Itkupotkuraivari

Pakko kirjoittaa johonkin. En keksi muutakaan paikkaa, niin tuleepa sitten kaksi tekstiä samalle aamupäivälle.

Kävin sielä diakoniassa äsken ja itkin melkein koko ajan. Ensin kertoessani kuulumisiani, sitten miettiessä sairauttani ja sitten. Ne kysyi oonko mä käynyt haudalla. Oonhan mä kahdesti. Sanoin, et olin miettinyt josko menisin sit kun siitä lähden. Ne kysyi onks mul ketää kenen kans mennä ja kun vastasin kieltävästi ne ehdotti et ne vois tulla mukaan. Sit kun olin lähdössä, se kysyi et haluanko käydä sielä haudalla, niin sain vielä yhden hervottoman itkukohtauksen.

Mua ahdistaa mennä sinne, mut vielä enemmän mua ahdistaa se, et ahdistaa mennä sinne. Tuntuu niin väärältä se, et en vaan pysty. Mietin usein että pitäis, mut jotenkin aina suljen sen mielestäni. Mä tavallaan välttelen sitä. Ja se tuntuu pahalta, vaikken tahallani sitä teekkään.

Silloin kun kävin viimeksi, itkin jo kun näin sen haudan. Juttelin jotain koko ajan itkien, ajoin pois itkien, itkin koko loppupäivän. Onks se väärin et en vaan pysty kokemaan sitä uudestaan, en ainakaan näillä voimilla? Tämänhetkiset voimavarat on aika finaalissa...

Lopuksi mua ahdisti jo sekin, kun se kysyi et haluanko mä rukoilla. Mähän en oo millään tavalla hengellinen tai kirkkoihmisiä muutenkaan ja vaikka kyseessä nyt oli diakoniatoimisto niin tuli se silti vähän puskista. Jotenki tuntui väärältä, ehkä jopa kiittämättömältä, vastata kieltävästi, mutta kai se olis ollu vielä enemmän väärin rukoilla jos ei oo tosissaan, jos ei usko mihinkään...

Sain vielä mukaan EU:n avustusruokaa ja lahjakortin kauppaan. Saa ruokaa. Taisin itkeä jo siinäkin kohdassa kun se sanoi et voi mulle sen kauppalapun kirjoittaa, mut ihan siis vaan helpotuksesta. Paremmin kun hyvin sopii tähän väliin ruokakauppaidea. Oon niin kovin kiitollinen 💗

Edelleen itku nousee kurkkuun joka kerta kun ajatus harhautuu. Otan kohta sen Olanzapiinin ja katotaan jos helpottais. Ei ehkä pitäis olla täs välis kovin ankara itselleen, nyt pitäis ehkä antaa surulle tilaa. Sureminen loppuu vain suremalla ja mitä enemmän mä sitä välttelen, sen raskaammaksi se käy... Tai näin ainakin uskoisin. Kokeillaan nyt ainakin, ei kai siinä mitään häviäkkään.