Mä olin jo nukkumassa kun ovikello soi ja soi, monta kertaa. Mun kummitäti tuli kertomaan uutiset. Mulla lähti jalat alta, melkein pyörryin. Siinä sitten istuttiin ja ihmeteltiin. Soitin Karan omistajan hakeen sen pois, ei millää jaksa hoitaa nyt mitään ylimäärästä.
1,5vrk valvomisen jälkeen ämpärillinen bentsoja riitti nukahtamiseen. Aamulla heräsin ovikelloon, mun puhelimesta oli taas akku loppu ja äiti oli huolissaan soittanut ystävän tarkistamaan et mä oon hengis. Sit äiti, kaks veljee ja siskot tuli tähän. Käytiin hautaustoimistossa. Tultiin tähän mun luo laittaan ruokaa ja sen jälkeen pitäsi mennä mummulle. Siitä tulee rankkaa...
Mun on nyt tosi vaikee kasata ajatuksia. Tulee lyhyitä lauseuta sekalaisis järjestyksis ja pointti ihan hukassa. Mun pääs vaan pyörii kaikkee. Niinku mitä mä teen juhannuksena? Pääsenkö mä enää ikinä jokkis- ja/tai rallikisoihin? Kuka tulee meille pelaan lasten peliä pleikkarilla isäinpäivänä jolloin on tavattu viettää myös mun synttärit? Puhumattakaan nyt kaikesta rahallisesta tuesta tai varmasta juttuseurasta aina kun tarvii, avusta auto-ongelmissa...
Isänpäivää ei enää juhlita, isänpäivänä kärsitään tästä eteenpäin. Mä en oikeesti vaan voi uskoa että tää on totta. Tää ei voi olla totta. Tää ei saa olla totta.
Mä haluaisin toisaalta olla yksin ja masentua rauhassa, mut mun ei anneta tehdä niin. Äiti tuola laittaa sitä ruokaa, pikkusisko kattoo Pikkukakkosta, veljet 2/3 vaan on. Toinen on vissiin jäämässä yöksikin. Onhan se toisaalta ihan kivakin kun ei yksin tarvitse olla... Toisaalta.
Huomenna mennään kirkkoherranvirastoon ja saadaan sovittua hautajaispäivä, mut siihen menee kuulemma kolmisen viikkoa. Mä haluisin hoitaa ne pois, mut se on nyt vähän mahdotonta. Jotenki tuntuu, et silloin vasta iskä saa rauhan ja mun oma toipuminen voi alkaa.
Maailman Paras Iskä 21.10.1964-30.01.2018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti