-

Ei otsikkoa tänään. Mä oon ihan lopen uupunut.. Itkettää, mut itku ei enää tule. Tyhjä olo. Eilen itkin niin että kyyneleet jo poltti ja kirveli kasvoilla.

Nyt on kirkkoherranvirasto nähtynä, hautapaikka katteltuna ja päivämäärä päätetty. Muistotilaisuuteen mesta varattu. Nyt pitäis osata kertoa, kuinka monelle laitetaan ruokaa. Mistä vitusta sen voi tietää, kaikki tunsi iskän ja kaikki tykkäs siitä. Varmaan nyt ainakin sadalle saa kattaa. En tiä riittääkökään.

Niin paljon kaikkee mietittävää. Toisaalta se on ihan mahtava asia, ettei oo tässä yksin, mut sit taas kun osallisena tässä on 5 muuta niin.. No en mä tiä, kyl me ollaan oltu aika hyvin yksmielisiä tähän asti. Mut siis sellasia asioita mietittäväksi, et pidetäänkö lippu puolisalos koko tilaisuuden ajan, vai noudatetaanko etikettiä ja nostetaan se ylös asti tilaisuuden alkaessa. Kuka jaksaa miettiä tollasta tässä tilanteessa? Pakko kai se on, joten mun ja siskon yhteisestä päätöksestä se pidetään puolisalossa.

Me ollaan tehty mun kämpästä kokoustila. Täällä me nyt ollaan äiti, sisarukset ja siskon lapset. Yks pikkuveli puuttuu, kun se on Lontoossa. Mut ollaan laitettu safkaa, syöty ja kaffiteltu. Kohta luultavasti pelataan jotain yhdessä.

Mä oon ihan oikeesti itkeny tänään vain kerran. Niitä kertoja, kun itku nousee kurkkuun ja pitää vaivoin pitää ittensä kasassa, on ollu n. 200 mut ei lasketa niitä. Se itku ei vaan ihan oikeesti enää tuu, vaikka suru on ihan yhtälailla olemassa.

Mun pitäis varmaan mennä tonne muiden kanssa. Jaksaiski. Jos mä saisin päättää, olisin yksin pimeessä hiljaa ja joisin muutaman kaljan. Tai vaikka pari enemmänki. Mut mua ei haluta jättää yksin, eikä mulla oo rahoja hakee kaljaa. Hmph. No kuitenki, mä meen. Pai.