Mä oon tänään ollu aika super. Oon kokoustanu firman kirjanpitäjän kans, nähny Niinaa, soitellu, pyöritelly papereita, värjäilly hiuksia, tilaillut kukkia, noutanut postipaketteja ja käyny kaupassa. Mut ei sil oo välii.
Se millä on välii, on se, että mä kävin tapaamassa mun iskää. Se näytti ihan iskältä, mutta oli kylmä, kova ja kalpea. Ei iskän kuulu olla kylmä, kova tai kalpea. Tai niin hiljainen, rauhallinen. Iskän kuuluu olla lämmin, halata ja sellanen jonka kanssa jutellaan ihan mistä vaan. Mut mun iskä ei oo sellanen, ei enää ikinä tuu olemaan. Itkun keskeltä sain kuiskattua, että "me pidetään kaikesta huolta". Pidin kiinni iskän kylmästä, kankeasta, rinnan päällä lepäävästä ja ruusukimppua pitelevästä kädestä, halasin ja kuiskasin vielä, "isi mä rakastan sua". Vein myös tummanpunaisen ruusun, jonka laskin pään viereen, ennen kun kasvot peiteltiin liinalla.
Se hetki meni jotenki ihan liian nopeesti ohi. Mä en vielä olisi halunnut päästää irti, mutta arkku suljettiin ja viereisessä huoneessa odottava porukka, joka ei iskää halunnut nähdä, kutsuttiin arkun ympärille. Laulettiin virsi, sen minkä nyt itkulta sai lauletuksi, ja lausuttiin rukous. Mä en oo lainkaan uskonnollinen, mut jostain syystä sanoin sen kaiken. Ääneen. Vapaaehtoisesti. Se hetki vaan tuntui siltä.
Sit iskän viimeinen autoajelu, saatettiin hänet teekoosta kirkon siunauskappeliin odottamaan lauantaita. Kirkon kellot soi ja muut autoilijat antoi tietä ettei saattue katkea. Se tuntui jotenkin... En mä tiä miltä. Niin surullista, mut jotenkin.... Arvokasta. Sytytettiin kynttilä ja raskain mielin jätettiin iskä sinne.
Sisko kuvas videon, ainakin alkuperäisessä kuuluu jopa ne kirkonkellot.
Mä jäin miettimään, miks mun suusta tuli "isi mä rakastan sua". Iskä on aina ollu "iskä", mut nyt se oli "isi". Miksi? Siinä muodossa se vaan tuli mun suusta.
Täs kävi juuri niinkuin mun kissan kans. Mä olin paikalla kun se kissa kuoli, mutta vasta seuraavana päivänä, kun olin käärimässä sitä tyynyliinaan tuhkattavaksi viemistä varten, se iski mun tajuntaan. Myöskään kissan ei kuulu olla kylmä ja kova. Tää oli just niinkuin mä odotin, just sen takia mä halusin ehdottomasti nähdä iskän, että se konkretisoituis. Mä en vieläkään voinut uskoa, et iskä ei oikeesti enää tuu takas, mut nyt mä uskon sen. Se, paransiko se mun fiilistä sitte niin yhtään, on aivan toinen juttu.
En sit ees jääny kotiin, tulin takas Seinäjoelle. Jotenki ei tuntunu hyvältä idealta jäädä yksin. Toisaalta, itkien tän tekstin kirjoittaminen olis jotenki eri asia, jos toinen ihminen ei istuisi vieressä, mut taas toisaalta, kai tässä lohtua kaipaa ja sitä mä veljeltä myös saan. Ja se kattoo et mä muistan syödä.
Mä lukisin tän päivän yhdeksi elämäni raskaimmista, pahimmista ja surullisimmista.
Ei mulla oikeestaan oo enää muuta sanottavaa.... Tää oli tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti