Tämä on ihan omituista touhua tämä. Tämä, mitä toiset kutsuu elämäksi.
Mulla on paljon sosiaalista kanssakäymistä - Puhun sujuvasti koiraa ja kissaa, suomenkielentaito on vähän hakusessa. Käyn säännöllisesti ulkona - Koiranpentu tarvitsee ainakin viisi ulkoilua päivässä. Pidän kotini siistinä - Kaikki väärään paikkaan jäänyt päätyy jonku elukan kusemaksi tai syömäksi. Syön säännöllisesti - Siis ahmin koko ajan jotain, koska mielenkiinto ei riitä järkevään ruoanlaittoon saati kunnon ateriarytmiin. Nukun - Suunnilleen puolet vuorokaudesta sadassa pätkässä. Eli siis kaikki on ihan mahtavasti - Ja mä vaan valitan.
Kävin eilen kaupassa, koska lauantaina käydessäni unohdin ostaa ruokaa. Kaupassakäyntinä toimii siis se, että käy siwassa juuri ennen sulkemisaikaa. Se oli ihan outoa, mun sosiaalifobiat on olleet aika hyvin kurissa viime aikoina, mutta eilinen oli jotain kovin erikoista. Lähdin ihan normaalisti kotoa, naapuri oli ulkoportailla tupakalla, tervehdin ja lähdin kävelemään kohti siwaa. Matkalla huomion kaikki kylällä parkittavat autot teineineen jotenkin paljon tarkemmin kuin yleensä ja se alkoi vähän ahdistaa. Olo tuntui jotenkin tosi näkyvältä kaikkien vaan istuessa autoissaan ympärillä, olisin halunnut kutistua tai vajota maan alle tai jotain.
No, pääsin sinne kauppaan asti, tervehdin hätäisesti kassatyyppiä ja kävelin peremmälle. Tuntui, että leipähylly ja hevitiski, joiden välissä olin, alkaisi jotenkin lähetä toisiaan, että väli kapeni koko ajan ja oli pakko päästä sieltä nopeasti pois, mutta kun olin kääntymässä sivuun, siellä seisoi nuorehko pariskunta ihmettelemässä jotain. Musta alkoi tuntua et olisin ansassa tai jotain, se oli ihan hirveetä. Takana hyllyväli kutistumassa olemattomiin ja edessä tie tukossa.... Paniikki.
Mä en oo edes ihan varma mitä mä siinä enää ajattelin, kaikki päässä meni sekavaksi mössöksi, paitsi yksi ajatus; Pakko päästä pois, NYT. Kuljin seinissä/hyllyissä melkein kiinni, kävelin nopeasti koko ajan ympärille vilkuillen, keräsin jotain kamoja, toki unohdin puolet siitä mitä menin hakemaan, mutta saman verran tais tulla ylimääräistäkin tavaraa, heitin kassaa rahoilla ja juoksin ulos. Luojan kiitos kaupassa ei ollut muita kuin se em. pariskunta ja myyjä, en tiä mitä ois tapahtunu jos ois jonoon vielä joutunut..
Ulos päästyä vedin syvään henkeä silmät kiinni ja tunsin kuinka pitkä uloshengitys helpotti oloa - kunnes avasin silmät. Kaikki ne autot, kaikki ne ihmiset, kaikki puut ja pensaat, ojat, kukkapuskat ja katulamput, ihan kaikki tuijotti. Mä puristin sitä ostoskassia kaikin voimin, puristelin nyrkkejä upottaen kynsiä kämmeniin ja pureskelin toisen poskeni paloiksi ja kipitin mahdollisimman nopeasti, mutta myös mahdollisimman huomaamattomasti kotiin, enkä tehnyt hetkeen (en yhtään osaa sanoa, paljonko aikaa kului) muuta, kuin istuin lattialla, tuijotin ja keinuttelin yläkroppaa puolelta toiselle polvia rintaa vasten puristaen... Ja lupasin itselleni, etten enää ikinä mee ulos, tai varsinkaan kauppaan tai mihinkään muuallekaan missä on ihmisiä. Tosin kävin kuitenkin vielä koirien kanssa lenkillä, sitten kun kylä hiljeni niin, että en kuullut enää minkäänlaisia liikenteen (tai minkään muunkaan) ääniä..
Sain nukuttua jotenkuten, mutta tänään on sitten ollut taas ihana maailmanloppufiilis.. Ja hirmuisen säikky olo.. Ja tuo eilinen pyörii päässä, se tuli niin puskista, kun taas on ollut melko rauhallinen vaikkakin alavireinen olo/mieli parisen viikkoa.. Hermot on niin kireellä et soi ja tuntuu että nuo elukat ärsyttää mua tahallaan vielä lisää. Niitä päiviä, jolloin oikeesti tekis mieli kuristaa joku, ihan vain puhtaasti vitutuksesta.
Ja näin terapioiden kesäloma-aikaan tuli mieleeni tuossa aamutuimaan terapeutin neuvo purkaa kaikenmaailman kohtaukset pieniksi paloiksi, mitä ajatuksia ja fyysisiä tai psyykkisiä tuntemuksia silloin oli, näistä voi kuulemma oppia jotain jos niitä tulkitsee oikein. En tiä tulkinnasta, enkä tän paremmin osaa purkaa, mut yritys on kovaa (hyvää tai huonoa, yritystä kuitenkin).
Sitä en tiedä, onko tästä yrittämisestä yhtään mitään hyötyä, samaa paskaa kaikki on kuitenkin edelleen. Mä en vaan halua olla minä enää.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Tukkeutunut runosuoni
Ei suju, mikään maailmassa ei suju. Paljon on ehtinyt tapahtua edellisen postauksen jälkeen ja vaikka päivittäin ajattelenkin itseni purkamista tänne, en vain saa ajatuksia kasaan. Tollanen sekalaisista sanoista ja kirjaimista koostuva epämääräinen möltti kun ei olisi kovin selkeästi esitettävissä, ja sen avaaminen on liian vaikeaa. Aion kuitenkin pakottaa itseni yrittämään sitä nyt, koska muuten vielä oikeasti hajoan kaiken tämän keskelle.
Kaikkein "parastahan" tässä taas on se, että mikään ei oikeastaan oo huonosti. Tuntuu kamalan kiittämättömältä voida huonosti kaiken ollessa päällisin puolin hyvin, ja se taas laskee mielialaa entisestään.
Tuntuu epäreilulta väsyä koirien ja kissan kanssa, koska ne tuottaa niin paljon iloa. Tuntuu yksinäiseltä, mikä tuntuu epäreilulta, kun ei kerran itse jaksa pitää yhteyttä. Tuntuu ylipäätään siltä, ettei saisi tuntea enää mitään ilman että se olisi muka-epäreilua/-itsekästä/-kiittämätöntä/-ilkeää tms. jotakin/jotakuta kohtaan. Tuntuu, että se on ihan omaa syytä, että tuntuu pahalta.
Tuntuu, että pitäisi saada jotain aikaan, että pitäisi nauttia kesästä, että pitäisi jaksaa hymyillä. Mieli ei näe mitään syytä miksi pitäisi, mikä taas tuottaa syyllisyyttä. Se hiljainen järjen ääni ei vaan mahda mitään kaikelle tälle tunteiden sekamelskalle..
Mä en pysty enää kirjottamaankaan. Kirjotan kaks lausetta, luen ne läpi ja totean että ensimmäinen kaipaa korjausta. Pyörittelen mielessäni, miten tuon asian nyt järkevämmin sanoisi ja kun saan sen mielestäni fiksusti muotoiltua, huomaan että se toinen lause ei enää sovi mihinkään. Alan korjata sitä ja koska siitä ei tuu mitään, poistan molemmat. Ja aloitan alusta ja olen edelleen sitä mieltä, ettei missään oo mitään järkeä. Joten taidanpa nyt vain lopettaa tämän tekstin ja julkaista sen, ennenkuin päädyn poistamaan kaiken.
Kaikkein "parastahan" tässä taas on se, että mikään ei oikeastaan oo huonosti. Tuntuu kamalan kiittämättömältä voida huonosti kaiken ollessa päällisin puolin hyvin, ja se taas laskee mielialaa entisestään.
Tuntuu epäreilulta väsyä koirien ja kissan kanssa, koska ne tuottaa niin paljon iloa. Tuntuu yksinäiseltä, mikä tuntuu epäreilulta, kun ei kerran itse jaksa pitää yhteyttä. Tuntuu ylipäätään siltä, ettei saisi tuntea enää mitään ilman että se olisi muka-epäreilua/-itsekästä/-kiittämätöntä/-ilkeää tms. jotakin/jotakuta kohtaan. Tuntuu, että se on ihan omaa syytä, että tuntuu pahalta.
Tuntuu, että pitäisi saada jotain aikaan, että pitäisi nauttia kesästä, että pitäisi jaksaa hymyillä. Mieli ei näe mitään syytä miksi pitäisi, mikä taas tuottaa syyllisyyttä. Se hiljainen järjen ääni ei vaan mahda mitään kaikelle tälle tunteiden sekamelskalle..
Mä en pysty enää kirjottamaankaan. Kirjotan kaks lausetta, luen ne läpi ja totean että ensimmäinen kaipaa korjausta. Pyörittelen mielessäni, miten tuon asian nyt järkevämmin sanoisi ja kun saan sen mielestäni fiksusti muotoiltua, huomaan että se toinen lause ei enää sovi mihinkään. Alan korjata sitä ja koska siitä ei tuu mitään, poistan molemmat. Ja aloitan alusta ja olen edelleen sitä mieltä, ettei missään oo mitään järkeä. Joten taidanpa nyt vain lopettaa tämän tekstin ja julkaista sen, ennenkuin päädyn poistamaan kaiken.
torstai 4. huhtikuuta 2013
Kops Kops
Koputtelen täällä puuta, koska aion kertoa nyt jotain..pelottavaa: MINÄ olen tuntenut tänään oloni täysin normaaliksi! Mikään ei nyt juuri ole huonosti, nukuinkin vain vähän normaalia pidemmät yöunet ja heräsin vain vähän myöhemmin kuin normaalisti. Ihanaa vaihtelua tuon lähes kokonaan nukutun viikon jälkeen! Pelottaa vaan ihan hirveästi, että kuinka syvällä tässä taas kohta ollaan, nousuja kun seuraa lasku, aina. Yritän nyt kuitenkin "tarttua hetkeen" ja nauttia tästä niin kauan kun tätä kestää..
Tänään sitten hyvin normaalina, aktiivisena ihmisenä kävin aamulenkillä, olen pessyt pyykkiä, laittanut ruokaa ja syönyt, käynyt kaupassakin jo kahdesti ja suunnitellut herkkupäivällisen rahapäivän kunniaksi! Kohta alan kokkailla, naminannaa. :)
Kävin muuten myös kirpparilla, mistä löysin koiran elekieltä valottavan kirjan, sekä valokuvakehyksen, joka mun on pitänyt ostaa tässä vuoden verran. Eipä vaan oo aiemmin tullut ihan nenän eteen, varsinkaan silloin kun mulla on ollut rahaa!
Ajattelin laittaa siihen kuvan rakkaasta pikku Hemusta ja kirjata siihen syntymä- ja kuolinajan ja ripustaa kunniapaikalle seinälle, Reksin taulun viereen <3 Oon ikävöinyt Pikkuista taas ihan hulluna viimepäivinä..
Tähän hetkeen en nyt kyllä muuta sanottavaa keksi, Helmi-rakas vei ajatukset ihan kokonaan ja pitäis jo rientää ruuanlaittoonkin. Eli enskertaan <3
Tänään sitten hyvin normaalina, aktiivisena ihmisenä kävin aamulenkillä, olen pessyt pyykkiä, laittanut ruokaa ja syönyt, käynyt kaupassakin jo kahdesti ja suunnitellut herkkupäivällisen rahapäivän kunniaksi! Kohta alan kokkailla, naminannaa. :)
Kävin muuten myös kirpparilla, mistä löysin koiran elekieltä valottavan kirjan, sekä valokuvakehyksen, joka mun on pitänyt ostaa tässä vuoden verran. Eipä vaan oo aiemmin tullut ihan nenän eteen, varsinkaan silloin kun mulla on ollut rahaa!
Ajattelin laittaa siihen kuvan rakkaasta pikku Hemusta ja kirjata siihen syntymä- ja kuolinajan ja ripustaa kunniapaikalle seinälle, Reksin taulun viereen <3 Oon ikävöinyt Pikkuista taas ihan hulluna viimepäivinä..
Tähän hetkeen en nyt kyllä muuta sanottavaa keksi, Helmi-rakas vei ajatukset ihan kokonaan ja pitäis jo rientää ruuanlaittoonkin. Eli enskertaan <3
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Keskiviikko.
Onneksi se viime viikkonen lääkärikäynti ei sen kummempia tunnereaktioita saanut aikaan... Enhän mä kovin syvällä montussa ollut, kun ihan jo viikossa pääsin sieltä ylöskin.
Edelliset kaks päivää oli ehkä tuskallisimmat miesmuistiin, mutta edellisen postauksen jälkeen ei hirveemmin oo sitä hymyn aihetta ollut muutenkaan. Tänä aamuna herätessä ei ollutkaan enää sellainen epätoivoinen "ei *ittu mä oon taas hereillä"-fiilis, vaan yllättäen oli taas vähän helpompi hengittää. Ihan niinkuin olisi taas vähän enemmän elossa.
Mä oon saanut tänään aikaiseksikin asioita enemmän, kun varmaan viimeiseen 4kk:n yhteensä. Oon kerännyt kaikki pyykit (ja niitä muuten riittää!) lattioilta, osa oli jopa eksynyt likavaatekoriin, ja vienyt alakertaan lähemmäs pesukonetta. Laitoin ruokaa ja söin sitä, ekaa kertaa en-edes-muista-miten-pitkään aikaan, pesin kaks koneellista pyykkiä ja oon kantanut ylimääräistä tavaraa varastoon. Lisäks jaksoin jopa raahautua ryhmäänkin. Hyvin vähän terveelle ihmiselle, mulle lähes supersankari-tason saavutus..
Palatakseni tuohon alkuviikkoon, mä olin ihan varma et mä kuolen. Tai oikeestaan mua alkoi pelottaa, et mitä jos mä en kuolekkaan.. Mut mä jäin eloon, ja se tuskakin alkaa hälvetä. Mä oon nukkunu ~11h yöunia, ja päivisin ollut lähellä koomaista. Koiran käyttäminen tarpeillaan tuossa pihassa pari kertaa päivässä oli ison tuskan takana, joka paikkaa särkee, ja 10m kävely sai jo hengästymään. Melkein itku pääsi (tai no, pari kertaa pääsikin) joka kerta, kun ajattelikin sohvalta nousemista. En jaksany käydä koneella juuri lainkaan, en jaksanut vaihtaa kanavaa kun katsomani ohjelma loppui jne. En kyllä oikeestaan jaksanu keskittyäkkään niihin ohjelmiin niin paljoa, että sillä ois ollut mitään väliä mitä sieltä tulee. Miten ihminen voikaan olla niin loppu?!
Tottakai se nyt on ihan selvä asia, et jos ei syö, ei myöskään jaksa tehdä mitään. Mutta kun joku söi mun ruokahalun ihan täysin ja itseni tuntien voin sanoa, et jos pakolla oisin syöny, niin vessanpönttö ois kans saanu osansa. Tai siis sen mun osan. Ihan sama. Mutta siis, onneksi tosiaan ei ton syvempi monttu ollut, en todellakaan oisi jaksanu enää yhtäkään tollasta päivää. *koputtelee puuta*
Äiti soitti tänään ja kerroin et oon saanut jotain aikaseksi, niin se kysyi het, et oliks jotain taikalääkettä toi uus :D En tosiaan tiedä. En tiä johtuuko nää puolen vuorokauden yöunet tosta uudesta lääkkeestä, masennusjaksosta vai hormonihäiriöstä (täs vaihees kiertoa oon aina väsyny). Tai sitten noista kaikista. Pääasia kuitenkin, et oon saanut ahdistuksesta huolimatta nukuttua, ja vieläpä niin paljon etten juurikaan oo joutunut olemaan hereillä.. Ja sitä en tiä, et alkoks toi lääke nyt vaikuttaa kun olot helpottui, vai mikä on. No, katsotaan, jospa saisin jostain hankittua edes vähän optimismia tähän kaiken keskelle. Se vois olla avuksi, jos ei jatkuvasti kuluttaisi aikaa kaiken negatiivisen vatvomiseen, niinkuin mulla paatuneena pessimistinä on tapana.
Nytpä taidan vielä siivota kissanhiekkalaatikon ja käydä ihan jopa kävelyllä koiran kans ja sit vois vetäytyä ansaitusti sohvan nurkkaan jonkun hyvän ohjelman pariin hetkeksi ennen nukahtamista. Että heivaanmoi <3
P.S. Mun psykoterapian jatkohakemus meni läpi, taas vuosi lisää samalla terapeutilla. JEE!
Edelliset kaks päivää oli ehkä tuskallisimmat miesmuistiin, mutta edellisen postauksen jälkeen ei hirveemmin oo sitä hymyn aihetta ollut muutenkaan. Tänä aamuna herätessä ei ollutkaan enää sellainen epätoivoinen "ei *ittu mä oon taas hereillä"-fiilis, vaan yllättäen oli taas vähän helpompi hengittää. Ihan niinkuin olisi taas vähän enemmän elossa.
Mä oon saanut tänään aikaiseksikin asioita enemmän, kun varmaan viimeiseen 4kk:n yhteensä. Oon kerännyt kaikki pyykit (ja niitä muuten riittää!) lattioilta, osa oli jopa eksynyt likavaatekoriin, ja vienyt alakertaan lähemmäs pesukonetta. Laitoin ruokaa ja söin sitä, ekaa kertaa en-edes-muista-miten-pitkään aikaan, pesin kaks koneellista pyykkiä ja oon kantanut ylimääräistä tavaraa varastoon. Lisäks jaksoin jopa raahautua ryhmäänkin. Hyvin vähän terveelle ihmiselle, mulle lähes supersankari-tason saavutus..
Palatakseni tuohon alkuviikkoon, mä olin ihan varma et mä kuolen. Tai oikeestaan mua alkoi pelottaa, et mitä jos mä en kuolekkaan.. Mut mä jäin eloon, ja se tuskakin alkaa hälvetä. Mä oon nukkunu ~11h yöunia, ja päivisin ollut lähellä koomaista. Koiran käyttäminen tarpeillaan tuossa pihassa pari kertaa päivässä oli ison tuskan takana, joka paikkaa särkee, ja 10m kävely sai jo hengästymään. Melkein itku pääsi (tai no, pari kertaa pääsikin) joka kerta, kun ajattelikin sohvalta nousemista. En jaksany käydä koneella juuri lainkaan, en jaksanut vaihtaa kanavaa kun katsomani ohjelma loppui jne. En kyllä oikeestaan jaksanu keskittyäkkään niihin ohjelmiin niin paljoa, että sillä ois ollut mitään väliä mitä sieltä tulee. Miten ihminen voikaan olla niin loppu?!
Tottakai se nyt on ihan selvä asia, et jos ei syö, ei myöskään jaksa tehdä mitään. Mutta kun joku söi mun ruokahalun ihan täysin ja itseni tuntien voin sanoa, et jos pakolla oisin syöny, niin vessanpönttö ois kans saanu osansa. Tai siis sen mun osan. Ihan sama. Mutta siis, onneksi tosiaan ei ton syvempi monttu ollut, en todellakaan oisi jaksanu enää yhtäkään tollasta päivää. *koputtelee puuta*
Äiti soitti tänään ja kerroin et oon saanut jotain aikaseksi, niin se kysyi het, et oliks jotain taikalääkettä toi uus :D En tosiaan tiedä. En tiä johtuuko nää puolen vuorokauden yöunet tosta uudesta lääkkeestä, masennusjaksosta vai hormonihäiriöstä (täs vaihees kiertoa oon aina väsyny). Tai sitten noista kaikista. Pääasia kuitenkin, et oon saanut ahdistuksesta huolimatta nukuttua, ja vieläpä niin paljon etten juurikaan oo joutunut olemaan hereillä.. Ja sitä en tiä, et alkoks toi lääke nyt vaikuttaa kun olot helpottui, vai mikä on. No, katsotaan, jospa saisin jostain hankittua edes vähän optimismia tähän kaiken keskelle. Se vois olla avuksi, jos ei jatkuvasti kuluttaisi aikaa kaiken negatiivisen vatvomiseen, niinkuin mulla paatuneena pessimistinä on tapana.
Nytpä taidan vielä siivota kissanhiekkalaatikon ja käydä ihan jopa kävelyllä koiran kans ja sit vois vetäytyä ansaitusti sohvan nurkkaan jonkun hyvän ohjelman pariin hetkeksi ennen nukahtamista. Että heivaanmoi <3
P.S. Mun psykoterapian jatkohakemus meni läpi, taas vuosi lisää samalla terapeutilla. JEE!
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Paska.
Ahistaa, masentaa, vituttaa, lamauttaa, sattuu..
Kävin äsken lääkärillä. Jännitti ihan hulluna sinne meno ja pelkäsin, ettei se ota mua vakavasti. Musta tuntuu siltä edelleen.
Mullehan tehtiin kakssuuntanen dg sillon kun asuin viel kauhajoella, ja se tehtiin alunperin scid-haastattelujen perusteella, samoin kun epävakaakin. No, enhän mä siihen sillälailla uskonut, kun mä uskoin olevani elämäni kunnossa, hoitaja kutsui sitä maniaksi. No, totuutta välttelemällähän ne asiat hoituu. En halunnut muuttaa lääkitystä, kun eihän mua mikään kerran vaivannut. Asiasta ei taidettu Kauhajoella ehtiä puhuakkaan enempää ennen mun poismuuttoa.
Muutin Teuvalle, aloitin täällä psykpolilla, lääkäri katto et mul on tälläset dg:t ja tällänen lääkitys ja sen se pisti remonttiin heti. Vanha masislääke vaihdettiin venlafaksiiniin, en muista tarkalleen muita muutoksia.
Venlafaksiini sai mut sekoamaan, mä hikoilin, ahdistelin, en voinut mennä enää ulos, useemman kun sata kertaa juoksin ulos kaupasta melkein itkien. Olo oli koko ajan tärisevä, sellanen, että haluaa vaan ulos tästä hetkestä, vaikkei kestäkään ajatella et sen hetken jälkeen tulee vaan seuraava. Se tiputettiin takas melkein nollille ja lähdettiin iiihan pikkuhiljaa hilaamaan sitä takas hoitotasolle. Ja joo, aika ajoin tuntui, että siitä oli jotain apua.
Lääkäri ohjas mut hoitajalle, viikoittaisille käynneille. Vuoden aikana, kaikkien juttelujen jälkeen ne totes, et epävakaus oli selvästi esillä koko ajan ja se oli se, mikä haittas mun elämää niin maan perkeleesti. Sitä siinä sitten lähdettiin hoitamaan, mukaan tuli DKT, josta on kyllä ollut apua ja epävakaus on nyt aika hyvin hallinnassa. Tai no, mä tunnistan sen, kun se on ottamassa vallan ja tiedän mitä silloin PITÄIS tehdä, mut toteutus vähä viel kusee, siks mä DKT:tä jatkankin.
Aikaa on kulunut, vuosi toisensa jälkeen ja kaikki perälässä asuttu aika on muistoissa nyt jotenkin hämäränä, etäisenä. Hoitaja otti loparit polilta ja siirty yksityisterapeutiks, Kela myönsi mulle rahoituksen jatkaa kuitenkin saman ihmisen kanssa, vaikka siitä nyt kuitenki ite joutuukin vähän maksamaan, niin en halunnut taas uutta naamaa siihen, alottaa taas uudelleen alusta.
Kävin ammatillisen kuntoutustutkimusksen kelan pakottamana. En löytänyt elämälleni suuntaa, mutta sain lausunnon kelaa varten siitä, että työt tai opiskelut tässä vaiheessa elämää eivät nyt just tule kuuloonkaan. Sain toisen psykiatrin mielipiteen itsestäni. Hän oli sitä mieltä, että olis keskityttävä kaksisuuntaisen hoitoon, mun lääkitys tällä dg:llä ja näillä oireilla on lähinnä hälyttävä. Hän mietti, että mahtaisko mulla olla bipon tyyppi II, josta en ollut ennen kuullutkaan, mutta hänen selittäessään se kuulosti ihan järkevältä.
Kotona oman lääkärin kanssa sitten taas askarreltiin vähän mun lääkitystä mun toiveesta, voxraa tasaavana nostettiin ja venlaa tiputettiin. Olossa ei mitään merkittävää muutosta tapahtunut, mutta en halunnut valittaa, olinhan mä saanut sellasen lääkityksen kun halusinkin. Mun syyhän se on, ettei siitä mulle ole apua, ei lääkärin. Näin epävakauteni ainakin halusi mun uskovan.
Muutin keskustaan yksin. Jollei mulla olisi hoitosuhteet täällä, olisin muuttanut takaisin Kauhajoelle, kotiin. Erakoidun lähes täysin. Poistun kotoa lähinnä ulkoiluttaakseni koiran tai käydäkseni terapiassa. Kun käyn Kauhajoella sisaruksia, vanhempia tai niitä paria jäljellä olevaa ystävää moikkaamassa, se tuntuu jotenkin vapautukselta. Pääsen pois mun omasta elämästä, jonkun muun arjen keskelle. Saan unohtaa sen, että oon yksin ja mun elämä on paska.
Vaikka epävakaa on nyt osa mua, ja me elämme kauniissa sopusoinnussa keskenämme (HAH!), kaikki ei oo silti kovin hyvin. Tuntuu, että on vaikeita oireita, jotka johtuu jostain muusta, kun ylimitoitetuista tunnereaktioista. Mä alan miettiä, oiskohan siinä kakssuuntaises dg:s sittenkin jotain perää ja alan lukea ja tutkiskella aihetta enemmän.
Mä löydän vastauksia. Ne, mitä se hoitaja silloin kutsui maniaksi, saattaa sittenkin todella olla sitä. Moni menneisyyden idioottimaisuus löysi syyn kaksisuuntaisesta. Ja mitä enemmän mä luin, sen varmempi olin. Ehkä mä en ookkaan idiootti, joka on huvikseen tehnyt ulosottovelkaa kolmattakymmentätonnia ostelemalla mukakivoja asioita. Ehkä se, että mä asun Teuvalla, johtuu sairaudesta, eikä siitä, että oon idiootti. (Mähän muutin tänne, koska eräänä päivänä tuntui erittäin hyvältä idealta irtisanoa vuokrasopimus, vaikka ei oliskaan minkäänlaista havaintoa minne on menossa. No, täältähän se löytyi mukava asunto sopivalla hintaa ja tarpeeksi lyhyellä varoitusajalla.) Ehkä tähän kaikkeen sekoiluun on sittenkin löydettävissä apua.
Mä alan täytellä kaikenmaailman päiväkirjoja, seurailemaan olojani ja juttelemaan terapeutin kans aiheesta. Mä olin innoissani, kun tunnistin ensimmäisen kerran käynnissäolevan hypojakson ihan itte ja terapeutti oli samaa mieltä. Se sanoi, että nyt vaan kerrot lääkärille ton kaiken, mitä mulle, niin saadaan sulle apua.
Mulla oli tosi hyvä fiilis. Mä oon saanut vastauksia, joita mä kaipaan. Mä oon löytänyt facesta vertaistukiryhmän, mä saan lukea juttuja ihmisiltä, jotka on niinkuin minäkin, jotka painii samojen ongelmien kanssa. Mä en oo enää niin kauhean yksin mun sisäisen tyhjyyteni kanssa. Tai niin mä luulin.
Tänään mä kävin lääkärillä. Lääkäri haluaa edelleen mun tietävän, että mä olen epävakaa persoonallisuus, johon saattaa muuten myös liittyä hypoilua (kuulemma). Lääkäri on epäileväinen, koska mulle on tehty diagnoosi, mutta ei oo määrätty kaksuuntaisen hoitoon tarkoitettua lääkettä. (Olkoonkin sitten, että se oli hän ihan itse, jonka olis pitänyt se mulle määrätä, sen tosin hoksasin vasta lähtiessäni, mutta hällähän ne mun paperit oli naaman edessä.) Se nyt kuulemma on epäilyttävää ja saa hänet miettimään. Hän kertoi, että klassinen vaikea kaksisuuntainen näkyy ihmisestä päällepäin sairausjakson ollessa käynnissä, mutta mä en kuulemma oo edes tarpeeksi masentunut ollessani masentunut. Ja jos mä en oo klassinen vaikea tapaus, niin on vaikea sanoa oonko mä yhtään minkäänlainen tapaus, tähän kun ei ole mitään taikakeinoja. Hän ihmettelee, miksi se on mulle niin tärkeää, että mulla on kaksisuuntainen. Hän tietää, että minulla on vaikea ongelma minuuteni olemattomuuden kanssa, ei usko että kaksisuuntaisella on mitään tekemistä minkään kanssa, mutta ei silti suostu epäilemään mitään muutakaan, mistä saisi hänen mielestään sopivammin vastauksia näihin asioihin. Mä en tyydy siihen vastaukseen, että kaikki johtuu epävakaasta, koska näin ei selvästi oo.
Se määräs mulle lääkettä masennuspainoitteisen kaksisuuntaisen hoitoon, kun itse pyysin lääkemuutosta, toki kirjoitti siihen kylkeen "masennukseen". Määräs mulle joitain verikokeita, joita itse pyysin ja antoi uuden ajan kuukauden päähän, jolloin tehään myös lausunto kuntoutustuen jatkoa varten. Tän kaiken se teki luultavasti vaan saadakseen mut hiljaseksi ja päästäksee musta eroon.
Eli toisin sanoen mä en edelleenkään tiedä kuka mä oon, mitä mä oon, mikä mua vaivaa, mihin mä kuulun ja miksei mua auteta. Mä oon edelleen vaan surkee luuseri, joka yrittää löytää lääketieteellisen syyn sille, että on vaan yksinkertasesti paska. Mä en enää tiedä, mikä on "normaalia" ja mikä ei, vaivaako mua yhtään mikään vai ei ja pitäiskö mun nyt vaan ihan oikeesti lopettaa tää surkee ns. elämäni ja lopettaa tämä vinkuminen joka ei johda yhtään mihinkään vai MITÄ VITTUA MÄ TEEN! Mun pää hajoaa, mua ahdistaa ja mä en jaksa enää..
Ja mä en nyt jaksa oikolukea tätä tekstiä, kysykää jos jotain kysyttävää, sekavaakin se saattaa olla kun ei tää mun pääkoppakaan kovin selkeillä linjoilla tällä hetkellä ole.
Kävin äsken lääkärillä. Jännitti ihan hulluna sinne meno ja pelkäsin, ettei se ota mua vakavasti. Musta tuntuu siltä edelleen.
Mullehan tehtiin kakssuuntanen dg sillon kun asuin viel kauhajoella, ja se tehtiin alunperin scid-haastattelujen perusteella, samoin kun epävakaakin. No, enhän mä siihen sillälailla uskonut, kun mä uskoin olevani elämäni kunnossa, hoitaja kutsui sitä maniaksi. No, totuutta välttelemällähän ne asiat hoituu. En halunnut muuttaa lääkitystä, kun eihän mua mikään kerran vaivannut. Asiasta ei taidettu Kauhajoella ehtiä puhuakkaan enempää ennen mun poismuuttoa.
Muutin Teuvalle, aloitin täällä psykpolilla, lääkäri katto et mul on tälläset dg:t ja tällänen lääkitys ja sen se pisti remonttiin heti. Vanha masislääke vaihdettiin venlafaksiiniin, en muista tarkalleen muita muutoksia.
Venlafaksiini sai mut sekoamaan, mä hikoilin, ahdistelin, en voinut mennä enää ulos, useemman kun sata kertaa juoksin ulos kaupasta melkein itkien. Olo oli koko ajan tärisevä, sellanen, että haluaa vaan ulos tästä hetkestä, vaikkei kestäkään ajatella et sen hetken jälkeen tulee vaan seuraava. Se tiputettiin takas melkein nollille ja lähdettiin iiihan pikkuhiljaa hilaamaan sitä takas hoitotasolle. Ja joo, aika ajoin tuntui, että siitä oli jotain apua.
Lääkäri ohjas mut hoitajalle, viikoittaisille käynneille. Vuoden aikana, kaikkien juttelujen jälkeen ne totes, et epävakaus oli selvästi esillä koko ajan ja se oli se, mikä haittas mun elämää niin maan perkeleesti. Sitä siinä sitten lähdettiin hoitamaan, mukaan tuli DKT, josta on kyllä ollut apua ja epävakaus on nyt aika hyvin hallinnassa. Tai no, mä tunnistan sen, kun se on ottamassa vallan ja tiedän mitä silloin PITÄIS tehdä, mut toteutus vähä viel kusee, siks mä DKT:tä jatkankin.
Aikaa on kulunut, vuosi toisensa jälkeen ja kaikki perälässä asuttu aika on muistoissa nyt jotenkin hämäränä, etäisenä. Hoitaja otti loparit polilta ja siirty yksityisterapeutiks, Kela myönsi mulle rahoituksen jatkaa kuitenkin saman ihmisen kanssa, vaikka siitä nyt kuitenki ite joutuukin vähän maksamaan, niin en halunnut taas uutta naamaa siihen, alottaa taas uudelleen alusta.
Kävin ammatillisen kuntoutustutkimusksen kelan pakottamana. En löytänyt elämälleni suuntaa, mutta sain lausunnon kelaa varten siitä, että työt tai opiskelut tässä vaiheessa elämää eivät nyt just tule kuuloonkaan. Sain toisen psykiatrin mielipiteen itsestäni. Hän oli sitä mieltä, että olis keskityttävä kaksisuuntaisen hoitoon, mun lääkitys tällä dg:llä ja näillä oireilla on lähinnä hälyttävä. Hän mietti, että mahtaisko mulla olla bipon tyyppi II, josta en ollut ennen kuullutkaan, mutta hänen selittäessään se kuulosti ihan järkevältä.
Kotona oman lääkärin kanssa sitten taas askarreltiin vähän mun lääkitystä mun toiveesta, voxraa tasaavana nostettiin ja venlaa tiputettiin. Olossa ei mitään merkittävää muutosta tapahtunut, mutta en halunnut valittaa, olinhan mä saanut sellasen lääkityksen kun halusinkin. Mun syyhän se on, ettei siitä mulle ole apua, ei lääkärin. Näin epävakauteni ainakin halusi mun uskovan.
Muutin keskustaan yksin. Jollei mulla olisi hoitosuhteet täällä, olisin muuttanut takaisin Kauhajoelle, kotiin. Erakoidun lähes täysin. Poistun kotoa lähinnä ulkoiluttaakseni koiran tai käydäkseni terapiassa. Kun käyn Kauhajoella sisaruksia, vanhempia tai niitä paria jäljellä olevaa ystävää moikkaamassa, se tuntuu jotenkin vapautukselta. Pääsen pois mun omasta elämästä, jonkun muun arjen keskelle. Saan unohtaa sen, että oon yksin ja mun elämä on paska.
Vaikka epävakaa on nyt osa mua, ja me elämme kauniissa sopusoinnussa keskenämme (HAH!), kaikki ei oo silti kovin hyvin. Tuntuu, että on vaikeita oireita, jotka johtuu jostain muusta, kun ylimitoitetuista tunnereaktioista. Mä alan miettiä, oiskohan siinä kakssuuntaises dg:s sittenkin jotain perää ja alan lukea ja tutkiskella aihetta enemmän.
Mä löydän vastauksia. Ne, mitä se hoitaja silloin kutsui maniaksi, saattaa sittenkin todella olla sitä. Moni menneisyyden idioottimaisuus löysi syyn kaksisuuntaisesta. Ja mitä enemmän mä luin, sen varmempi olin. Ehkä mä en ookkaan idiootti, joka on huvikseen tehnyt ulosottovelkaa kolmattakymmentätonnia ostelemalla mukakivoja asioita. Ehkä se, että mä asun Teuvalla, johtuu sairaudesta, eikä siitä, että oon idiootti. (Mähän muutin tänne, koska eräänä päivänä tuntui erittäin hyvältä idealta irtisanoa vuokrasopimus, vaikka ei oliskaan minkäänlaista havaintoa minne on menossa. No, täältähän se löytyi mukava asunto sopivalla hintaa ja tarpeeksi lyhyellä varoitusajalla.) Ehkä tähän kaikkeen sekoiluun on sittenkin löydettävissä apua.
Mä alan täytellä kaikenmaailman päiväkirjoja, seurailemaan olojani ja juttelemaan terapeutin kans aiheesta. Mä olin innoissani, kun tunnistin ensimmäisen kerran käynnissäolevan hypojakson ihan itte ja terapeutti oli samaa mieltä. Se sanoi, että nyt vaan kerrot lääkärille ton kaiken, mitä mulle, niin saadaan sulle apua.
Mulla oli tosi hyvä fiilis. Mä oon saanut vastauksia, joita mä kaipaan. Mä oon löytänyt facesta vertaistukiryhmän, mä saan lukea juttuja ihmisiltä, jotka on niinkuin minäkin, jotka painii samojen ongelmien kanssa. Mä en oo enää niin kauhean yksin mun sisäisen tyhjyyteni kanssa. Tai niin mä luulin.
Tänään mä kävin lääkärillä. Lääkäri haluaa edelleen mun tietävän, että mä olen epävakaa persoonallisuus, johon saattaa muuten myös liittyä hypoilua (kuulemma). Lääkäri on epäileväinen, koska mulle on tehty diagnoosi, mutta ei oo määrätty kaksuuntaisen hoitoon tarkoitettua lääkettä. (Olkoonkin sitten, että se oli hän ihan itse, jonka olis pitänyt se mulle määrätä, sen tosin hoksasin vasta lähtiessäni, mutta hällähän ne mun paperit oli naaman edessä.) Se nyt kuulemma on epäilyttävää ja saa hänet miettimään. Hän kertoi, että klassinen vaikea kaksisuuntainen näkyy ihmisestä päällepäin sairausjakson ollessa käynnissä, mutta mä en kuulemma oo edes tarpeeksi masentunut ollessani masentunut. Ja jos mä en oo klassinen vaikea tapaus, niin on vaikea sanoa oonko mä yhtään minkäänlainen tapaus, tähän kun ei ole mitään taikakeinoja. Hän ihmettelee, miksi se on mulle niin tärkeää, että mulla on kaksisuuntainen. Hän tietää, että minulla on vaikea ongelma minuuteni olemattomuuden kanssa, ei usko että kaksisuuntaisella on mitään tekemistä minkään kanssa, mutta ei silti suostu epäilemään mitään muutakaan, mistä saisi hänen mielestään sopivammin vastauksia näihin asioihin. Mä en tyydy siihen vastaukseen, että kaikki johtuu epävakaasta, koska näin ei selvästi oo.
Se määräs mulle lääkettä masennuspainoitteisen kaksisuuntaisen hoitoon, kun itse pyysin lääkemuutosta, toki kirjoitti siihen kylkeen "masennukseen". Määräs mulle joitain verikokeita, joita itse pyysin ja antoi uuden ajan kuukauden päähän, jolloin tehään myös lausunto kuntoutustuen jatkoa varten. Tän kaiken se teki luultavasti vaan saadakseen mut hiljaseksi ja päästäksee musta eroon.
Eli toisin sanoen mä en edelleenkään tiedä kuka mä oon, mitä mä oon, mikä mua vaivaa, mihin mä kuulun ja miksei mua auteta. Mä oon edelleen vaan surkee luuseri, joka yrittää löytää lääketieteellisen syyn sille, että on vaan yksinkertasesti paska. Mä en enää tiedä, mikä on "normaalia" ja mikä ei, vaivaako mua yhtään mikään vai ei ja pitäiskö mun nyt vaan ihan oikeesti lopettaa tää surkee ns. elämäni ja lopettaa tämä vinkuminen joka ei johda yhtään mihinkään vai MITÄ VITTUA MÄ TEEN! Mun pää hajoaa, mua ahdistaa ja mä en jaksa enää..
Ja mä en nyt jaksa oikolukea tätä tekstiä, kysykää jos jotain kysyttävää, sekavaakin se saattaa olla kun ei tää mun pääkoppakaan kovin selkeillä linjoilla tällä hetkellä ole.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
HYVÄÄ päivää!
Aluksi heti, etten unohda, niin sain sitten loppuviimein taisteltua itseni syömään jotain eilen.
Ja sitten tänään: Heräsin vasta puoli seittemältä, eli nukuin ihan kokonaisen 6,5tuntia katkeamatonta unta!! Mä en nyt just muista et koskaa ois tuntunu herääminen niiiin hyvältä kun tänä aamuna ja mä olin ihan täynnä energiaa! Sit keitin kahvia ja söin aamupalaa, ulkoilutin koiran ja kävin suihkussa. Nyt jostain syystä juon taas kahvia, vaikka alkais oleen lounasaika, mut ei kai sillekään mitään voi! Kahvi on nam <3
Niin joo, melkein unohdin mainita, että oon tutkinut horoskooppeja tänään. Tai siis yrittäny, keskittyminen ei nyt oikeen suju. Eikä horoskoopit sinänsä ees kiinnosta mua mitenkään, tuli vaan aamulla mieleen et vois vähän lueskella. Sit oon lukenu blogeja, yrittäny ettiä uusia luettavaksi, mut en kyl löytäny mitää kivaa. :( Onneksi on pari kivaa jo ennestään. :)
Mun ajatukset kiitää nyt niiiiin lujaa, et pitää kirjottaa ihan superpikavauhtia että pysyy perässä. Paikallaan istuminen on hieman hankalaa, tämänkin tekstin aikana oon käyny jo ainakin kahesti peilin eessä miettimäs, et mun kulmakarvat kaipais nyppimistä. En kuitenkaan nyt ehdi nyppiä niitä, kun pitää kirjoittaa. Katotaan pian.
Oon huomannut, että lukemiseen keskittymistä auttaa, et kun ajatus alkaa harhailla, niin vaihtaa asentoa ja keskittyy hetkeksi siihen et kuinka päin siinä tuolilla istuukaan ja sitte ottaa lauseen verran pakkia, niin johan alkaa mennä jakeluun. Jotain ton tapasta mulle on DKT:s yritetty opettaa jo vuoden ajan, mutta ideathan on aina parempia kun ne keksii ite, eiks joo?! :D
Mua ei oikeestaan oo hirveesti ahdistanut toi DKT:n tauko, tulipa vaan mieleen, vaikka se on nyt ollut jo useemman viikon pois kuvioista. Se on aika erikoista, yleensä oon ollut ahdistuksesta ihan umpisolmussa, kun se on ollut yhen viikon tauolla. Ehkä se on sitä, kun se alkaa, sit kun alkaa, uudella kokoonpanolla, niin jännittää ne uudet ihmiset sen verran ettei pysty ahdistumaan siit et siihen on vielä aikaa. Kaks viikkoa. Tai jotain. En oo varma.
Tää on oikeesti aika hassua, kun nää ajatukset tosiaan juoksee nii, et kun nousee tästä tehäkseen jotain niin päätyy pyörimään ympäri kämppää miettimäs et mitä olikaan tekemäs. Hihittelen täällä vain itekseni. Ja elukat kattoo ku hullua. Mikähän niitäki vaivaa..?
Hihih, nyt on pakko kertoa, kun tulin suihkusta ja aloin pukea, niin mun alushousukopassa oli joku Lola niminen päiväunilla ja kun sanoin sille jotain tyyliin "mä tarvisin nyt pikkuhousut", sain sitte niin komian mulkaasun, et luulekko et aion liikkua. Onneks mulla on joskus pari viikkoa sitten narulta otetut puhtaat pyykit (ne loput, joita ei vielä ole uudelleen käytetty) kopassa odottamassa, et joku laittais ne kaappiin. En nyt sit tiä kannattaakokaan niitä laittaa sinne kaappiin, kun ei näköjään enää voi olla varma että ne saa tarvittaessa sieltä pois :D
Mun niska-hartia-pää särkykin on mennyt yön aikana jonnekkin kiusaamaan jotakuta muuta! Vähä mahtavaa :) Nokka tosin vuotaa vieläkin, ja se on ihan vammasta, mutta ehkä tän flunssan on tarkotus ehkäistä ton nilkan liikarasitusta, kivuton se on, mutta parantumisvaiheessa vielä.
Tapsu ärsytti mua aamulenkin aikaan ihan merkillisen paljon. Tai enimmäkseen ennen lenkkiä. Mä en oikeen tiä miks, mutta ärähtelin ja murahtelin sille oikeestaan mitä tahansa se tekikin. Kuinkaa ei oo hyvä. Paha minä :(
Taas asiasta kukkapurkkiin, on pohjalainen (?) sanonta jotain et "mun kans ois helppo olla, sais olla vaan justiin niinku mä sanon". Niin mun kans on varmaan tositosi helppo olla, kun ehtii toteuttaa, mitä eka sanoin, niin oon jo muuttanu mieleni ja kaikki on edelleen huonosti! :DD
Pitäis lakata kynnet. Ja pitäis oikeesti nyt kehitellä sitä lounasta, mut kahvi ei loppunu viä! Ei ku loppuipas. Voi paska. Ehkä siis sitten sitä sapuskaa. Ja kulmakarvat ja kynnet. Eiku hä? No joka tapauksessa, mä meen nyt tekemään jotain. Heippa! :)
Ja sitten tänään: Heräsin vasta puoli seittemältä, eli nukuin ihan kokonaisen 6,5tuntia katkeamatonta unta!! Mä en nyt just muista et koskaa ois tuntunu herääminen niiiin hyvältä kun tänä aamuna ja mä olin ihan täynnä energiaa! Sit keitin kahvia ja söin aamupalaa, ulkoilutin koiran ja kävin suihkussa. Nyt jostain syystä juon taas kahvia, vaikka alkais oleen lounasaika, mut ei kai sillekään mitään voi! Kahvi on nam <3
Niin joo, melkein unohdin mainita, että oon tutkinut horoskooppeja tänään. Tai siis yrittäny, keskittyminen ei nyt oikeen suju. Eikä horoskoopit sinänsä ees kiinnosta mua mitenkään, tuli vaan aamulla mieleen et vois vähän lueskella. Sit oon lukenu blogeja, yrittäny ettiä uusia luettavaksi, mut en kyl löytäny mitää kivaa. :( Onneksi on pari kivaa jo ennestään. :)
Mun ajatukset kiitää nyt niiiiin lujaa, et pitää kirjottaa ihan superpikavauhtia että pysyy perässä. Paikallaan istuminen on hieman hankalaa, tämänkin tekstin aikana oon käyny jo ainakin kahesti peilin eessä miettimäs, et mun kulmakarvat kaipais nyppimistä. En kuitenkaan nyt ehdi nyppiä niitä, kun pitää kirjoittaa. Katotaan pian.
Oon huomannut, että lukemiseen keskittymistä auttaa, et kun ajatus alkaa harhailla, niin vaihtaa asentoa ja keskittyy hetkeksi siihen et kuinka päin siinä tuolilla istuukaan ja sitte ottaa lauseen verran pakkia, niin johan alkaa mennä jakeluun. Jotain ton tapasta mulle on DKT:s yritetty opettaa jo vuoden ajan, mutta ideathan on aina parempia kun ne keksii ite, eiks joo?! :D
Mua ei oikeestaan oo hirveesti ahdistanut toi DKT:n tauko, tulipa vaan mieleen, vaikka se on nyt ollut jo useemman viikon pois kuvioista. Se on aika erikoista, yleensä oon ollut ahdistuksesta ihan umpisolmussa, kun se on ollut yhen viikon tauolla. Ehkä se on sitä, kun se alkaa, sit kun alkaa, uudella kokoonpanolla, niin jännittää ne uudet ihmiset sen verran ettei pysty ahdistumaan siit et siihen on vielä aikaa. Kaks viikkoa. Tai jotain. En oo varma.
Tää on oikeesti aika hassua, kun nää ajatukset tosiaan juoksee nii, et kun nousee tästä tehäkseen jotain niin päätyy pyörimään ympäri kämppää miettimäs et mitä olikaan tekemäs. Hihittelen täällä vain itekseni. Ja elukat kattoo ku hullua. Mikähän niitäki vaivaa..?
Hihih, nyt on pakko kertoa, kun tulin suihkusta ja aloin pukea, niin mun alushousukopassa oli joku Lola niminen päiväunilla ja kun sanoin sille jotain tyyliin "mä tarvisin nyt pikkuhousut", sain sitte niin komian mulkaasun, et luulekko et aion liikkua. Onneks mulla on joskus pari viikkoa sitten narulta otetut puhtaat pyykit (ne loput, joita ei vielä ole uudelleen käytetty) kopassa odottamassa, et joku laittais ne kaappiin. En nyt sit tiä kannattaakokaan niitä laittaa sinne kaappiin, kun ei näköjään enää voi olla varma että ne saa tarvittaessa sieltä pois :D
Mun niska-hartia-pää särkykin on mennyt yön aikana jonnekkin kiusaamaan jotakuta muuta! Vähä mahtavaa :) Nokka tosin vuotaa vieläkin, ja se on ihan vammasta, mutta ehkä tän flunssan on tarkotus ehkäistä ton nilkan liikarasitusta, kivuton se on, mutta parantumisvaiheessa vielä.
Tapsu ärsytti mua aamulenkin aikaan ihan merkillisen paljon. Tai enimmäkseen ennen lenkkiä. Mä en oikeen tiä miks, mutta ärähtelin ja murahtelin sille oikeestaan mitä tahansa se tekikin. Kuinkaa ei oo hyvä. Paha minä :(
Taas asiasta kukkapurkkiin, on pohjalainen (?) sanonta jotain et "mun kans ois helppo olla, sais olla vaan justiin niinku mä sanon". Niin mun kans on varmaan tositosi helppo olla, kun ehtii toteuttaa, mitä eka sanoin, niin oon jo muuttanu mieleni ja kaikki on edelleen huonosti! :DD
Pitäis lakata kynnet. Ja pitäis oikeesti nyt kehitellä sitä lounasta, mut kahvi ei loppunu viä! Ei ku loppuipas. Voi paska. Ehkä siis sitten sitä sapuskaa. Ja kulmakarvat ja kynnet. Eiku hä? No joka tapauksessa, mä meen nyt tekemään jotain. Heippa! :)
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Vihaan sinua, itseviha.
No joo. Mä oon koko päivän yrittäny kirjottaa, niin tänne, kun bipopalstallekin, mutta ei tunnu tulevan taas mitään.. Aivot vaan kumisee tyhjyyttään.
Kokeilinpa sitten tosiaan niitä perjantaikännejä. Mä en takuulla juo enää ikinä (niin varmaan), kun koko seuraava viikko on pilalla. Väsymystä, unettomuutta, aiheetonta morkkista (ei, en tehnyt mitään tyhmää, en tuhlannut rahaa tms), levottomuus, saamattomuus, itsesyytökset, en oikeen ees saa kiinni mistä nyt taas pitäis olla syytettynä, mut syyllisyys edellesen seurauksena on silti läsnä. Mä vihaan nyt vain taas itseäni niin paljon..
En oo syönytkään melkein vuorokauteen mitään. Tuntuu liian raskaalta ajatukselta.. Kahvin keittäminenkin on nyt aika ylivoimaista, enkä siis oo juonut tänään kahviakaan. Aloin tossa yhentoista aikoihin miettiä, et mitäköhän sitä söis lounaaksi. Päädyin salaattiin. Tunnin taistelun jälkeen onnistuin jopa tekemään salaatin, niin ison, et siitä riittää päivällisellekin lisukkeeksi. No, sitähän nyt riittäis sitten vaikka huomiseksikin lounaaksi, koska en saanut syötyä. Noinkin suuren fyysisen ponnistelun jälkeen koko ajatus syömisestä tuntui vain niin vastenmieliseltä. Laiska mikä laiska. O_o
Lounasepisodin jälkeen päätin sitten, että nyt ainakin poistut sitten koneelta, *itut siinäkään tarvi koko päivää notkua, keksit jotain muuta tekemistä. Mut olo on niin huikea, että ainut keksimäni tekemisen muoto oli laittaa sohvalle maate, vetää peitto korviin ja tehdä sitä mitä parhaiten osaan: Ei mitään. Kolme tuntia siinä pyörin ja ihmettelin ja ajattelin, kunnes sain vähän eloa tähän kroppaan taas. Meinasin keittää kahvia, mut kävinki röökillä ja aloin kirjottaa.
Viimesen kahen vuorokauden aikana mä oon nukkunut yhteensä noin neljä tuntia. Nukahtaminen menee ihan hyvin, mutta sitten hetipian nukahtamisen jälkeen alkaa sellanen levoton hereille säpsyily. Eli sen neljäkin tuntia mä oon nukkunut noin 265 pätkässä. Kaikista oudointa tässä on se, että mulla ei oikeestikkaan ees oo nälkä tai väsy. Siis sellanen nukkumisväsy. Tää henkinen väsymys on kuitenki aina mukana.
Nyt on sellanen olo, et vois melkein tehdäkin jotain, mutta kun niskaa ja hartijaa särkee, niin unohdetaanpa. Tosin mä uskon kyllä etten tekis mitää kuitenkaan, oli kipuja tai ei, mut jotenki nyt vaan olo on sellanen.
Viime viikolla kirjotin kuinka outoo on, kun koira ei oo kotona. Nyt mun on jostain syystä ihan kummallisen vaikea sopeutua siihen, et se on kotona. Taas pyörii vain päässä miljoona ajatusta, mitä pitäis tehdä, ja tokikin on vanha kunnon syyllisyys siitä, ettei saa sen kanssa mitään tehtyä. Toki nyt pakolliset, mutta siihen se kaikki mun energiani sitten menikin..
Oho, olipas siinä asiaa.. Nyt on jotenkin purkautunu fiilis, jotenki ehkä helpompi hengittää. Enskertaan :)
Kokeilinpa sitten tosiaan niitä perjantaikännejä. Mä en takuulla juo enää ikinä (niin varmaan), kun koko seuraava viikko on pilalla. Väsymystä, unettomuutta, aiheetonta morkkista (ei, en tehnyt mitään tyhmää, en tuhlannut rahaa tms), levottomuus, saamattomuus, itsesyytökset, en oikeen ees saa kiinni mistä nyt taas pitäis olla syytettynä, mut syyllisyys edellesen seurauksena on silti läsnä. Mä vihaan nyt vain taas itseäni niin paljon..
En oo syönytkään melkein vuorokauteen mitään. Tuntuu liian raskaalta ajatukselta.. Kahvin keittäminenkin on nyt aika ylivoimaista, enkä siis oo juonut tänään kahviakaan. Aloin tossa yhentoista aikoihin miettiä, et mitäköhän sitä söis lounaaksi. Päädyin salaattiin. Tunnin taistelun jälkeen onnistuin jopa tekemään salaatin, niin ison, et siitä riittää päivällisellekin lisukkeeksi. No, sitähän nyt riittäis sitten vaikka huomiseksikin lounaaksi, koska en saanut syötyä. Noinkin suuren fyysisen ponnistelun jälkeen koko ajatus syömisestä tuntui vain niin vastenmieliseltä. Laiska mikä laiska. O_o
Lounasepisodin jälkeen päätin sitten, että nyt ainakin poistut sitten koneelta, *itut siinäkään tarvi koko päivää notkua, keksit jotain muuta tekemistä. Mut olo on niin huikea, että ainut keksimäni tekemisen muoto oli laittaa sohvalle maate, vetää peitto korviin ja tehdä sitä mitä parhaiten osaan: Ei mitään. Kolme tuntia siinä pyörin ja ihmettelin ja ajattelin, kunnes sain vähän eloa tähän kroppaan taas. Meinasin keittää kahvia, mut kävinki röökillä ja aloin kirjottaa.
Viimesen kahen vuorokauden aikana mä oon nukkunut yhteensä noin neljä tuntia. Nukahtaminen menee ihan hyvin, mutta sitten hetipian nukahtamisen jälkeen alkaa sellanen levoton hereille säpsyily. Eli sen neljäkin tuntia mä oon nukkunut noin 265 pätkässä. Kaikista oudointa tässä on se, että mulla ei oikeestikkaan ees oo nälkä tai väsy. Siis sellanen nukkumisväsy. Tää henkinen väsymys on kuitenki aina mukana.
Nyt on sellanen olo, et vois melkein tehdäkin jotain, mutta kun niskaa ja hartijaa särkee, niin unohdetaanpa. Tosin mä uskon kyllä etten tekis mitää kuitenkaan, oli kipuja tai ei, mut jotenki nyt vaan olo on sellanen.
Viime viikolla kirjotin kuinka outoo on, kun koira ei oo kotona. Nyt mun on jostain syystä ihan kummallisen vaikea sopeutua siihen, et se on kotona. Taas pyörii vain päässä miljoona ajatusta, mitä pitäis tehdä, ja tokikin on vanha kunnon syyllisyys siitä, ettei saa sen kanssa mitään tehtyä. Toki nyt pakolliset, mutta siihen se kaikki mun energiani sitten menikin..
Oho, olipas siinä asiaa.. Nyt on jotenkin purkautunu fiilis, jotenki ehkä helpompi hengittää. Enskertaan :)
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Otsikko
Noniin, nyt on taas vähä enemmän järjissään oleva olo.. Nukuin viime yönäkin kuitenki 9h, mikä on aika hassua kun ei mulla mitään univelkaakaan pitäisi olla.. Kai sen voi ajatella ennakkona sitten :D
Jaa, taas meni tunti tuon alotuskappaleen kirjotuksesta, kun jotenki nyt tökkii. Runosuoni tukossa :P Hirveen sekavia fiiliksiä taas ilmassa. Koskahan tämä vuoristorata loppuis :/
Miespuolisko ilmeisesti odottelis mua tänään sinne.. Saa nähä meenkö, mäkin odottelin sitä keskiviikkona tänne. Ja jotenki kiinnostuskin on nyt hukassa, oikeastaan ahdistaa ajatus mennä. Lieneekö johtuu siitä, kun tän parisuhteen tila on nyt niin epävakaa, ja mä kaipaisin lähinnä hieman tasapainoa elämään.. Tästä touhusta on tasapaino kaukana.
Tekis mieli kiskasta kunnon känni. Varmasti tekisinki niin, jos en ois taas ihan peeaa. Tässä paljon viime aikoina lueskeltuani (ja aiempia oloja muistellessani) oon vähän miettiny, että tuo alkoholi olis ihan hyvä jättää ruokaympyrän ulkopuolelle, mutta.. Tekis nyt vähän mieli sohaista kepillä jäätä :D
Jokapaikassa kun sanotaan, että bipopotilaiden alkoholinkäyttö saattaa laukaista (hypo)mania- tai masennusjakson. Mä oon jo pitkään tuntenut krapulapäivinä ja niitä seuraavinakin erittäin sekopäisiä oloja, nyt mun tekis mieli verestää muistoja, että onko ne just sellasia kakssuuntaselle tyypillisiä tuntemuksia.. Ymmärtääks kukaan nyt tätä mun logiikkaa?? Koska mä oon sekasin ja netissä lukee miten bipot on sekasin, niin mä haluan kokeilla oonko mä silleen sekasin vai jotenki muuten sekasin :DD Joo, nyt menee jo vähä ohi iteltäkin... Mutta yhtä kaikki, mun tekis silti mieli juoda.
Plääh, mun pitäis oikeesti saada jotain muuta ajateltavaa kun pääni. Täs tulee viä hulluksi, kun pakonomaisesti päivät pitkät yrittää analysoida itteään ja olojaan. Vois mennä vaikka röökille ja keittää lisää kahvia. Siijuu :)
Jaa, taas meni tunti tuon alotuskappaleen kirjotuksesta, kun jotenki nyt tökkii. Runosuoni tukossa :P Hirveen sekavia fiiliksiä taas ilmassa. Koskahan tämä vuoristorata loppuis :/
Miespuolisko ilmeisesti odottelis mua tänään sinne.. Saa nähä meenkö, mäkin odottelin sitä keskiviikkona tänne. Ja jotenki kiinnostuskin on nyt hukassa, oikeastaan ahdistaa ajatus mennä. Lieneekö johtuu siitä, kun tän parisuhteen tila on nyt niin epävakaa, ja mä kaipaisin lähinnä hieman tasapainoa elämään.. Tästä touhusta on tasapaino kaukana.
Tekis mieli kiskasta kunnon känni. Varmasti tekisinki niin, jos en ois taas ihan peeaa. Tässä paljon viime aikoina lueskeltuani (ja aiempia oloja muistellessani) oon vähän miettiny, että tuo alkoholi olis ihan hyvä jättää ruokaympyrän ulkopuolelle, mutta.. Tekis nyt vähän mieli sohaista kepillä jäätä :D
Jokapaikassa kun sanotaan, että bipopotilaiden alkoholinkäyttö saattaa laukaista (hypo)mania- tai masennusjakson. Mä oon jo pitkään tuntenut krapulapäivinä ja niitä seuraavinakin erittäin sekopäisiä oloja, nyt mun tekis mieli verestää muistoja, että onko ne just sellasia kakssuuntaselle tyypillisiä tuntemuksia.. Ymmärtääks kukaan nyt tätä mun logiikkaa?? Koska mä oon sekasin ja netissä lukee miten bipot on sekasin, niin mä haluan kokeilla oonko mä silleen sekasin vai jotenki muuten sekasin :DD Joo, nyt menee jo vähä ohi iteltäkin... Mutta yhtä kaikki, mun tekis silti mieli juoda.
Plääh, mun pitäis oikeesti saada jotain muuta ajateltavaa kun pääni. Täs tulee viä hulluksi, kun pakonomaisesti päivät pitkät yrittää analysoida itteään ja olojaan. Vois mennä vaikka röökille ja keittää lisää kahvia. Siijuu :)
torstai 14. maaliskuuta 2013
Laiskottelua
Niiiiiin laiska päivä, ettei paljo paremmasta väliä.. Nukuin viime yönä 16 tuntia ja tää päivä on menny kyllä niin usvasesti että huhhuh.. Alotin salkkarimaratoninkin, muutamaan viikkoon en oo jaksanu muutaku tallentaa niitä.
Mulla ei kyllä oikeastikkaan oo yhtään mitään sanottavaa, mutta yritänpä nyt kuitenki, kun jo lupasin päivittäisen päivityksen. Tosin tää touhu on kyllä enemmän haukottelua kuin kirjottamista.
Jos mä aiempina päivinä oon kertonut teille, mitä kaikkea on mielessä ja mitä oon tehnyt, niin pitäisköhän mun tälläsenä päivänä listata kaikki mitä en oo tehnyt tai ajatellut? :D Ei varmaankaan oo kovin tarpeellista.. Mutta jospa mä huomenna koittaisin ensinnäkin saada itteni hereille aamusta, ja kattoisin oisko mulla silloin jotain järkevää sanottavaa. Äiti opetti, että jos ei oo mitään järkevää sanomista, on parempi olla hiljaa. Toimimme siis sen mukaan.
Huomiseen hanit <3
Mulla ei kyllä oikeastikkaan oo yhtään mitään sanottavaa, mutta yritänpä nyt kuitenki, kun jo lupasin päivittäisen päivityksen. Tosin tää touhu on kyllä enemmän haukottelua kuin kirjottamista.
Jos mä aiempina päivinä oon kertonut teille, mitä kaikkea on mielessä ja mitä oon tehnyt, niin pitäisköhän mun tälläsenä päivänä listata kaikki mitä en oo tehnyt tai ajatellut? :D Ei varmaankaan oo kovin tarpeellista.. Mutta jospa mä huomenna koittaisin ensinnäkin saada itteni hereille aamusta, ja kattoisin oisko mulla silloin jotain järkevää sanottavaa. Äiti opetti, että jos ei oo mitään järkevää sanomista, on parempi olla hiljaa. Toimimme siis sen mukaan.
Huomiseen hanit <3
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Niitä päiviä..
Tai oikeastaan niitä iltoja, kun on taas miettinyt päänsä niin puhki, ettei jaksa enää. Mietinkö mä eilen jotain sen tyylistä miekkosen tänne tuloon liittyen, kun "mitäköhän siitäki tulee". No, nyt mä tiedän: ei mitään. Se jäi matkalle, kavereiden kans dokaan. "Onhan nyt pikkulauantai!"
No, tälläinen pieni vastoinkäyminen sai sitten miettimään koko tätä elämää, ja aikani jahkailtua tulin lopputulokseen, että paskaahan tämä on. Yllätyittekö?
Tää on niitä päiviä, jolloin ei voi olla miettimättä miten kivaa olis, jos ei huomenaamuna enää heräisikkään. Niitä, joina tekis mieli nostaa iltalääkkeiden annostus noin 3000-kertaseksi. Niitä, jolloin musta ei oo tarpeeksi tumma väri kuvaamaan ajatuksia joita pääkopassa taas liikkuu.
En mä jaksa enää kirjottaakkaa, meen kai tästä katteleen jotain iltapalaa. Tai jotain... Öitä..
No, tälläinen pieni vastoinkäyminen sai sitten miettimään koko tätä elämää, ja aikani jahkailtua tulin lopputulokseen, että paskaahan tämä on. Yllätyittekö?
Tää on niitä päiviä, jolloin ei voi olla miettimättä miten kivaa olis, jos ei huomenaamuna enää heräisikkään. Niitä, joina tekis mieli nostaa iltalääkkeiden annostus noin 3000-kertaseksi. Niitä, jolloin musta ei oo tarpeeksi tumma väri kuvaamaan ajatuksia joita pääkopassa taas liikkuu.
En mä jaksa enää kirjottaakkaa, meen kai tästä katteleen jotain iltapalaa. Tai jotain... Öitä..
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Vapaapäiväpäivitys vol.2
Tänään on ollut jotenkin ihan pelottavan tasainen päivä. Ei hermostuneisuutta, ei masennusta, ahdistusta, muttei sen kummemmin iloa tai oikeen mitään muutakaan. Ihan vaan laiskempaakin laiskempi ja maailman tavallisin tiistai. Mä en oikeen tiedä onko tää hyvä juttu, vaiko vaan tyyntä myrskyn edellä.. Sen näkee sitte.
Aamulla kerroin tosta mun uudesta päiväkirjasta, ja oon tässä päivän mittaan sitä tutkiskellut. Totesin, että en osaa täyttää sitä. Se ei välttämättä johdu siitä, että se itsessään olis jotenkin vaikeaselkoinen, mutta kun mä oon sitä senkin puolesta. Jos ei siis lainkaan ymmärrä itseään, miten voi kirjata mitään siitä muistiin...?
hmm.. Ei mulla tainnutkaan olla tämän kummempaa mielessä. Hyviä öitä kaikelle kansalle :)
Aamulla kerroin tosta mun uudesta päiväkirjasta, ja oon tässä päivän mittaan sitä tutkiskellut. Totesin, että en osaa täyttää sitä. Se ei välttämättä johdu siitä, että se itsessään olis jotenkin vaikeaselkoinen, mutta kun mä oon sitä senkin puolesta. Jos ei siis lainkaan ymmärrä itseään, miten voi kirjata mitään siitä muistiin...?
hmm.. Ei mulla tainnutkaan olla tämän kummempaa mielessä. Hyviä öitä kaikelle kansalle :)
Vapaapäivä
Ihan outo olo kun koira ei oo kotona. Vein eilen sen kaverille hoitoon, kun toi mun venähtänyt nilkkani kaipaa epätoivoisesti lepoa ja koiran ulkoilutus ei oikeen nyt sovi kuvioon. Tänään on siis päivä, jona mun ei ole lainkaan pakko mennä yhtään mihinkään! :) Ja maailman ihanin tunne, kun on ystäviä jotka vielä jaksaa toista hädässä auttaa <3
Eilinen terapiakäynti oli ehkä rankin tähän mennessä. On ollut niiiin paljon ajatuksia tässä viime aikoina, että alkoi jo tuntua että ei oo ees käynyt terapiassa ikuisuuteen. En mä itkuisuudeltani paljoa saanut siellä puhutuksi, mutta onneksi mulla oli kaikenmaailman lappusia, joissa luki mistä kaikesta multa nyt kannattaa kysellä ja mä sit vain kyyneleiden välistä yritin nyökkäillä tai puistella päätäni. Tai yrittää epätoivoisesti sopertaa jotain. Terapeutti piti ihan loistavana ideana tuota viikkokorttia ja varsinkin niiden omien ajatusten kirjoittelua sinne taakse.
Sain myös "kaksisuuntaisen mielialahäiriön tuntemus ja tietämys"-päiväkirjan. En oo vielä ehtinyt sen kummemmin siihen tutustua, mutta siinä on jotain taulukkohärdellejä, joiden tarkotus ilmeisesti on kirjata oireita lääkäriä varten, jotta lääkäri saa sit luotettavamman kokonaiskuvan niistä ja voi auttaa mahdollisimman hyvin. Alankin tutkia sitä tässä seuraavaksi.
Raskaamman päivän jälkeen vietin illan mun maailman ihanimman pikkusiskoni kanssa ja se oli niin rentouttavaa. Yhden veljistä kanssa tuli siinä juteltua jonkin verran ja tietty sitten äidin. Huomenna ajattelin vihdoin yrittää päästä käymään isosiskon tykönä, on ollut hirmuisen huono omatunto kun en oo pitkään aikaan jaksanut käydä..
Olen luvannut lakata jatkuvasti käyttämästä täytyä- sanan konditionaalimuotoa, mutta nyt mun täytyis oikeasti saada vähän siivottua, kun tällä tietoa tuo miespuoliskoni tulisi huomenna tänne meille. Ensimmäistä kertaa useempaan kuukauteen. Saa nähä mitä siitäki tulee... Ja sitäpaitsi, mut patterit lotisee siihen malliin et tuntuu ku asuis keskellä niagaran putouksia, enkä kehtaa pyytää naapuria (joka tässä talossa hoitaa tälläiset asiat) ilmaamaan niitä tän sotkun takia. Nyt oon sitten ratkaissut ongelman sammuttamalla niitä pattereita ja sen kyllä huomaa lämpötilassa :/ Vaikka onhan täällä kuitenkin vielä 19 astetta. Vois olla kylmempiki.
Jees, ei kai mulla muuta nyt justiin. Kivaa päivää kaikille :)
Eilinen terapiakäynti oli ehkä rankin tähän mennessä. On ollut niiiin paljon ajatuksia tässä viime aikoina, että alkoi jo tuntua että ei oo ees käynyt terapiassa ikuisuuteen. En mä itkuisuudeltani paljoa saanut siellä puhutuksi, mutta onneksi mulla oli kaikenmaailman lappusia, joissa luki mistä kaikesta multa nyt kannattaa kysellä ja mä sit vain kyyneleiden välistä yritin nyökkäillä tai puistella päätäni. Tai yrittää epätoivoisesti sopertaa jotain. Terapeutti piti ihan loistavana ideana tuota viikkokorttia ja varsinkin niiden omien ajatusten kirjoittelua sinne taakse.
Sain myös "kaksisuuntaisen mielialahäiriön tuntemus ja tietämys"-päiväkirjan. En oo vielä ehtinyt sen kummemmin siihen tutustua, mutta siinä on jotain taulukkohärdellejä, joiden tarkotus ilmeisesti on kirjata oireita lääkäriä varten, jotta lääkäri saa sit luotettavamman kokonaiskuvan niistä ja voi auttaa mahdollisimman hyvin. Alankin tutkia sitä tässä seuraavaksi.
Raskaamman päivän jälkeen vietin illan mun maailman ihanimman pikkusiskoni kanssa ja se oli niin rentouttavaa. Yhden veljistä kanssa tuli siinä juteltua jonkin verran ja tietty sitten äidin. Huomenna ajattelin vihdoin yrittää päästä käymään isosiskon tykönä, on ollut hirmuisen huono omatunto kun en oo pitkään aikaan jaksanut käydä..
Olen luvannut lakata jatkuvasti käyttämästä täytyä- sanan konditionaalimuotoa, mutta nyt mun täytyis oikeasti saada vähän siivottua, kun tällä tietoa tuo miespuoliskoni tulisi huomenna tänne meille. Ensimmäistä kertaa useempaan kuukauteen. Saa nähä mitä siitäki tulee... Ja sitäpaitsi, mut patterit lotisee siihen malliin et tuntuu ku asuis keskellä niagaran putouksia, enkä kehtaa pyytää naapuria (joka tässä talossa hoitaa tälläiset asiat) ilmaamaan niitä tän sotkun takia. Nyt oon sitten ratkaissut ongelman sammuttamalla niitä pattereita ja sen kyllä huomaa lämpötilassa :/ Vaikka onhan täällä kuitenkin vielä 19 astetta. Vois olla kylmempiki.
Jees, ei kai mulla muuta nyt justiin. Kivaa päivää kaikille :)
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Lakossa edelleen
Nyt mä taas oon päättänyt yrittää kirjottaa päivittäin. Mä luotan päätöksiini nykyään noin 0,5%:sti, mutta ei anneta sen häiritä. Ajattelin yrittää sisällyttää tän mun päivärytmiin, joka myöskin on vielä vähän kehitteillä, mut en oikein tiedä mikä olis hyvä aika.
Toisaalta tykkään tästä aamupäivästä, kun minä oon vielä paikalla kirjottamassa, yleensä illan mittaan joku muu ottaa vallan näistä teksteistä, ja se on just se syy miks niitä taukoja tulee. Mä kun en haluaisi allekirjottaa sanaakaan siitä, mitä masentunut/ahdistunut/hypoileva/muuten vaan tunnevammanen minä sanoo. Eri tunnetilat sanelee tekstin, mutta yleensä mä alan jossain vaiheessa epäillä niiden julkaisukelpoisuutta ja siihen se kirjottaminen sitten kaatuukin.
Sitten taas toisaalta musta olis kiva yrittää saada julkaistua tekstiä juuri äsken kuvailemissani oloissa, että saisin muodostettua vähän jonkinlaista kokonaiskuvaa itsestäni. Mä kun en oikeasti enää tiedä, kuka mä olen.
Mä muistaisin joskus nähneeni Jossun, joka oli älykäs, iloinen, elämänmyönteinen, avoin ja vapaamielinen. Jossun, joka nautti elämästään ja jolle jokainen päivä oli uus seikkailu. Onnellinen minä. Mutta mä en enää tiedä, onko tällästä koskaan ollutkaan, vai haluaako mun mieleni uskotella, että joskus kaikki oli paremmin. Oliko? Vai onko maailma tosiaan aina ollut niin paska kun mitä mä nyt uskon sen olevan?
Kaikki entinen tuntuu vain kaukaiselta unelta, sellasen sumun peitossa.. Kaikki tuleva taas on painajaista, jota mä en halua nähdä saati ajatella. Mä en enää tunne kuuluvani mihinkään, en vaan oikeesti enää tiedä miks elän.
Nyt meni kyllä niin synkäksi, että kohta pitää vissiin alkaa taas pelätä itteänsä.. Hui kauhistus :/ Vois hukuttautua kahvikuppiin. Päivänjatkoja.
Toisaalta tykkään tästä aamupäivästä, kun minä oon vielä paikalla kirjottamassa, yleensä illan mittaan joku muu ottaa vallan näistä teksteistä, ja se on just se syy miks niitä taukoja tulee. Mä kun en haluaisi allekirjottaa sanaakaan siitä, mitä masentunut/ahdistunut/hypoileva/muuten vaan tunnevammanen minä sanoo. Eri tunnetilat sanelee tekstin, mutta yleensä mä alan jossain vaiheessa epäillä niiden julkaisukelpoisuutta ja siihen se kirjottaminen sitten kaatuukin.
Sitten taas toisaalta musta olis kiva yrittää saada julkaistua tekstiä juuri äsken kuvailemissani oloissa, että saisin muodostettua vähän jonkinlaista kokonaiskuvaa itsestäni. Mä kun en oikeasti enää tiedä, kuka mä olen.
Mä muistaisin joskus nähneeni Jossun, joka oli älykäs, iloinen, elämänmyönteinen, avoin ja vapaamielinen. Jossun, joka nautti elämästään ja jolle jokainen päivä oli uus seikkailu. Onnellinen minä. Mutta mä en enää tiedä, onko tällästä koskaan ollutkaan, vai haluaako mun mieleni uskotella, että joskus kaikki oli paremmin. Oliko? Vai onko maailma tosiaan aina ollut niin paska kun mitä mä nyt uskon sen olevan?
Kaikki entinen tuntuu vain kaukaiselta unelta, sellasen sumun peitossa.. Kaikki tuleva taas on painajaista, jota mä en halua nähdä saati ajatella. Mä en enää tunne kuuluvani mihinkään, en vaan oikeesti enää tiedä miks elän.
Nyt meni kyllä niin synkäksi, että kohta pitää vissiin alkaa taas pelätä itteänsä.. Hui kauhistus :/ Vois hukuttautua kahvikuppiin. Päivänjatkoja.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Otsikointilakko
Hienosti _taas_ kaivoin itteni ylös tuolta suosta, johon eilen meinasin hukkua. Tänään olo on jo parempi, ainakin vielä toistaiseksi.
Lueskelin jotain foorumia ja siellä joku tyttönen etsi mailikaveria. Halusin kovasti vastata siihen ja lopulta onnistuinkin, vaikka lyhyen viestin kirjottaminen kestikin melkein tunnin kun jännitti niin kovasti. Mitä jos se ei tykkää musta, mitä jos se ei vastaakkaan jne.. Nyt mulla on koko ajan semmonen ahdistuneen odottava fiilis. Mä niin kovasti haluaisin jonkun samassa tilanteessa elävän ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä juttuja. Tai jotain..
Mä keksin ihan mullistavan idean ja oon alkanut ton viikkokortin taakse kirjotella otteita ajatuksistani, siis sellasia joita haluun terapeutin kaa käydä läpi. Ehkä siitä on jotain hyötyä, ehkä ei, mee nyt sit ja tiedä häntä..
Keskittymiskykykin on ihan täysin tallella. Tossa aiemmin mun piti koiran kanssa ulos lähtiessäni viedä roskat ja käydä siwassa samalla, mut p*skat, unohdin lompakon ja roskapussin tänne kolmanteen kerrokseen. No, illalla uudestaan. Äsken, noiden ekan kolmen kappaleen jälkeen mun puhelin soi ja juttelin hetken aikaa ja siinä sitten jo ehdin unohtaa että olin ees kirjottamassa. Tossa taas parikymmentä minuuttia sen puhelun loputtua sähläsin jotain ennenku huomasin, et tääkin on kesken. Eilen tiskasin veistä (kyllä, sitä minun erittäin terävää ihan uutta ihanuutta) ja jotenkin fairya kaataessani onnistuin roiskauttamaan sen pisaran ranteelleni. Fiksuna ihmisenä joka ei halua pesuainetta tuhlata, ajattelin pyyhkäistä sen pisaran takaisin siihen veitselle. Kyllä, sillä veitsellä. Ja kyllä, teräpuolella. Ihan viimehetkellä ennen ranteeni teurastusta tajusin mitä oon tekemässä ja käänsin sen veitsen sit ympäri. Olo ei ole ollenkaan tyhmä nyt. Huoh.
Jotenkin nyt on ollut jotain pientä huimaustakin havaittavissa, ja semmonen etova olo. hyi. Kai sitä vois nyt syöksyä sohvan nurkkaan tutkimaan mitä saissea tuolta teeveestä tänään tulis.. Paipai :)
Lueskelin jotain foorumia ja siellä joku tyttönen etsi mailikaveria. Halusin kovasti vastata siihen ja lopulta onnistuinkin, vaikka lyhyen viestin kirjottaminen kestikin melkein tunnin kun jännitti niin kovasti. Mitä jos se ei tykkää musta, mitä jos se ei vastaakkaan jne.. Nyt mulla on koko ajan semmonen ahdistuneen odottava fiilis. Mä niin kovasti haluaisin jonkun samassa tilanteessa elävän ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä juttuja. Tai jotain..
Mä keksin ihan mullistavan idean ja oon alkanut ton viikkokortin taakse kirjotella otteita ajatuksistani, siis sellasia joita haluun terapeutin kaa käydä läpi. Ehkä siitä on jotain hyötyä, ehkä ei, mee nyt sit ja tiedä häntä..
Keskittymiskykykin on ihan täysin tallella. Tossa aiemmin mun piti koiran kanssa ulos lähtiessäni viedä roskat ja käydä siwassa samalla, mut p*skat, unohdin lompakon ja roskapussin tänne kolmanteen kerrokseen. No, illalla uudestaan. Äsken, noiden ekan kolmen kappaleen jälkeen mun puhelin soi ja juttelin hetken aikaa ja siinä sitten jo ehdin unohtaa että olin ees kirjottamassa. Tossa taas parikymmentä minuuttia sen puhelun loputtua sähläsin jotain ennenku huomasin, et tääkin on kesken. Eilen tiskasin veistä (kyllä, sitä minun erittäin terävää ihan uutta ihanuutta) ja jotenkin fairya kaataessani onnistuin roiskauttamaan sen pisaran ranteelleni. Fiksuna ihmisenä joka ei halua pesuainetta tuhlata, ajattelin pyyhkäistä sen pisaran takaisin siihen veitselle. Kyllä, sillä veitsellä. Ja kyllä, teräpuolella. Ihan viimehetkellä ennen ranteeni teurastusta tajusin mitä oon tekemässä ja käänsin sen veitsen sit ympäri. Olo ei ole ollenkaan tyhmä nyt. Huoh.
Jotenkin nyt on ollut jotain pientä huimaustakin havaittavissa, ja semmonen etova olo. hyi. Kai sitä vois nyt syöksyä sohvan nurkkaan tutkimaan mitä saissea tuolta teeveestä tänään tulis.. Paipai :)
lauantai 9. maaliskuuta 2013
AjatusMaailmanpyörä
Mä oon nyt ihan hukassa. Ne sanoo, et tieto lisää tuskaa, mutta tietäisivätpä miten paljon! Huoh, mieli tekis nyt vähän avautua ja kirjottaa jotain, mutta pää on nyt niin solmussa, että tää ei oikeen suju.. Kirjoita rivi, tuijota näppäimistöä muutama minuutti, lue mitä äsken kirjoitit ja pyyhi se pois. Aloita alusta. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
Mä en jaksa odottaa maanantaita et näen terapeuttini ja saan ehkä johonkin jotain vastausta.. Ehkä.. Miksi kukaan ei oo kertonut mulle, että mut on tuomittu tähän loppuiäksi, ei enää vain todennäköisesti, vaan varmasti. Miksi mua hoidetaan vain epävakaana persoonana, vaikka jokainen suositus sanoo, että monihäiriöisillä potilailla kaksisuuntaisen mielialahäiriön hyvä hoitotasapaino on ensisijaista, tosin hoidontarve suhteutetaan tietysti oirekokonaisuuteen ja rinnakkaissairauden vaikeusasteeseen.
Nyt mun on pakko julkasta tää tälläsenään, koska muuten pyyhin tämänki vähän tekstin pois.. Pitää yrittää jatkaa, jos tässä nyt vielä joskus pystyy johonki keskittymään..
Mä en jaksa odottaa maanantaita et näen terapeuttini ja saan ehkä johonkin jotain vastausta.. Ehkä.. Miksi kukaan ei oo kertonut mulle, että mut on tuomittu tähän loppuiäksi, ei enää vain todennäköisesti, vaan varmasti. Miksi mua hoidetaan vain epävakaana persoonana, vaikka jokainen suositus sanoo, että monihäiriöisillä potilailla kaksisuuntaisen mielialahäiriön hyvä hoitotasapaino on ensisijaista, tosin hoidontarve suhteutetaan tietysti oirekokonaisuuteen ja rinnakkaissairauden vaikeusasteeseen.
Nyt mun on pakko julkasta tää tälläsenään, koska muuten pyyhin tämänki vähän tekstin pois.. Pitää yrittää jatkaa, jos tässä nyt vielä joskus pystyy johonki keskittymään..
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Miksi mä edes yritän otsikoida näitä?
Nyt voin sanoa, ettei mulla oo hajuakaan mitä mä aijon sanoa. Musta nyt vaan tuntuu, että pitää kirjottaa.
Tässä kuluneen viikon aikana oon kehitellyt monia tekstiluonnoksia, mutta kuten aiemminkin oon sanonut, kun tunne/tilanne on ohi, asiasta puhuminen tuntuu ihan vieraalta. Ihan ku se ei oliskaan tapahtunut mulle.. Joten luonnollisesti siitä on myös hyvin hankalaa kirjoittaa.
Viime aikoina oon lukenut paljon kakssuuntasesta mielialahäiriöstä ja miettinyt, että oon ehkä aiheettomasti syyttänyt epävakautta monista ongelmista.. Anteeksi. Jotenki ihmettelen, et miten mä en oo lukenu siitä aiemmin, kun kuitenki mulla on ollut se diagnoosi jo tosi pitkään.
Aiemmin en oikeestaan ees uskonut koko diagnoosiin (luin, että sekin on tosi yleistä), mutta sit kun alkuperänen dg vaihdettiin tyyppiin 2 ja tämän kaiken lukemisen jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtää. Siis itseäni ja mennyttä käyttäytymistä, sekä sairauden jaksoja. Sitä mä en oikeen ymmärrä, miten lääkärit ei oo viittiny selittää mulle, mitä kaksisuuntainen mielialahäiriö käytännössä on. Kukaan ei kertonut mulle että kyseessä on vakava sairaus, vaikka nimestä vois päätellä sen olevan mielialahäiriö. No ei sillä, en mä ennusteitani kovin hyvänä oo pitänyt muutenkaan, nyt meni sit melkeinpä se viimenenki toivo..
Sit asiasta ihan johonki muualle, Meinaan mun suosikkiini epävakauteen ja sen hoitoon: (musta tuntuu ihan järjettömän epäreilulta muita sairauksia kohtaan sanoa epävakautta mun suosikiksi..) No ihan kui vain, nyt kuitenkin on se DKT-taitovalmennusryhmä muutaman viikon lomalla. Se ehti olla lomalla kokonaista kaksi viikkoa ennen kun sain ensimmäisen hulluuskohtauksen. Onneksi keskiviikkoryhmä kuitenkin pyörii normisti, niin sain ryhmänohjaajan kans jutella tästä aiheesta ja se antoi mulle sit monenmoista vinkkiä, kuinka jatkossa selvittää noita tilanteita DKT-oppien mukaisesti. Ainakin sen verran siitä oli hyötyä, että mulla on ollut paljon parempi ja jotenkin turvallisempikin olo tän keskustelun jälkeen.
Se antoi mulle myös täytettäväksi tollasen viikkokortin, johon päivittäin arvioidaan asteikolla 0-5 eri tunteiden voimakkuuksia. oon nyt täyttäny sitä kolmelta päivältä ja kyl mä huomaan sen hyödyn jo nyt: Tunteiden arvosanat on vaihdelleet tosi paljonkin eri päivinä, mutta ilman tota noi ei ikinä jäis mieleen niin, et niitä sais sitten mietittyä/käsiteltyä yksilöterapiassa. Saa nyt sitten vaan nähdä onnistunko tuossakaan, oon niin mahdottoman huono kaikissa maailman päiväkirjahärdelleissä. Mut jos onnistun, se auttaa mua jatkossa varmaan myös blogin kanssa, kun ei oo mahdollista unohtaa ihan kaikkea ihan heti. :)
Sainhan mä jotain aikaseksi! Nyt voi hyvillä mielin lähteä koiran kanssa ulos ja ehkämahdollisesti pitäis käydä kaupassakin.. Taas. Moikka :)
Tässä kuluneen viikon aikana oon kehitellyt monia tekstiluonnoksia, mutta kuten aiemminkin oon sanonut, kun tunne/tilanne on ohi, asiasta puhuminen tuntuu ihan vieraalta. Ihan ku se ei oliskaan tapahtunut mulle.. Joten luonnollisesti siitä on myös hyvin hankalaa kirjoittaa.
Viime aikoina oon lukenut paljon kakssuuntasesta mielialahäiriöstä ja miettinyt, että oon ehkä aiheettomasti syyttänyt epävakautta monista ongelmista.. Anteeksi. Jotenki ihmettelen, et miten mä en oo lukenu siitä aiemmin, kun kuitenki mulla on ollut se diagnoosi jo tosi pitkään.
Aiemmin en oikeestaan ees uskonut koko diagnoosiin (luin, että sekin on tosi yleistä), mutta sit kun alkuperänen dg vaihdettiin tyyppiin 2 ja tämän kaiken lukemisen jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtää. Siis itseäni ja mennyttä käyttäytymistä, sekä sairauden jaksoja. Sitä mä en oikeen ymmärrä, miten lääkärit ei oo viittiny selittää mulle, mitä kaksisuuntainen mielialahäiriö käytännössä on. Kukaan ei kertonut mulle että kyseessä on vakava sairaus, vaikka nimestä vois päätellä sen olevan mielialahäiriö. No ei sillä, en mä ennusteitani kovin hyvänä oo pitänyt muutenkaan, nyt meni sit melkeinpä se viimenenki toivo..
Sit asiasta ihan johonki muualle, Meinaan mun suosikkiini epävakauteen ja sen hoitoon: (musta tuntuu ihan järjettömän epäreilulta muita sairauksia kohtaan sanoa epävakautta mun suosikiksi..) No ihan kui vain, nyt kuitenkin on se DKT-taitovalmennusryhmä muutaman viikon lomalla. Se ehti olla lomalla kokonaista kaksi viikkoa ennen kun sain ensimmäisen hulluuskohtauksen. Onneksi keskiviikkoryhmä kuitenkin pyörii normisti, niin sain ryhmänohjaajan kans jutella tästä aiheesta ja se antoi mulle sit monenmoista vinkkiä, kuinka jatkossa selvittää noita tilanteita DKT-oppien mukaisesti. Ainakin sen verran siitä oli hyötyä, että mulla on ollut paljon parempi ja jotenkin turvallisempikin olo tän keskustelun jälkeen.
Se antoi mulle myös täytettäväksi tollasen viikkokortin, johon päivittäin arvioidaan asteikolla 0-5 eri tunteiden voimakkuuksia. oon nyt täyttäny sitä kolmelta päivältä ja kyl mä huomaan sen hyödyn jo nyt: Tunteiden arvosanat on vaihdelleet tosi paljonkin eri päivinä, mutta ilman tota noi ei ikinä jäis mieleen niin, et niitä sais sitten mietittyä/käsiteltyä yksilöterapiassa. Saa nyt sitten vaan nähdä onnistunko tuossakaan, oon niin mahdottoman huono kaikissa maailman päiväkirjahärdelleissä. Mut jos onnistun, se auttaa mua jatkossa varmaan myös blogin kanssa, kun ei oo mahdollista unohtaa ihan kaikkea ihan heti. :)
Sainhan mä jotain aikaseksi! Nyt voi hyvillä mielin lähteä koiran kanssa ulos ja ehkämahdollisesti pitäis käydä kaupassakin.. Taas. Moikka :)
torstai 21. helmikuuta 2013
Otsikointi on hankilaa
Nytpä mä olen tainnut keksiä, et miks mulla on välillä niin pitkiä taukoja tänne kirjottelussa ja muutenkin toisinaan hirveen vaikeeta keksiä kirjotettavaa. Varmasti ainakin osa- jollei koko syy on se, että on hirvittävän sekopäistä kirjottaa tänään tätä ja eilen jotain ihan päinvastasta. Taas kun luen tuota jälkimmäistä eilistä päivitystä, niin tulee olo et kirjotinkohan mä ton ite. Nyt kun on käynyt niin, et tänään mulla on virtaa kun pienessä kylässä ja suursiivous onkin jo hyvällä mallilla! :)
Mutta toisaalta sitten taas kun tätä asiaa miettii, niin tätä mun elämä on. Tunnin päästä mä saatan joko jatkaa siivousta tai sit hautoa itsaria makkarin pimeimmäs nurkas. Tai sit mä en tee yhtään mitään. Ja koska tää nyt on edelleen olevinaan mun päiväkirja, niin eikö siihen sit oo ihan hyväkin kirjottaa erilaisista fiiliksistään..?
Mulle on kyllä jo oikeestaan useempikin hoitotaho ehdottanut mielialapäiväkirjaa, mut juurikin em. syystä se ei oo koskaan onnistunu. Ehkä mun pitäis antaa psykologilleni tän blogin osote, niin ongelma ratkeais kuin itsestään. :D
Tää on nyt luultavasti näitä mun omia uskomuksiani, mutta koska mä en voi olla varma, niin sanonpa silti mitä mietin; Mun on jotenkin hirveen vaikee uskoa, että kukaan muu vois uskoa, että näin sekavaa tunneskaalaa on olemassakaa.. Niin en oo sit ees viittiny yrittää selittää tätä kellekään ennenku nyt..
Mutta nyt mä lähen popsimaan jotain lounaaksi ja jatkan siivousta. Hyvää päivän jatkoa kaikille! :) (vaikka en tiedäkään lukeeko tätä kukaan, kommentteja ei ainakaan tule)
Mutta toisaalta sitten taas kun tätä asiaa miettii, niin tätä mun elämä on. Tunnin päästä mä saatan joko jatkaa siivousta tai sit hautoa itsaria makkarin pimeimmäs nurkas. Tai sit mä en tee yhtään mitään. Ja koska tää nyt on edelleen olevinaan mun päiväkirja, niin eikö siihen sit oo ihan hyväkin kirjottaa erilaisista fiiliksistään..?
Mulle on kyllä jo oikeestaan useempikin hoitotaho ehdottanut mielialapäiväkirjaa, mut juurikin em. syystä se ei oo koskaan onnistunu. Ehkä mun pitäis antaa psykologilleni tän blogin osote, niin ongelma ratkeais kuin itsestään. :D
Tää on nyt luultavasti näitä mun omia uskomuksiani, mutta koska mä en voi olla varma, niin sanonpa silti mitä mietin; Mun on jotenkin hirveen vaikee uskoa, että kukaan muu vois uskoa, että näin sekavaa tunneskaalaa on olemassakaa.. Niin en oo sit ees viittiny yrittää selittää tätä kellekään ennenku nyt..
Mutta nyt mä lähen popsimaan jotain lounaaksi ja jatkan siivousta. Hyvää päivän jatkoa kaikille! :) (vaikka en tiedäkään lukeeko tätä kukaan, kommentteja ei ainakaan tule)
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Huoh..
Pitipä sitä sitten vielä kaivautua ylös sieltä sohvan nurkasta kattomaan, et kuinka kauan sitten mä ton edellisen kirjotin. Siitä on n.2,5h. Mähän sanoin et mä tiän mielialani romahtavan vielä, mut en mä ihan näin pian sitä odottanu.
Tuolla sohvalla maatessani mietin, että ehkä se paha olo pysyy poissa jos niitä ajatuksiaan purkaa. No, mä rupesin miettimään, et jos mä jollekkin lähtisin nyt purkamaan sitä, niin mitä sanoisin. Ja siitä se ajatus sit lähti: Yhden asian miettiminen johtaa toiseen, joka johtaa taas kolmanteen, toinen toistaan masentavampaan ajatukseen ja lopputulemana oot niin solmussa ajatustes kanssa, ettet enää tiedä mikä sua just nyt masentaa. Hienoa.
Joten, vaikka mä nyt kovasti haluaisin pahaa oloani tähän näppäimistöön purkaa, niin tuo ajatusten umpisolmu ei halua tulla puretuksi. Sitäpaitsi, mitä enemmän mä kirjotan, sitä enemmän mä ite hämmennyn ja se taas masentaa lisää. Joten jospa nyt sitten palaisin sinne sohvalle, tai vaikka sohvan alle, ja vaipuisin synkkyyteen. Sen mä kaikkein parhaiten osaan. Paipai.
Tuolla sohvalla maatessani mietin, että ehkä se paha olo pysyy poissa jos niitä ajatuksiaan purkaa. No, mä rupesin miettimään, et jos mä jollekkin lähtisin nyt purkamaan sitä, niin mitä sanoisin. Ja siitä se ajatus sit lähti: Yhden asian miettiminen johtaa toiseen, joka johtaa taas kolmanteen, toinen toistaan masentavampaan ajatukseen ja lopputulemana oot niin solmussa ajatustes kanssa, ettet enää tiedä mikä sua just nyt masentaa. Hienoa.
Joten, vaikka mä nyt kovasti haluaisin pahaa oloani tähän näppäimistöön purkaa, niin tuo ajatusten umpisolmu ei halua tulla puretuksi. Sitäpaitsi, mitä enemmän mä kirjotan, sitä enemmän mä ite hämmennyn ja se taas masentaa lisää. Joten jospa nyt sitten palaisin sinne sohvalle, tai vaikka sohvan alle, ja vaipuisin synkkyyteen. Sen mä kaikkein parhaiten osaan. Paipai.
Hih
Kylläpäs minun kirjallinen ulosanti on ollut sekavaa eilisessä perin omituisessa onnenhuumassa :D Ja aika suppeaa sinänsä, tai siis.. öö. Kokeilenpa selittää hieman tarkemmin.
Siis tuo mun ns. uus hullutus, jota lääkärini sanoo kiinnostumiseksi asioista, ei oo ihan noin pinnallinen kun edellisestä postauksesta voisi päätellä. Se ei ole suoranaisesti kauhistumista hevosenlihasta lasagnessa, vaan kauhistumista hevosenlihasta lasagnessa, jonka pakkausselosteessa lukee naudanliha. Mihin täs maailmas voi luottaa, jos ei enää siihenkään, että ruoka on sitä mitä valmistaja sanoo sen olevan.
Tässä vaiheessa mainittakoon, että en muutenkaan syö hevosenlihaa, koska musta on hivenen epäeettistä syödä lemmikkejä. Sama ku teurastettais sitte koirat ja kissatki ihmisravinnoksi.
Ainakin tämä hommeli aktivoi mua kivasti, kun tulee laitettua ruuat alusta asti ite. Ennen oon voinukkin käyttää jotain valmisjauhehärdelliä, mut nykyään lähinnä ällöttää ajatuskin. Samoin mun koira barffaa, koska mua inhottaa syöttää sille jotain ällöttävän näköstä & hajuista, säilöntäaineiden täyteistä saissea, jonka sisällöstä puolet ei ees kuulu koiran ruokavalioon. Kissan barffiin en oo uskaltanu alkaa, koska en löydä siitä tarpeeksi tietoa et voisin uskoa ruokkivani niitä oikein, mut oon kuluttanut älyttömästi aikaa etsien niille mahdollisimman luontaista valmisraksua syötäväksi.
Sit mitä tohon hygieniajuttuun tulee, niin joo, mä ajattelen bakteereja noin 10000x enemmän kuin ennen ja se on musta vähän jännää. Tai ainakin erilaista. Tää pätee siis enemmänkin kodin hygieniaan, henkilökohtainen on kyllä aina ollut ihan hallussa. Ja vaikka mun kämpäs on toisinaan melkosen sotkusta tän saamattomuuden seurauksena, niin (nykyään) keittiön tasot on ainakin desinfioitu. :D
Edellisestä postauksesta saa (näköjään) sen käsityksen et oon kivasti rinnastanut lisäaineet ja bakteerit toisiinsa, mut joo, molemmat kyl inhottaa mua nykyään yhtä paljon. Erikoisessa onnitilassa kaikki on niin kummallista, et ei osaa näköjään ees muodostaa järkeviä lauseita. Mutta onneksi tollasta tilaa ei kovin usein (juuri koskaan) ole havaittavissa.
Tänään musta tuntuu siltä, että mä oon mahdollisesti löytämässä hieman elämää täältä kuolleesta maailmastani. Se herättää perin ristiriitaisia tunteita, kun oikeastaan haluais nauttia hyvästä olostaan ja tehdä jotain kivaa, mutta sisäinen kyyninen pessimistini huutaa vain, et "leiju ny, alas sä tiput sieltä kuitenki!". Ja sit ei oikeestaan huvitakkaan tehdä mitään, kun ajattelee vain niitä pettymyksiä jotka siitä mahdollisesti/todennäköisesti/varmasti seuraa... Taidanpa siis vain ottaa masennuspeikon kainaloon ja syöksyä sohvalle maate..
tällästä tänään, toivottavasti edes vähän selkeämpää kuin eilen :)
Siis tuo mun ns. uus hullutus, jota lääkärini sanoo kiinnostumiseksi asioista, ei oo ihan noin pinnallinen kun edellisestä postauksesta voisi päätellä. Se ei ole suoranaisesti kauhistumista hevosenlihasta lasagnessa, vaan kauhistumista hevosenlihasta lasagnessa, jonka pakkausselosteessa lukee naudanliha. Mihin täs maailmas voi luottaa, jos ei enää siihenkään, että ruoka on sitä mitä valmistaja sanoo sen olevan.
Tässä vaiheessa mainittakoon, että en muutenkaan syö hevosenlihaa, koska musta on hivenen epäeettistä syödä lemmikkejä. Sama ku teurastettais sitte koirat ja kissatki ihmisravinnoksi.
Ainakin tämä hommeli aktivoi mua kivasti, kun tulee laitettua ruuat alusta asti ite. Ennen oon voinukkin käyttää jotain valmisjauhehärdelliä, mut nykyään lähinnä ällöttää ajatuskin. Samoin mun koira barffaa, koska mua inhottaa syöttää sille jotain ällöttävän näköstä & hajuista, säilöntäaineiden täyteistä saissea, jonka sisällöstä puolet ei ees kuulu koiran ruokavalioon. Kissan barffiin en oo uskaltanu alkaa, koska en löydä siitä tarpeeksi tietoa et voisin uskoa ruokkivani niitä oikein, mut oon kuluttanut älyttömästi aikaa etsien niille mahdollisimman luontaista valmisraksua syötäväksi.
Sit mitä tohon hygieniajuttuun tulee, niin joo, mä ajattelen bakteereja noin 10000x enemmän kuin ennen ja se on musta vähän jännää. Tai ainakin erilaista. Tää pätee siis enemmänkin kodin hygieniaan, henkilökohtainen on kyllä aina ollut ihan hallussa. Ja vaikka mun kämpäs on toisinaan melkosen sotkusta tän saamattomuuden seurauksena, niin (nykyään) keittiön tasot on ainakin desinfioitu. :D
Edellisestä postauksesta saa (näköjään) sen käsityksen et oon kivasti rinnastanut lisäaineet ja bakteerit toisiinsa, mut joo, molemmat kyl inhottaa mua nykyään yhtä paljon. Erikoisessa onnitilassa kaikki on niin kummallista, et ei osaa näköjään ees muodostaa järkeviä lauseita. Mutta onneksi tollasta tilaa ei kovin usein (juuri koskaan) ole havaittavissa.
Tänään musta tuntuu siltä, että mä oon mahdollisesti löytämässä hieman elämää täältä kuolleesta maailmastani. Se herättää perin ristiriitaisia tunteita, kun oikeastaan haluais nauttia hyvästä olostaan ja tehdä jotain kivaa, mutta sisäinen kyyninen pessimistini huutaa vain, et "leiju ny, alas sä tiput sieltä kuitenki!". Ja sit ei oikeestaan huvitakkaan tehdä mitään, kun ajattelee vain niitä pettymyksiä jotka siitä mahdollisesti/todennäköisesti/varmasti seuraa... Taidanpa siis vain ottaa masennuspeikon kainaloon ja syöksyä sohvalle maate..
tällästä tänään, toivottavasti edes vähän selkeämpää kuin eilen :)
tiistai 19. helmikuuta 2013
:)
Kävin tänään hoitavan psykiatrini vastaanotolla hakemassa lausuntoa psykoterapian jatkohakemusta varten, ja samalla tietysti keskustelemassa nykytilanteestani lääkärin kanssa. Lääkäri oli sitä mieltä, että vaikka mun jokapäiväinen elämä ja kaikki mitä teen on loputonta taistelua, niin jotain parempaakin on havaittavissa.
Mä oon pitkään ajatellu, että mä oon taas keksiny itelleni uuden hullutuksen, kun oon nykyään niin tarkka keittiöhygieniasta, ruuan alkuperästä ja muusta.. Siis tosi pitkään jo mä oon ollut järjettömän tarkka siitä mitä koira ja kissat syö, mutta nyt se on leviämässä mun omaankin ruokavalioon. En halua syödä mitään tosi prosessoitua lihaa, enkä oikeestaan juuri mitään eineksiä turhien lisäaineiden ja kaikkien muiden ällötysten takia. Nyt tän hevosenlihakohun takia mua oikeestaan ällöttää kaikki, minkä alkuperästä en voi olla 110% varma.
Mut siis joo, lääkäri sai mut näkemään tässä uuden näkökulman: Mä en ole tulossa hulluksi, vaan mua on alkanut kiinnostaa! Vähä niinku normaalia ihmistä konsanaan :D
Lisäksi se halusi minun tietävän, että tämä mun loputon taistelu itseäni vastaan on välttämätöntä, mikäli mä haluan elää jäsenenä tässä yhteiskunnassa. Jos mä haluan viettää loppuikäni takametsäin erakkona, niin sit ei niin väliä. Ajattelin, ainakin näin alustavana suunnitelmana, yrittää jatkaa taistelua. :)
siijuu <3
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Mitä on hulluus?
"Hullu on vanha nimitys ihmisille, joiden käytös poikkeaa huomattavasti yhteisön normeista, usein mielenterveyden järkkymisen vuoksi. Mielenterveysongelmat ovat niin arka aihe, että monista mielenterveysongelmaisen nimityksistä on tullut poliittisesti epäkorrekteja ja loukkaavia. Sanan hullu tilalle mielenterveysongelmaisen nimitykseksi onkin useampaan kertaan keksitty muita sanoja, kuten mielipuoli,mielenvikainen, mielisairas ja mielenterveysongelmainen."
Vanhan kansanomaisen keittiöpsykologin lausuntona on kuultu, että hulluuden ensimerkkejä on alkaa vastailla itse omiin kysymyksiinsä. Kertoiskohan joku viisas mulle, että mitä se sitten on, kun alkaa kyseenalaistaa omat vastauksensa?
Jos multa kysyy, ihan arkisestakin asiasta, että mitä mä siitä ajattelen, jään ite miettimään vastaustani joskus pitkäksikin aikaa tyyliin: "Ajattelenkohan mä ihan oikeesti noin, vai pakottaako joku mut sanomaan niin". Mä oon pitkään uskonut, että epävakaa persoonallisuushäiriöni on vallannut mun pääni. Mä kuvittelen näkeväni oikean itteni jossain oikean aivolohkon peränurkassa, pienessä häkissä vikisemässä, että ei, en mä ajattele niin, mutta kukaan ei kuule sitä.
 |
Ehkä hulluutta onkin sitten se, että sulla ei ole mitään hajua, mitä sun maailmassa tapahtuu, miten ja miksi. Siksi sen täytyy toistua.
|
Itseasiassa eilinen keskustelu ystävän kanssa sai mut miettimään tätä, kun puhuttiin tästä mun ruokahaluttomuudesta. Kaveri on huolissaan, koska ihmisten täytyis syödä. Mä sanoin jotain sellasta kuin: "Mulla on ollut tää aina ja tää on kausiluontosta. Välillä mä syön enemmän ja välillä vähemmän mut yritän kuitenki aina syödä ees sen pari kertaa päivässä. Tää on ohimenevää, on aina ollut!" Puhelun jälkeen mä jäin taas kerran miettimään, että oonko mä ihan varma et tää ei oo mikään ongelma, ihan normaali ja ohimenevä juttu vain. Ja ei, mä en oo varma. Mä en oo varma enää mistään mitä mun päässä liikkuu. Mutta tänään aion syödä kolmesti, sen kunniaksi. :)
Nyt oli kyllä hivenen hulluuspainotteinen postaus, mutta mitä odotit hulluuspotilaan päiväkirjalta?! :D Jatkamme tästä taas, sitten joskus. Haihai <3
lauantai 9. helmikuuta 2013
HeiVaanMoi :)
Nyt on hyvä hetki istua alas ja kirjoittaa hetki, kun on kivasti saanut tänään jotain aikaiseksi. Siis muutakin kun istumista :D Soppa kiehuu hellalla ja sämpylätaikina on kohoomassa :)
Kuten varmaan voi ekasta kappaleesta päätellä, niin tuo asioiden aikaseksi saaminen ei oo oikeen kuulunu mun ohjelmistoon viime aikoina. Lähinnä mun päivät koostuu siitä, että nousen sängystä, istun koneen eteen syömään aamupalaa ja aamupalan jälkeen vain istun koneella. Puolilta päivin käytän koiran ulkona ja käyn kaupassa jos tarvetta on, sitten istun taas koneen eteen. Joskus tässä klo 18 aikoihin syön päivällistä ja vaihdan koneen äärestä telkkarin ääreen. Sit sama jatkuu, kunnes 21-22 aikoihin käytän koiran jälleen ulkona. Tässä on myös toinen väli jolloin voi käydä kaupassa. Ehkä. Sitte iltalääkecoctail nassuun ja untenmaille.
Kaupassa käyminenkään ei oo viime aikoina ollut ihan niin helppoa, kun yhtäkkiä vois luulla. Mutta tosin, uloslähtemiskammossa on hyväkin puoli, meinaan se, et tulee leivottua vähän enemmän. Nytkin oon monta päivää yrittänyt käydä ostamassa leipää, mutta lopulta päädyin leipomaan itse. Huono puoli taas liittyy aika läheisesti koiraan, on nimittäin aika väärin sitä kohtaan että mä ahdistun hulluna kun edes ajattelen sen ulosviemistä. Sitte meidän lenkkeilyt on yhtä sekoilua, kun mua vaan ahdistaa ja koira vaistotessaan sen haluaa suojella mua ja tappaa kaiken mikä liikkuu. Ei kovin mieltä ylentävää.
Sekin on tuottanut vähän vaikeuksia, että joku on syönyt mun ruokahalun. Vaikka mä saisinkin itteni raahattua sinne kauppaan, niin en välttämättä kykene ostamaan sieltä mitään, kun kaikki vaan ällöttää. Mut kyllä sen kaks kertaa päiväs jotenkuten pystyy pakottamaan ittensä syömään jotain.. Vaikka ruokaympyrä itkiskin nähdessään mun ateriat! :D
Nyt tää lähtee pyöritteleen sämpylöitä! Moivaanhei! :)
Kuten varmaan voi ekasta kappaleesta päätellä, niin tuo asioiden aikaseksi saaminen ei oo oikeen kuulunu mun ohjelmistoon viime aikoina. Lähinnä mun päivät koostuu siitä, että nousen sängystä, istun koneen eteen syömään aamupalaa ja aamupalan jälkeen vain istun koneella. Puolilta päivin käytän koiran ulkona ja käyn kaupassa jos tarvetta on, sitten istun taas koneen eteen. Joskus tässä klo 18 aikoihin syön päivällistä ja vaihdan koneen äärestä telkkarin ääreen. Sit sama jatkuu, kunnes 21-22 aikoihin käytän koiran jälleen ulkona. Tässä on myös toinen väli jolloin voi käydä kaupassa. Ehkä. Sitte iltalääkecoctail nassuun ja untenmaille.
Kaupassa käyminenkään ei oo viime aikoina ollut ihan niin helppoa, kun yhtäkkiä vois luulla. Mutta tosin, uloslähtemiskammossa on hyväkin puoli, meinaan se, et tulee leivottua vähän enemmän. Nytkin oon monta päivää yrittänyt käydä ostamassa leipää, mutta lopulta päädyin leipomaan itse. Huono puoli taas liittyy aika läheisesti koiraan, on nimittäin aika väärin sitä kohtaan että mä ahdistun hulluna kun edes ajattelen sen ulosviemistä. Sitte meidän lenkkeilyt on yhtä sekoilua, kun mua vaan ahdistaa ja koira vaistotessaan sen haluaa suojella mua ja tappaa kaiken mikä liikkuu. Ei kovin mieltä ylentävää.
Sekin on tuottanut vähän vaikeuksia, että joku on syönyt mun ruokahalun. Vaikka mä saisinkin itteni raahattua sinne kauppaan, niin en välttämättä kykene ostamaan sieltä mitään, kun kaikki vaan ällöttää. Mut kyllä sen kaks kertaa päiväs jotenkuten pystyy pakottamaan ittensä syömään jotain.. Vaikka ruokaympyrä itkiskin nähdessään mun ateriat! :D
Nyt tää lähtee pyöritteleen sämpylöitä! Moivaanhei! :)
torstai 31. tammikuuta 2013
Ja taas..
Minä täällä hei! Jälleen olen laiskotellut pitkään, enkä edes aio enää luvata, että nyt ryhdistäydyn. En lupaa ees yrittää niin ei tuu pettymyksiä, ei teille eikä mulle.
On vaikea keksiä mistä kirjoittais, jos elämässä ei tapahdu mitään. Paitsi noin 74672 mielialanvaihdosta ja kohtausluonteisia tunnetilojen muutoksia. Niitä on tosi vaikea kuvailla jälkeenpäin, itseasiassa ei edes oikeestaan haluaisi muistaa, mutta tällästen ollessa päällä ei ensimmäisenä tuu mieleen rynnätä koneelle kuvailemaan fiiliksiä. Oikeastaan, ei edes toisena..
Mä en aio alkaa selittää mitä kaikkea tapahtui aikana, jona en kirjoittanut. Ei siksi etten haluaisi, vaan koska muistini onrajallinen olematon. Ja ketään ei kiinnosta lukea (eikä mua kiinnosta kirjottaa) jotain väkisin muisteltuja tapahtumia viime vuosituhannelta.
Tästä päivästä voin ehkä kertoa jotain, koska tänään onsuhteellisen hyvä ei kovin huono päivä. Mun suosikki kuntoutusohjaaja (ja ainut jonka tunnen), eli Tiina kävi tänään, ja meillä oli oikein mukava teehetki, vaikka ite joinkin kahvia. Tässä jutellessamme teimme sitten huomion, että mun on äärimmäisen vaikea huomata asioita, jotka tässä elämässä merkitsee jotain. Kissat ärsyttää, koira ärsyttää, puhelin ärsyttää, naapurit ärsyttää, huoh, kuten sanoin, on todella vaikea löytää asioita jotka ei ärsyttäisi. Tai masentaisi. Tai tuntuisi kuormittavalta. Tai väsyttävältä. Mä oon vaan niin loppu, enkä jaksa mitään ja kaiken lisäksi vihaan mun elämää. Ja mua.
Sain eilen, parin viikon masentuneen sohvalla makoilun jälkeen siivoiltua vähän ja tiskattua. Ei, en jaksanu puunata joka nurkkaa, itseasiassa en edes imuroinut, enkä viitsinyt kerätä likaisia vaatteita lattialta, kasasin vaan ne nurkkaan. Mutta tänään musta oli mukava nousta sängystä, koska täällä mahtuu liikkumaan normaalisti ja hajukaan ei enää muistuta mädäntyvää ruumista astiakaapissa. Ja aamukahvi maistui paskan sijaan kahville, kun pesi keittimen. Aika näppärää, eikö vain..? :D
Tällä hetkellä kaikenkaikkiaan on olo, että elämä ois taas voitolla, mutta odotan innolla mitä ilta taas tuo tullessaan.
Eilen tuli mieleen ajatus noita vanhoja tekstejä selaillessani, et täähän on sairaskertomus eikä elämänkerta! Hetken mietittyäni tulin lopputulokseen, että tää on mun elämää. Samaa pastaa eri sopassa, päivästä, viikosta, vuodesta toiseen, eikä loppua näy. Yhteenvetona: Epävakaa persoonallisuus on elämäni suola. Mut jos tästä hakee jotain positiivista, niin.... Saa hakea. Mä olin ihan varma et keksin jotain, mut ei.
Tälläinen siis tämä ei-niin-kovin-huono-päivä, sitä hyvää päivää tässä odotellessa. En oo muuten siihenkää törmänny hetkeen. Tai ikinä..
PS. Se sivun vanha ulkoasu ei koskaan sopinut mun imagoon.
On vaikea keksiä mistä kirjoittais, jos elämässä ei tapahdu mitään. Paitsi noin 74672 mielialanvaihdosta ja kohtausluonteisia tunnetilojen muutoksia. Niitä on tosi vaikea kuvailla jälkeenpäin, itseasiassa ei edes oikeestaan haluaisi muistaa, mutta tällästen ollessa päällä ei ensimmäisenä tuu mieleen rynnätä koneelle kuvailemaan fiiliksiä. Oikeastaan, ei edes toisena..
Mä en aio alkaa selittää mitä kaikkea tapahtui aikana, jona en kirjoittanut. Ei siksi etten haluaisi, vaan koska muistini on
Tästä päivästä voin ehkä kertoa jotain, koska tänään on
Sain eilen, parin viikon masentuneen sohvalla makoilun jälkeen siivoiltua vähän ja tiskattua. Ei, en jaksanu puunata joka nurkkaa, itseasiassa en edes imuroinut, enkä viitsinyt kerätä likaisia vaatteita lattialta, kasasin vaan ne nurkkaan. Mutta tänään musta oli mukava nousta sängystä, koska täällä mahtuu liikkumaan normaalisti ja hajukaan ei enää muistuta mädäntyvää ruumista astiakaapissa. Ja aamukahvi maistui paskan sijaan kahville, kun pesi keittimen. Aika näppärää, eikö vain..? :D
Tällä hetkellä kaikenkaikkiaan on olo, että elämä ois taas voitolla, mutta odotan innolla mitä ilta taas tuo tullessaan.
Eilen tuli mieleen ajatus noita vanhoja tekstejä selaillessani, et täähän on sairaskertomus eikä elämänkerta! Hetken mietittyäni tulin lopputulokseen, että tää on mun elämää. Samaa pastaa eri sopassa, päivästä, viikosta, vuodesta toiseen, eikä loppua näy. Yhteenvetona: Epävakaa persoonallisuus on elämäni suola. Mut jos tästä hakee jotain positiivista, niin.... Saa hakea. Mä olin ihan varma et keksin jotain, mut ei.
Tälläinen siis tämä ei-niin-kovin-huono-päivä, sitä hyvää päivää tässä odotellessa. En oo muuten siihenkää törmänny hetkeen. Tai ikinä..
PS. Se sivun vanha ulkoasu ei koskaan sopinut mun imagoon.
Tilaa:
Kommentit (Atom)