Hermoromahdus

Sieltä se sitte tuli. Liikaa liian hyviä päiviä tai jotain, koska hermoromahdus on aina seuraavan nurkan takana. Mulle tuli siskon kans pieni riita siitä kuka hoitaa mitäkin asioita. Ihan sellanen pieni. Sit sisko sanoi mulle et sä et oo nyt ihan kunnos ja mä vastasin et pitäiskö vittu olla. Sen sain sanottua ja sit mä itkin. Ja itkin. 1,5 vitun tuntia mä vaan itkin, huusin, vajosin itsesääliin ja no... Kaikki vaan romahti.

Sisko ja äiti sanoi et mä käyn nyt ihan ylikierroksilla kun mä yritän hoitaa näitä asioita. Ne puhui maniariskistä. Mä oon tosi hämmentyny, koska musta on aina tuntunu siltä et kukaan muu perheessä ei tätä sairautta tajua kun iskä. Kenenkää muun kans siitä ei oo oikeen juuri koskaan ollu mitään puhetta. Ne sanoi, et en osaa levätä tai antaa aikaa ittelleni. Mutta:

A) Mä en osaa käsitellä tätä asiaa mitenkään muuten. Se et mä meen tukka putkella, soittelen niitä puheluita ja hoidan asioita, se pitää mut järjissäni. Mä tiedän, et jos mä pysähdyn ja annan tuntelle vallan, niin mä masennun.

B) Mun elämäni ihmisillä on paha olla nyt. Sisaruksilla ja äitillä siis. Tosi paha olla. Musta jotenki tuntuu, et jonkun on nyt oltava vahva, jonkun on pidettävä tää pakka kasassa. En tiä miksi, en tiä kuinka, enkä tiä oikeen mitään muutakaan, mut musta tuntuu et sen on oltava minä. Tai tuntui ennen ku juteltiin, nyt mä en enää tiä miltä musta tuntuu.

C) Mä haluan auttaa. Ihan vaan puhtaasti haluan auttaa muita tän kaiken keskellä. Se on vaikee asia, koska sisko mitä ilmeisimmin tulkitsee mun auttamistarpeen jotenki itsekeskeisenä ja hallitsevana. Kohdista A sekä B on luettavissa, et asia ei vaan ole niin... Ei mun oo tarkotus keltään mitään viedä!

No, ne sai mut jotenkuten palautettua todellisuuteen taas ja löysi mulle Diapamin ja mä pikkuhiljaa siinä rauhotuin sen verran et sain sanottua loppuun sen asian, josta se riita alkoi. Ja saatiin muutama asia selväksi, niinkun nyt se, et ei mun tarvi. Mä en vaan tiä mitä mä teen, jos en mä saa/mun ei tarvi tehdä mitään järkevää.

Mulla on nyt sellanen tosi tyhjä olo. Paleltaa, ihan sydänjuuria myöden. Henkisesti ja fyysisesti.

Taas yks asia lisää mistä pitää lääkärin kans perjantaina puhua... Mä en tiä onks Niina tulos sinne mukaan, enkä mä tiä haluanko mä sitä mukaan. Mä en oikeestaan tiä mitään mistään. Ehkä mä voisin aamulla laittaa sille viestin ja kysyä? Tai ehkä mä voisin laittaa sille viestin nyt, kun en aamulla muista enää kuitenkaan. Pitää vaan laittaa puhelin äänettömälle kun se vastaa kuitenki heti kasilta. Ja jos mä nyt näiden hermojeni kans saan unta, niin mä haluan nukkua niin kauan ku vaan ikinä nukuttaa. Ja nyt mä taas jaarittelen. Joten hyvää yötä.