Kriisipalaveri

Tuli sit käytyä palaveeraamas. Oikeestaan siinä tais käydä niin, et mua jäi vaivaamaan useempi asia kuin mikä "ratkes". Se oli vähä silleen sekavaa, kun meitä oli niin monta et ne ihmiset meni siä ihan sekasi, ne sekoili nimissä ja unohti esim. Kysyä multa parasta muistoa iskästä, vaikka muilta kysyi. Ihan inhimillistä joo, ei siinä mittää. Mut mietityttämään jäi muutama asia, joista koitan nyt kirjoittaa listan, jos vaikka sitte vaivais vähä vähemmän.

-Mua vaivas koko ajan se eilinen riita. Mä yritin välttää puhumista, kun musta tuntui et puhuin kaikista eniten ja sit mua alkoi vaivata et ajatteleeko ne taas mun päsmäröivän. Onneks mulla on huomenna se psykiatri, siä mä saan ainaki puhua ihan vapaasti. Luulisin.

-Mua jäi vaivaamaan, kun ne kysyi et pelottaako hautajaiset ja tuli puhe isän veljen hautajaisista reilu vuosi sitten ja siitä, kuinka iskä tuli halaamaan kun itkin sielä haudalla. Sanoin sitte et "kuka mua nyt halaa". Kaduin sitä heti sillä samalla hetkellä, koska tiedän että noi sisarukset ja äiti on mun tukena, eikä varmasti tule halipulaa. Mut se muisto siitä kun iskä tuli halaamaan on vaan niin kirkkaana mielessä. En mä tarkottanu mitään pahaa ketään kohtaan, tarkotin vaan sitä kun se ei enää ole iskä joka mua tulee halaamaan. Ja se tuntuu pahalta.

-Se, et vaikka ne ei kysynykkää multa siitä parhaasta muistosta, niin vaikka oliski niin en mä olisi osannu vastata jotain yhtä asiaa. Kaikki muistot iskästä on hyviä ja niitä huippukohtia on enemmän kun mihin osaan laskea. Me menetettiin niin paljon, kun me menetettiin meidän ainut iskä.

Me saatiin sellanen lappunen, jossa sanotaan mikä on normaalia tälläsen kokemuksen jälkeen ja nyt voin sitten viisastuneena sanoa et oon lähes normaali. Siinä kerrottiin myös, koska olis aika hakea ulkopuolista apua ja joo, ihan hyvä et se lääkäri on nyt.

Äiti oli tääl mun tykönä laittamas sapuskaa sillä aikaa kun oltiin sielä ja päästiin sit suoraa ruokapöytään koko porukka. Keskimmäinen veli on yhä täälä, ollaan nyt oltu yhdessä suunnilleen koko ajan tapahtuneen jälkeen. Ja se on hyvä.

Mä oon nähny lots of painajainen aiheesta onnettomuushetki. Se rekkakuski oli nähny, kuinka Hiacen hytti oli täynnä käsiä kun iskä oli yrittäny saada sitä hallintaan. Se, millanen paniikki iskällä on ollu, kun se on nähny et rekka tulee ja auto ei oo hallinnas. Ainut lohtu täs on se, et henki lähti kertarysäyksellä, se paniikki ei pitkään kestäny, eikä siinä keriinnyt edes sattua. Lohtu se on laihaki lohtu.

Veljeni kanssa käytiin myös kattomas mun koiraa, en oo nähny sitä synnytyksen jälkeen ja sehän synnytti onnettomuuspäivänä. Pieni tiibettiläinen sekos onnesta kun näki meidät 😍 Rehellisesti sanoen, mä en tajua noiden pikkupentujen viehätystä. Ne haisee pahalle, mölisee ja näyttää ihan puolikuolleilta marsuilta. On ne toki söpöjä, en mä sitä sano, mut multa ei ainakaan tuu sellasta aww-reaktiota. Jidan takia mä sielä kävin, en pentujen. Oonpas mä julma, paha, kamala ihminen. Hyi.

Nyt pitäis jaksaa saunaan. Huomisesta tulee myös rankka päivä. Rankkoja on ollu joka ikinen päivä, mut huominen on ihan spesiaalirankka, kun ensi lääkäri ja sit se diakonia. Pai!