiin kaikki yhdessä. Lauantaina pakattiin koirat ja eväät autoon ja lähdettiin laavulle grillaamaan makkaraa. Se oli mukavaa.

Tänään aamulla kirjoitin, että en ole ikinä eläessäni tuntenut oloani niin kaivatuksi, kuin tänä viikonloppuna tunsin. Kerroin sen myös puolisolleni ja hän vastasi, että on nyt tajunnut, missä me ollaan menty vikaan. 

Eli siis perusviikko. Mies tekee arkisin pitkää päivää ja mä yritän pitää tupaa pystyssä, lämmitän, siivoan, laitan ruuat, hoidan koirat jne. Yritän tehdä tuon kaiken, kun hän on töissä, jotta meillä olisi yhteistä aikaa illalla. Ei meillä silti koskaan ollut. Viikonloppuna, kun työ ei sotke kuvioita, sen tekee alkoholi. Ei vaan se päivä, jona hän juo, vaan myös seuraava, jonka torkkuu darrassa. Jos käykin niin, että sunnuntaina ei olisi mitään estettä tehdä yhdessä mukavia, niin jotenkin koko hommasta on jo mennyt maku. Meen aikaisin nukkumaan ja herään jälleen päivään, jonka rakkaani on töissä. Ja sama toistuu.

Toivon niin paljon, enemmän kuin mitään, että me opimme tästä minun hoitojaksosta, erossa olemisesta, ja pidämme niistä opeista kiinni. Tänään mieheni toi minut takaisin osastolle. Hänen lähdettyä itkin tunnin. Olo oli aivan lohduton. Ensimmäinen kerta täällä, kun koin ikävää noin vahvasti. Nyt mulla on jotain, mitä ikävöidä. Tuntuu, että kaikki palaset on nyt paikoillaan ja jatketaan tästä entistä vahvempia yhdessä samaan suuntaan. 

Motivaatio parantua ja palata takaisin omaan elämään on nyt tuhat kertaa se, mitä se oli perjantaina. Aion heti huomenna pyytää lääkäriä purkamaan mun tukilääkitystä pois, kun en tarvitse sitä enää. Tavoitteena kotiutuminen tulevan kahden viikon sisällä. Toivottakaa mulle onnea! 🥰

❤️JS 

Kiire

Mä oon viipottanut koko päivän tukka putkella. Aamulla ensin kävin suihkussa ja sit vaihdoin lakanat ja pyyhkeet, pesin koneellisen pyykkiä. Kävin tunnesäätelyryhmässä tjsp, josta kyllä lähdin kesken pois. Sit käytiin veljien kanssa kaupassa ja Mäkkärissä, jossa tavattiin myös kolmas veli ja sisko perheineen. Sieltä hirmuinen kiire omaan huoneeseen järkkäilemään videotapaamista erään sosionomi-opiskelijan kanssa. Hän halusi haastatella mua koulutehtävään ja siinä meni melkein 2 h. Sit hain pyykit kuivumista, viikkasin kaappiin ja lähdin syömään. Puolen tunnin päästä olisi kuntosaliryhmä, jonka päätteeksi olisi sauna, mutta en taida jaksaa. Otin just tarvittavat ahdistukseen ja yritin saada juttuseuraa, mutta vastuuhoitaja 🦆 oli kiireinen. En yllättynyt. 

Mä en oo kuullut tänään lainkaan ääniä. Tai siis kuullut olen paljonkin, mutta niitä The Ääniä, niitä joiden takia oon täällä osastolla. Ehkä se Reagila alkaa vihdoin purra. Ehkä mulla on mahdollisuus päästä täältä joskus pois. 🤔 Varovainen toiveikkuus. Viikonloppua kotona odotan niin, että romahdan varmasti, jos se evätään. 

Ahdistaa silti, kaikesta hyvästä huolimatta. Ehkä se on tää hiljaisuus koko päivän surinoiden ja pörinöiden jälkeen. Ei oo oikein tekemistä eikä kyllä jaksamistakaan. 🦆-hoitaja sanoi, että viiden maissa hällä olis aikaa ja se on nyt 16.56. Saappa nährä. 

Ajatus katkesi kyllä nyt täysin. Parempi siis vissiin lopetella..

❤️:JS

Violetti

Mun mielialapäiväkirja kysyy joka ilta klo 20, "how was your Day today", ja vastaan väreillä. Vaaleanvihreä on ihan ok peruspäivä, vaaleansininen lievästi alavireinen, tummansininen on jo oikea masennus, tummanvihreä on (Hypo)mania ja sit on vielä violetti. Violetti päivä on niin huono, et jos se olis vielä enemmän huono, se ei olis yhtään enempää huono, koska ton enempää ei voi olla huono. Eilinen päivä oli violetti. 

Ahdistus alkoi heti aamusta ja vain paheni iltaa kohden. Aamupalan jälkeen kysyin paikallaan istuvalta, toisen kanssa rupattelevalta hoitajalta, saisinko pestä pyykkiä. Sanottiin, että odota nyt tämä aamusählinki (hän ihan oikeasti sanoi noin, itse en mitään sählinkiä nähnyt) alta pois. Menin vartin päästä kysymään uudelleen, niin sori hei, kone on nyt varattu! 🤯🤬

Mä en tiedä mitä pahaa mä oon tehny että saan vastuuhoitajaksi tuon, kutsutaan nyt häntä vaikka ankaksi 🦆. Hälle ei tee mieli puhua mitään, koska hän tahallaan väärinymmärtää kaiken, vähättelee ja tarjoaa joka vaivaan niitä perkeleen hengitysharjoituksia! Lisäksi hän on aina muka-kiireinen, jopa silloin, kun istuu oleskelutilassa hiljaa paikoillaan. Aina kun hän on vuorossa, hän on mun vastuuhoitaja. 🤬

Ankka 🦆 antoi mulle tarvittavat ja sinne jäi vielä toiset. Kun menin pyytämään niitä, alkoi 🦆 pihtailla mun lääkkeitä eikä hänestä oikein ole juttuseuraksikaan. Päädyttiin sitten tilanteeseen, jossa 🦆 soitti päivystävälle lääkärille ja pyysi käymään. Lääkäri tuli onneksi vasta hoitajien vuoronvaihdon jälkeen, eli 🦆 ei ollut mukana. Lääkäri kyseli, tuumaili ja ihmetteli. Käski hoitajaa antamaan mulle ne loput tarvittavat ja "koita nyt vain pärjätä."

Mulla on ollut viikon ajan itsetuhoisia ajatuksia joka päivä. Eilen olin todella lähellä satuttaa itseäni. Siinä kävi kuitenkin niin, että sen pillerivuoren syötyäni nukahdin hetkeksi ja vältyin vieläkin. Jos tämä tähän tahtiin jatkuu, niin tuskin pystyn vastustamaan sitä kovin pitkään. 😓

Google päätti eilen piristää mua kuvamuistoilla 5 vuoden takaa ja pahaa aavistamatta ne katsoin. Kuvissa oli se, mitä jäi jäljelle autosta, jolla iskä ajoi kolarin jossa kuoli. Kyllä piristi. 😬

Tänään ei ole ihan kamalasti ahdistanut. Osallistuin ulkoiluryhmään ja käppäiltiin hoitajan kanssa reipas 3 km. Oli ihan kiva ilma ja teki kyllä hyvää. Yritän tänään saada lääkäriltä ulkoiluluvan. En usko että saan, mutta toivossa on hyvä elää... Ulkoiluryhmä toimii muina arkipäivinä, paitsi keskiviikkona. Jos vaan suinkin jaksan, niin osallistun varmasti toistekin.  

Nyt lähden lounaalle. Mukavaa alkanutta viikkoa juuri sinulle 🥰❤️

❤️JS

Ei näin käy mulle!

Tiiätkö sen tunteen, kun katsot telkusta tai netistä ihmisiä, joille sattuu jotain ja sit ajattelet, että onneksi tuo en oo minä. Onneksi tuo ei tapahdu mulle. Ja sit yhtäkkiä tajuat olevasi siinä tilanteessa, että niin kävi sulle silti. 

Mä nimittäin tiedän. Lukuisat kerrat oon toivottanut tsemppiä ja voimia osastoreissuun jollekin muulle ja nyt mä oon itse täällä. Yksitoista päivää, lukuisia lääke muutoksia, itkua, surua ja ahdistusta takana ja loppua ei näy. 

Hoitaja yritti saada mua tekemään turvapaikkaharjoituksia, mutta siitä ei tullut mitään. Meni kilo paperia kun yritin piirtää turvapaikan ja koko kilo on mytyssä Roskilsessa. Ei sellaista paikkaa ole.  

Olin aamulla todella lannistunut ja valmis luovuttamaan, mutta se sattui onneksi päivälle, jona näin paljon rakkaita. En ehkä olisi selvinnyt tästä päivästä ilman heitä ihania 🥰❤️

Yritin aamulla piirtää ahdistukseni ja hoitaja tuli sanomaan, että onpa kiva kuva. Kiva ei ollut se kommentti, jota hain, mutta eihän se ollut vielä valmiskaan. Nyt on. Indicalla on sitten hyviä sanoituksia 😍

Eilinen kirjastoreissu meni just kuten toivoin: kukaan muu ei halunnut lähteä 😂 Reissu kesti 1,5 tunnin sijaan noin 15 min ja pääsin samalla hieman hengittämään ulkoilmaa ja kioskillekin pääsin.

Nyt oon lähdössä kuntosali/saunareissulle ekaa kertaa täällä. Vähän jännittää, mutta ehkä mä selviän. 

Jatketaan taas!

❤️:JS

No onko se sitten pakko, jos ei taho?

Tulee itku. 😭😭 Olin kirjoittanut täyspitkän postauksen, kunnes yritin lisätä loppuun kuvan. Kaikki meni 😭 Nyt lisään kuvat heti alkuun, ettei vituta sitten niin paljon jos mokaan taas. 

Mähän en ole mikään taiteilija, mutta äiti toi mulle tosi hyvät välineet ja tarvikkeet joten pakkohan sitäkin puolta oli herätellä. 

 Inspiraation otin biisistä, joka soi päässä. 

Okei, palataan otsikkoon. Ei, se ei ole ihan pakko, jos ei oikeesti pysty. Mua on nyt yritetty saada tuonne yhteisiin tiloihin viettämään aikaa ihmisten kanssa niin läheisten kuin hoitajienkin taholta. Eilen kun tulin sieltä porua vääntäen pyytämään tarvittavaa ja juttuseuraa, kuulin viimein ne ihanat sanat: "Ei sun tarvii siellä olla, jos se on noin vaikeaa. Et ehkä vaan ole vielä valmis."

Mulla oli myös eilen paljon itsetuhoisia ajatuksia ja totesin, että lähes kaikessa olisi potentiaalia aseeksi, jolla itseään satuttaa. Kävin sanomassa hoitajalle ja hän tuli mun kanssa puhumaan. Jotain henkistä kasvua on tapahtunut, kun entinen minä olisi ensin satuttanut itseäni ja vasta sitten puhunut asiasta hoitajalle. Hyvä minä, jee! 🥳

Anopille sitten vastasin, että aika heikosti menee. Sieltä tuli vastaus, että älä murehdi ja koita nyt vaan hoitaa itsesi kuntoon. Tuntui niin hyvältä, kun viestistä välittyi välittäminen, eikä sellainen "OMG minijä on hullujen huoneella!" Tuli hyvä mieli. 

Lääkärin tapasin. Kerroin viime aikaisia ajatuksiani, enkä kuulemma enää erota kaikkia harhoja tosijutuista. Vaihdettiin taas lennosta lääkettä, Serenase Reagilaan. Kotilomat Johannan osalta evätty. Voi olla ihan hyväkin juttu. Kotiin on ihana mennä, kun pää on kunnossa, mutta näiden olojen kanssa oon kyllä mieluummin täällä. 

Kokemusasiantuntija kävi pyytämässä kirjastoon retkelle. Aika oli 1,5 h mutta tarvittaessa saa lähteä aiemminkin. Niin varmaan teenkin, mutta ylitän nyt itseni taas ja menen vaikka ei kiinnosta. 

Päivän ylpeydenaiheet:

1. En ole satuttanut itseäni yllykkeistä huolimatta.

2. Lupasin lähteä kirjasto-retkelle.

Kahvi kutsuu!  

❤️: JS

Alistu nyt vaan kohtaloosi...

Kuvittele sellainen tilanne, jossa kaikki mitä sulle tapahtuu, tapahtuu jonkun muun ehdoilla. Tervetuloa psyk.osastolle! 

Aloitin aamun, kun kuulutus komensi aamupalalle. Laitoin puolisolle hyvää huomenta -viestin, ei vastausta. Aamulääkkeiden joukossa oli ylimääräinen pillerinpuolikas, kuulemma mulla on uusi lääke Serenase. Tein parhaani yhden leipäviipaleen kanssa, mutta en päässyt edes puoliväliin. Otin kahvin mukaan omaan huoneeseen ja aloin odottaa mulle luvattua lääkäriaikaa. Voisi sanoa, että hyvin kärsivällisesti odotin, ennen kuin menin kysymään. Lääkäri tapaa mut vasta huomenna. 

Laskin, kestää  6 sekuntia avata puhelimen lukitus, kirjoittaa "huomenta" ja painaa lähetysnappia. Jos ei oo kovin kätevä puhelinten kanssa, niin annetaan vaikka tuplat, 12 sekuntia. Soitin puolisolle, kun ei vastannut viestiin. Oli töissä kiire, eli normipäivä. Soitti takaisin kun ehti ja tovi siinä jutskailtiin.

Pyysin hoitajaa pyytämään mun vastuuhoitajaa mun kanssa puhumaan. Odotin. Odotin. Lounaalla taas taistelin leipäviipaleen puolikkaan alas. Jatkoin odottamista. Päivälääkeaikaan kysyin taas missä VH (vastuuhoitaja) on ja taas lupasi viedä viestiä eteenpäin. Suureksi yllätyksekseni VH saapuikin alle neljä tuntia sen jälkeen kun ekan kerran pyysin. Parempi kai myöhään...

Oli ihan hyvä juttusessio, vaikka itkuksi sekin meni. Tuntuu, että kaikki, mitä mä kuulen, näen tai haistan, on potentiaalisia pelkotilojen aiheuttajaehdokkaita ja pelkotilat jo sinällään herättää ahdistusta. Voimakkaaksi se muuttuu vasta, kun sen sanoo ääneen. 

Päivän ylpeydenaiheet. Niitä ei oo montaa yleensä, mutta koitan alkaa listata niitä joka päivä. 

1. En alkanut sekoilla kun en saanut heti vastausta hyväthuomenet-viestiin.

2. Oon kaikesta huolimatta yrittänyt syödä joka aterialla jotain.

Joo, siinä se.

Eilen mietin, jaksaako puolisoni tätä kovin kauaa. Uskalsin iltasoitolla kysyä, että pärjäävätkö siellä niin hyvin, ettei mua enää tarvitakaan. Sain vastauksen, että ei missään tapauksessa. He pärjää siellä, koska heidän on pakko. Olen tervetullut täyttämään oman paikkani kunhan saan pääni jotenkin järjestykseen. Tuli hyvä mieli. 

Pompottelen vieläkin kynnyksen yli ja takaisin miettiessäni, mitkä asiat ovat hoitajan vaivaamisen arvoisia. En haluu vaivata ketään, varsinkaan turhaan. En vaan osaa arvottaa, mikä sitten on sitä turhaa. 

Anoppi laittoi viestiä, miten pärjäilen, en oo vielä vastannut. Mietin vielä, miten paljon viitsisin kertoa. Ei sillä, että mitään tarvitsisi salata, mutta en halua traumatiaoida ketään...

Jaa-a, siinä ki kaikki tältä erää, kun pää tuntuu ihan tyhjältä. Tämä on mukava tunne tämä. 🥰. 

❤️:JS

Pako

Sitä vois yhtäkkiä luulla, että melkein 20 vuotta erilaisia terapioita, ryhmiä, lääkäreitä ja hoitajia läpi käyneenä olis jo nähnyt aikalailla kaiken. En vain ollutkaan. Tää osastohomma on ihan täysin oma maailmansa, enkä olisi odottanut käyväni läpi näin paljon uusia tunteita.

Mä oon ollut täällä nyt viikon. Oon oppinut talon tavoille ja jotenkuten sopeutunut porukkaan. Tai siis, mulla on muutama potilas täällä, joiden kanssa uskallan puhua. Hoitajista toiset on mukavampia kuin toiset, tottakai, ja tänään mun illan vastuuhoitaja on hyviksien listalla. 🥰

Painottelen vielä, mitkä asiat ovat tarpeeksi raskaita, että voisi kertoa hoitajille ja pyytää apua. Tuntuu, että ne ajattelee pahaa, jos meen liian pienestä, mut sit jos jätän menemättä isommasta, niin taas tein väärin. Hankalaa. 🤔

Tänään osallistuin tunnesäätelyn ryhmään. Säätelin tunteita niin tehokkaasti, että ahdistun ja lähdin itku kurkussa kesken pois. Hoitaja sanoi, että tuon oli tarkoitus vähentää ahdistusta. Ehkä oon sit vain viallinen.. Oikeasti halusin pois siinä vaiheessa, kun sain vihjeen että ne kerää mun vastauksia ja käyttää niitä myöhemmin mua vastaan.

Kotona menee hyvin. Vähän liiankin hyvin. Pelkään että mieheni nyt tajuaa, miten kivaa elämä on ilman minua ja kun kotiudun, on siellä muuttoauto jo odottamassa. Joka päivä kertoo, miten rakastaa ja ikävöi, mutta miten kauan jaksaa tätä. Toivon, että jaksaa, mutta kuten aina, varaudun pahimpaan. 

Sitten minä. Tuskastuneen ahdistunut vailla kunnollista diagnoosia. He ei siis tällä hetkellä tiedä, hoitavatko nyt kaksisuuntaisen mielialahäiriön psykoottista masennusta, vaiko toistuvaa masennusta psykoosioirein. Se, mikä tässä on outoa; mä syön kolmea masennuslääkettä ja kolmea antipsykoottia ja tuun osastolle kera masennus- ja psykoosioireiden. 

Lääkemuutoksia on jo alettu tekemään ja nyt odotellaan vastetta. Tällä hetkellä Aripiprazoli on jätetty kokonaan pois ja Temestaa menee 1 mg kolmesti päivässä. Tarvittaessa ahdistukseen lisää Temestaa 0,5 mg ja harhoihin saan 5 mg Olanzapiinia. Toisin sanoen oon täällä ihan vitun mömmöissä seilaten väliä valon ja synkkyyden rajamaiden keskellä. 

Mikä tahansa mua ikinä vaivaakaan, niin toivon, että se menee pian pois. Varsinkin nämä harhat hajottaa ihmistä aika huolella. 

Totaalisekoamisen lyhyt oppimäärä

Osastolla ollaan. Tänne päädyin viime keskiviikkona masennuksen, ahdistuksen sekä harhojen vuoksi.

Ne iski ihan yhtäkkiä, ne harhat, kun kävelin alasti auki olleen läppärin ohi. Juoksin äkkiä piiloon pukemaan vaatetta päälle. Kun istuin koneen ääreen, tuntui, että kaikki mun kontaktit oli nähneet mut nakuna. Peitin läppärin kameran, suljin läpän ja ajattelin katsella telkkua, ehkä se tuntuisi turvallisemmalta.

Ei, ei se tuntunut. Kaikki hahmot ruudulla näki mut sohvalla ja menin ihan paniikkiin. Heitin peiton TV:n päälle. Itkin, kunnes tajusin, että radiojuontajakin pystyy kuulemaan mut ja kaiken mitä teen. Siispä peitin kaikki talon kamerat ja istuin ihan hiljaa nurkassa itkua tuhertaen, kunnes sain kirjoitettua bipo-ryhmään, että nyt pelottaa. Yritin saada omaan hoitotahoon yhteyttä - turhaan. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri soitti ja suositteli lähtemistä Seinäjoelle psykiatrian päivystykseen. 

Päivystyksessä totutusti meni monta tuntia, mutta lopulta pääsin. Olin aika sekaisin vo:lla, enkä oikein pysynyt asiassa, muodostanut järkeviä lauseita tai osannut antaa kysymyksiin selkeitä vastauksia. Osasto kutsui.

Täällä mulla on niinsanotusti ollut "psykoosit tulilla". Kuulen olemattomia ja haistan hajuja, joita muut ei haista. Haisen myös itse epämiellyttävältä omasta mielestäni, kukaan muu ei muka huomaa. Mua katsellaan täällä huoneessani ja mun puheluita kuunnellaan. Siksi mieluummin kirjoitan. Puheluiden kuunteluun liittyy myös eräänlaisia salaliittoja, esim jos kerron jollekin et menee vähän paremmin, niin kohta hoitajat katsoo mua syyllistävästi nenän vartta pitkin, enkä saa apua, kun juurihan itse sanoin et hyvin menee.

Lääkitykseen on tehty muutoksia aika raa'alla kädellä. Temestaa menee 1 mg 3x säännöllisen ja puoli mg 3x tarvittaessa. Olanzapiini 5 mg 2x tarvittaessa. Aripiprazoli jätettiin pois ihan kokonaan. 

Ahdistuslevel tässä hetkessä noin 5/10. Otin Olanzapiinin klo 10.45 ja sitä ennen luku oli 6/10, joten ei tällä kuuhun mennä. Jotain tälle tilanteelle on tehtävä ja mieluusti ÄKKIÄ! En kestä näitä oloja enää kauaa. Nytkin tekisi mieli satuttaa itseäni, mutta lupasin olla tekemättä mitään. 

Hoitaja lupasi ulkoiluttaa mut tänään. En saa, enkä halua vielä liikkua yksin osaston ulkopuolella. Kivaa on päästä edes kerran päivässä haistelemaan ilmaa. Osallistun myös ahdistuksen hallinta -keskusteluryhmään iltapäivällä. 

Nyt lähden ulos. Sii juu 🥰❤️