Huijasin

Mä kirjotin iltapäivällä pitkän tekstin, joka alkoi flunssalla ja päättyi siihen, et mun kivat naapurit on muuttamassa pois. Välissä oli paljon herneitä nenässä, mutta totesin ne julkaisukelvottomiksi. Se tosin oli vasta sen jälkeen, kun muutama ihminen oli niistä jo keriinnyt lukea. Eipä voi mittää.

Siis, se flunssa. Mä oon heräilly taas koko yön tunnin välein niistämään ja juomaan vettä. Tosi hyvin meni siis. Päivä on menny samaan tapaan, niistäessä. Mitään järkeväähän mä en taaskaa oo saanu aikaseksi, jos ei lasketa sitä että soitin hautaustoimistoon. Jee, hyvä mä! Mut mä päätin et tää on sellanen 2vrk pikaflunssa ja huomenna mä oon täynnä tarmoa hoitaessani taas kilometrin mittaiseksi kasvanutta listaa siitä, mitä kaikkea pitää tehdä. Tai saa tehdä. Ihan kuinka sen ajattelee.

Siis, ne naapurit. Ne on ollu ihan huippuja! Ensinnäkin, ne on tosi hiljasia (tai sit tääl on tosi paksut seinät) koska on hyvin harvinaista et sieltä kuuluu mitään. Toiseksikin, ne ei valita mistään. Vaikka mulla on kuulemma sillointällöin yöaikaan konsertoiva koira ja vaikka mulla on välillä lautaskaappeja keskellä yötä kaatavia vieraita, joille pitää huutaa pää punasena, et ULOS!! Ei, ei koskaan valituksen sanaa. Mä oon ihan varma et saan tilalle jonku täydellisen ihmishirviön, mut vaik ei oliskaa, niin ainakin toinen noista huippunaapurien ominaisuuksista tulee uusien asukkaiden myötä muuttumaan. Se on siis paljon enemmän kun todennäköistä.

Siis, ne herneet. Ne tuli pois nenästä sitä päivän alkuperäistä tekstiä kirjoittaessa, kun sai avautua asiasta joka vaivaa. Ehkä mä avaudun siitä uudelleen toisena päivänä, mutta ei tänään. Parempi näin, ihan kaikkien kannalta. Se oli kyl omasta mielestä ihan hyvä teksti, mut nyt ei ollut sen aika.

Mun piti tänään viedä roskat, täyttää tiskikone ja käydä saunassa. Arvatkaa kuinka monta noista oon tehny. Jos sanoit "ei yhtäkään", olit harvinaisen oikeassa! Vittu mä oon paska. Tähän on hyvä lopettaa, heipat..

Jännä

Mä nukuin ihan päin vittua. Mun kurkku on kipiä ja nokka vuotaa. Mut silti mulla on parempi olo ku eilen! Jotenki enemmän elossa. Se tuskainen uupumus on poissa... Sain kyllä eilen ehtoolla väkisin laitettua ne madafakin paperit järjestykseen, vaikka vaikiaa se kyllä oli.

Mä kävin eilen vähän heittelemässä tikkaa ja ottamassa muutaman oluen parin kaverin kans. Itse heitostahan ei tullut yhtään mitään, mutta mukavaista oli silti. Mä tapasin myös ensimmäistä kertaa neljään viikkoon kaverin, joka ei ottanut osaa 😀 Oli kyllä varmasti tietoinen iskästä, mut silti ei. Mä en oikeen osaa sanoa, miltä se tuntuu. Piristävää vaihtelua, vaiko vähän epäkohteliasta. Mee ja tiedä.

Mun tekee mieli nyt kaikkee... Tortilloja ja tonnikalapastasalaattia nyt ainakin. Kumpaakohan sitä tänään popsis, vois varmaan ostaa värkit molempiin.. Joo, hyvä idea. Pitää muutenki käydä tänään hautaustoimistos, kirkkoherranvirastos ja rengasliikkees, niin se kauppa menee sujuvasti siinä samalla. Auton laitoin vasta just lämmitykseen, niin ei vielä pääse lähteen...

Mä oon taas miettiny koiranpentua. Kasvattaja mietti, että jos ne nimeäis joidenkin biisien mukaan, tekis S-alkuisista Z-alkuisia, Z-pentue kun on kyseessä. Mä vaan mietin sellasta juttua, että ne ihan oikeesti on syntyny mun elämäni kamalimpana päivänä, eli päivänä jona iskä kuoli. Mieti nyt, koiraparka ei saisi koskaan juhlia synttäreitä! Vaikka tietysti, oma Zuojelusenkeli vois olla aika jees. Pitää ny kattoo, onhan täs vielä 3 viikkoo ennen ku ne on ees luovutusikäsii...

En mä oikeesti nyt tiedä. Toisaalta, Jidan ei tarvis olla yksin ja mulla olis paljon tekemistä. Mut sit sen, et ois paljon tekemistä, voi laittaa myös miinuspuolelle. Samoin kun sen, et kahta koiraa on vaikeampi pitää mukana, saada hoitoon mihinkään tai jos pennustakin tulee The vahtikoira, se tarkoittais tuplamäärää syötyjä hermoja. Rahatilannettakin pitää miettiä. Vaikeeta.

Nyt mun ajatukset jäi jumiin. Toi on niin kaksjakoinen homma tuo pentuhomma. Olishan se kiva, mut toisaalta se ei olis yhtää kiva. Ehkä mun pitää kuitenki lykätä sen hankkimista niin pitkään, et toi negatiivinen ääni takaraivossa hiljenee. Ehkä mun ei just nyt vaan ole tarkotettu ottaan sitä pentua. EHKÄ. Mut sit jos mä en ota just sitä pentua, niin sit mä seuraavan 15 vuotta kateellisena seuraan vierestä kuinka hieno siitä tuli. Ääääh!

Nyt mua jo oksettaaki. Kivaa. Kuinkahan paljon oksentaminen sattuis muutenki jo kipeeseen kurkkuun... Pitänee kokeilla. Hyi vittu minkä olon iski yhtäkkiä! Pakko mennä, heippa.

Nyt ei.

Tänään ei jaksa. Ei siis vaan jaksa. Aamulla Niina kävi ja sen jälkeen mä kävin pankissa perumassa pari laskua jotka olis menny iskän tililtä. Lämmitin hautajaisista jäänyttä ruokaa ja hain postin. Siinä kaikki mitä mä oon tänään saanu aikaseksi = Ei mitään. Tää olo on ihan jäätävä... Niina kyllä sanoi, et on pääasia tässä tilanteessa se, että jaksan hengittää. Siis et täs kohtaa ei nyt tarvisi ressata pyykeistä tai paperitöistä. Pitäis kyllä saada noi iskän ja firman paperit järjestykseen, ennen ku ens viikolla saa alkaa setviä omia velkajärjestelyjuttuja.

Mä oon nyt aika yksinäinen. Kerkis jo tottua siihen että täs on joku lähes koko ajan, tai sit oon ite jossain missä on joku. Yritän täs viestitellä kavereiden kans aikani kuluksi, mut ei kukaan puhu mulle, kaikilla muilla on elämä. Ihan epistä! "Hienoahan" tässä on se, et mä voisin mennä vaikkapa Jidaa kattoon, tai voisin pyytää jonkun käymään, mutta en jaksa! Äiti aamulla pyys mua vielä Seinäjoelle, mut en jaksanu sitäkää... Kuinkaa ei ny oo hyvä.

Lisää kahvia. Ei täs oikeen muutakaa oo. Syödessäni kattoin puoli jaksoa Salkkareita tallennukselta, mutta ei jaksa keskittyä siihenkään. No enpä ny tiiä tarviiko siihen edes sen kummemmin keskittyä, aika aivotonta viihdettähän se on, mut silti. Enkä mä yleensäkkää juuri päivisin katto teeveetä. Päivisin nökötän koneella, iltaisin sohvalla teeveen edes ja yöllä tietystikkin sängyssä.

Ei nyt taas oikeen suju tää kirjottaminenkaan. Haluisin kyllä saada järkevääkin tekstiä aikaiseksi, mut ei mun päässä oo mitään järkevää. Siellä on vain ihan loputon uupumus... Mutta ehkä sitten taas joskus luistaa tämäkin. Kai. Pai.

Hautajaiset

Oli kyllä jännä aamu eilen. Mä tein kaiken ihan samalla tavalla ku kaikkina muinakin aamuina. Sit mä valmistauduin lähtöön, lähdin, pääsin perille ja vaihdoin muutaman sanan hautaustoimiston emännän kanssa. Menin kappeliin sisälle. Sitten! Mulle iski semmonen paniikinomainen tunne, et ei helvetti, mä oon oikeesti nyt isäni hautajaisis! Sain kuitenki itteni jotenkin rauhotettua. Sit alkoi vieraat valumaan paikalle ja oltiin ottamassa ovella heitä vastaan. Siinä vaiheessa kun ensimmäinen itkevä vieras osui kohdalle, sit vasta munki kyynelkanavat aukes. 

Siunaus meni hyvin, joskin ehdin jo luulla että pappi ei lopeta puhettaan ikinä. Itkuistahan se oli, mut uskoisin sen olevan normaalia. Mun nuorin veli itki niin sydäntäsärkevästi et mä melkein hajosin. Sit kanttori lauloi maan korvessa ja ehti saada ensimmäisen sanan ulos suustaan ennen ku mä aloin ulvoa. Se on vaan niin itkettävä laulu. Mä onnistuin jopa lukemaan tuon värssyn niin, että uskon ihmisten jopa saaneen selvää mun puheesta.

Ulkona oli jotain -12, mut ei se tuntunu ihan kamalan kylmältä. Aurinko paistoi. Mä olin jotenki usvassa, kun kävelin vaan arkun perässä. En edes muistanut missä hautapaikka oli, en jotenki kiinnittäny siihenkään mitään huomiota. Lähties musta tuntui ihan hirveen pahalta jättää iskä sinne. Käännyin monta kertaa katsomaan taakseni pois kävellessäni.

Muistotilaisuuskin oli oikein onnistunut. Safka oli hyvää, ohjelmaa riittävästi ja sillee. Luettiin siskon kanssa adressit ja siinäkin kohtaa meinasin hajota vaan kahdesti. Oikeestaan koko päivänä mä itkin huomattavasti vähemmän kun olin odottanut. Jännä.

Muistotilaisuuden jälkeen lähettiin porukalla pubiin yksille. Tai kaksille. 😀 Siitä tultiin tähän mun luo veljen ja kahden serkun kanssa, kaljakaupan kautta. Ystäväkin tuli pitkästä aikaa kyläilemään. Kyllähän sitä känniin tulee kun juo, totesin. Kaikin puolin onnistunut koko päivä.

Tänään on ollu ihan vaan päivä. Netflixin seurassa suunnilleen kokonaan, ennen kun äiti tuli nuorimpien sisarusten kanssa tänne ja syötiin. Käytiin viemässä kynttilöitä haudalle.

Siinä kai se taas tänä päivänä. Huomenna paluu arkeen, kun on taas paljon tekemistä. Vois mennä takas teeveen eteen... Pai!

Oho

Taisin eilen sanoo et ei tekstiä tänään, mut ehkä mä kirjotan kuitenki kun ei oo mitään muutakaan tekemistä. Mä heräsin taas kasilta ja oon jo jopa saanu kynnet lakattua. 2h aikaa lähtöön, eikä mun tarvi enää ennen sitä muuta kun vaihtaa vaatteet... Eli mulla on paljon aikaa hermoilla itteni hengiltä.

Mä sain jopa jotain vastauksia niihin eilisiin viesteihini ja paransihan se oloa. Turhauttavuuden huippu yrittää pitää muut perillä siitä, mitä täällä tapahtuu, kun ketään ei tunnu kiinnostavan. Siitä takuulla sais kuulla jos jättäis jotain kertomatta. Pattitilanne, tavallaan.

Mua jännittää. Ahdistaakin. Mahassa kiertää ja heikko olo. Röökiä palais ketjuna jos ei pihalla olis niin saatanan kylmä. -23,5c näytti mittari aamulla, mut aurinko tuolta vähän pilkottaa niin nousi jo jopa -17 asteeseen. Mä oon pelänny et kuinka mä selviän tästä päivästä noin niinku henkisesti, mut entäpä se fyysinen puoli! Mulla on mekon päälle jakku, sit villakangastakki ja jaloissa 40DEN sukkikset ja saapikkaat. Jos ei toi tosta nouse vielä lisää, mä niiiiiin palellun sinne.

Kello ei tunnu liikkuvan ollenkaan. Tapahtuis jo jotain! Jos se ei olis laskettavissa vanhan autoraukan rääkkäämiseksi, niin mä lähtisin täs välis käymään siel muistotilaisuuspaikassa ja tulisin sit kotiin vaihtaan vaatteita ennen kappelille lähtöä. Mut jos mä teen noi samalla reissulla, mun ei tarvi käynnistää sitä tuola pakkasessa niin montaa kertaa. En mä kyl oikeestaan ees tiä oonko menos jonku kyytis vai omalla, mutta laitoinpahan sen nyt lämmitykseen varooksi.

Nyt tää menee taas ihan jaaritteluksi. Mua oikeesti hermostuttaa niin. Tää näpyttely vähän rauhoittaa... Kun keksiskin jotain hyödyllistä tekemistä niin olis aika jees. Vois vaikka juoda lisää kahvia. Lopetan nyt kuitenki tän turhanpäiväsen lätinän ennen kun kaikki kyllästyy muhun 😂

Kissa kiitoksella elää

Mä oon nyt aika loppu. Oon heränny klo 8. Oon vahannu sääret ja nyppiny kulmakarvat. Täyttäny ja postittanu vakuutusyhtiön lisäselvityspyynnön, tankannu auton, käyny kattoos Jidaa ja pentuja, hankkinu käsilaukun, käyny rengasfirmas, automaatilla, apteekis, kaupas, toiseski kaupas ja pankis. Juonu 2 litraa kahvia ja unohtanu syödä. Soittanu pari puhelua ja lähettäny sähköpostia. Kirjottanu 1,5 sivua muistiinpanoja. Kuunnellu osanottoja, ottanut vastaan halin ja taputukset olalle. Kirjottanu 5 kilometrin mittasta viestiä Perhe-ryhmään asioista joita tänään oon saanu selville. Ei, en toivo kruunua, mitalia, pystiä enkä palkintosummia, kiitos olis ihan sillee kiva. Kiitos.

Tuli itku. Mä en oikeestaan tiä miks mä teen niin paljo. Tai tiän mä oikeesti sittekki. Tää tekeminen pitää mut järjissään, niinkun oon aiemminkin sanonu. Huomenna on hautajaiset ja mietin niitä jokaisena sellaisena hetkenä kun en tee jotain muuta. Mun unirytmillä mä herään aamulla kasilta jälleen ja sit mulla on 4h aikaa lähtöön. Mä juon kahvit, teen yhen pelin, lakkaan kynnet. Sit mä istun ja ihmettelen, mietin, pelkään, odotan ja hermoilen niin että todennäköisesti oksennan. Sit mä puen, pakkaan uuden käsilaukkuni ja lähden. Ohjelmasuunnitelma valmis.

Nyt pian äiti, kaks veljistä ja pikkusisko on tulos tänne. Pitäis käydä saunassa. Muistotilaisuusmestaan sais mennä järkkäilemään pöytäkukkia. Paperitöitä on edelleen. Koska mä saan sanoa, et mä en enää jaksa? Nääh, ei mulla kai oo sellasta oikeutta. Tai katotaan sit vaikka ens vuonna tähän aikaan...

Tää nyt taitaa olla vähän itsesäälin kyllästämä tää teksti, mut on vähä angstifiiliskin. Yksinäistä. Kun koko päivän on tehny ja menny, nyt paikoillaan istuessa se yksinäisyys sillee oikeesti niinku iskee. Hiljaistakin täällä on. Tekis mieli ottaa kalja. Tai kaks. Ihan ku siitä nyt muka olis jotain apua.

Huomenna tuskin tulee tekstiä. Tai eihän sitä nyt vielä voi tietää, mut voisin olettaa. Tai toinen vaihtoehto on, että sitä tulee ihan vitusti. Riippuu nyt vähän kaikesta... Sen näkee sit huomenna.

Loppukevennys: En tiä oonks mä läski vai huono pukeutumaan, kun onnistuin jättämään vattanahkan takin vetoketjun väliin 😂 Heippa!

Vapaapäivä

Mä kuulin sellasen jutun ku "vapaapäivä". Googlasin tarkemmin mikä se on ja innostuin ihan kokeilemaan! Eli siis toisin sanoen, mä en oo tehny tänään yhtään mitään, enkä aiokaan. Tai jos sittenkin.... Ei. Tää on vapaapäivä.

Vähä jotenki sekavat fiilikset. Hautajaiset on ihan pian ja mä oon tehny niiden eteen tasan sen verran, että eilen putsasin villakangastakin karvoista ja vein sen tuulettumaan. Niin ja kävinhän mä siel vaateostoksilla kans. Huomenna viä pitäis ainaki hoitaa kynnet ja vahata sääret. Käydä kattoos Jidaa ja poiketa pankis matkalla. Ettiä käsilaukku.

Tulin eilen takas kottiin ja piti vähä juhlistaa. En kyl tiä mitä me juhlistettiin, mut yhden ystävän kans vähä otettiin kaltsua. Ja vähä enemmänki. Oonhan mä nyt hittovie ollu yli 3 viikkoo selvin päin!

Mä totesin jännän jutun mun ajatusmaailmasta eilen. Piti käydä sielä vakuutusyhtiössä ja äiti sanoi jotain et mennään vaikka yhdes. Mulla tuli heti, et se ei luota mun kykyihin hoitaa tää asia. Sit sanoin sen ääneen veljelle, niin veli sanoi, että ehkä se vaan haluaa tulla mukaan?! En mä sitä niin taas osannu ajatella, mut kuulostaahan se kieltämättä ihan järkeenkäyvältä. 😀 Veliki sanoi et sä aina ajattelet sen noin.

Joo. Kai sitä vois syödä vähä jotain ja mennä soffalle... Ei oikeen jaksa nyt keskittyä ku ajatukset harhailee. Pai

P.S. Älkää kysykö miks kaks ekaa kappaletta näkyy tollasena.

-Ei otsikkoa-

Nääh. Yö meni ihan jees. Vähän nukahtaminen venähti, mut ihan jees. Päivä meni ihan sillee jees. Sain tänään hoidettua iskän henkilökohtaisia juttuja vaihteeksi firman asioille. Sit käytiin siskolla ja käytiin äitillä ja nyt istutaan oluella. Veljen kotona siis, joka toimii mun tukikohtana Seinäjoella asuessa. 😀

Mulla meni yöunet ja päiväunet ja kaikki muutkin unet jo kahdesti tänään. Ensin siksi, että mä totesin et mulla ei oo mitään mahdollisuutta estää sitä, et mun perintö menee velkajärjestelyyn. Toiseksi siksi, että mä sain sähköpostia, enkä enää oo ihan satavarma että vakuutus korvaa hautajaiskulut sittenkään.

Mun pää on ollu ihan yhtä puuroo iskän kuoleman jälkeen, mut tän päivän se on ollu pehmeempi ku pilvenhattara. Mä oon nyt ihan pihalla, vaikka sohvalla istunki. Ei tästä kirjottamisestakaan mitään tuu, jätän suosista huomiselle tänki homman. Että sillee, heippa.

Jo toinen teksti, jonka nimi on Iskä

Mä oon tänään ollu aika super. Oon kokoustanu firman kirjanpitäjän kans, nähny Niinaa, soitellu, pyöritelly papereita, värjäilly hiuksia, tilaillut kukkia, noutanut postipaketteja ja käyny kaupassa. Mut ei sil oo välii.

Se millä on välii, on se, että mä kävin tapaamassa mun iskää. Se näytti ihan iskältä, mutta oli kylmä, kova ja kalpea. Ei iskän kuulu olla kylmä, kova tai kalpea. Tai niin hiljainen, rauhallinen. Iskän kuuluu olla lämmin, halata ja sellanen jonka kanssa jutellaan ihan mistä vaan. Mut mun iskä ei oo sellanen, ei enää ikinä tuu olemaan. Itkun keskeltä sain kuiskattua, että "me pidetään kaikesta huolta". Pidin kiinni iskän kylmästä, kankeasta, rinnan päällä lepäävästä ja ruusukimppua pitelevästä kädestä, halasin ja kuiskasin vielä, "isi mä rakastan sua". Vein myös tummanpunaisen ruusun, jonka laskin pään viereen, ennen kun kasvot peiteltiin liinalla.

Se hetki meni jotenki ihan liian nopeesti ohi. Mä en vielä olisi halunnut päästää irti, mutta arkku suljettiin ja viereisessä huoneessa odottava porukka, joka ei iskää halunnut nähdä, kutsuttiin arkun ympärille. Laulettiin virsi, sen minkä nyt itkulta sai lauletuksi, ja lausuttiin rukous. Mä en oo lainkaan uskonnollinen, mut jostain syystä sanoin sen kaiken. Ääneen. Vapaaehtoisesti. Se hetki vaan tuntui siltä.

Sit iskän viimeinen autoajelu, saatettiin hänet teekoosta kirkon siunauskappeliin odottamaan lauantaita. Kirkon kellot soi ja muut autoilijat antoi tietä ettei saattue katkea. Se tuntui jotenkin... En mä tiä miltä. Niin surullista, mut jotenkin.... Arvokasta. Sytytettiin kynttilä ja raskain mielin jätettiin iskä sinne. 

Sisko kuvas videon, ainakin alkuperäisessä kuuluu jopa ne kirkonkellot.

Mä jäin miettimään, miks mun suusta tuli "isi mä rakastan sua". Iskä on aina ollu "iskä", mut nyt se oli "isi". Miksi? Siinä muodossa se vaan tuli mun suusta. 

Täs kävi juuri niinkuin mun kissan kans. Mä olin paikalla kun se kissa kuoli, mutta vasta seuraavana päivänä, kun olin käärimässä sitä tyynyliinaan tuhkattavaksi viemistä varten, se iski mun tajuntaan. Myöskään kissan ei kuulu olla kylmä ja kova. Tää oli just niinkuin mä odotin, just sen takia mä halusin ehdottomasti nähdä iskän, että se konkretisoituis. Mä en vieläkään voinut uskoa, et iskä ei oikeesti enää tuu takas, mut nyt mä uskon sen. Se, paransiko se mun fiilistä sitte niin yhtään, on aivan toinen juttu. 

En sit ees jääny kotiin, tulin takas Seinäjoelle. Jotenki ei tuntunu hyvältä idealta jäädä yksin. Toisaalta, itkien tän tekstin kirjoittaminen olis jotenki eri asia, jos toinen ihminen ei istuisi vieressä, mut taas toisaalta, kai tässä lohtua kaipaa ja sitä mä veljeltä myös saan. Ja se kattoo et mä muistan syödä. 

Mä lukisin tän päivän yhdeksi elämäni raskaimmista, pahimmista ja surullisimmista. 

Ei mulla oikeestaan oo enää muuta sanottavaa.... Tää oli tässä.

....

Mä nukuin jotenki tosi jännästi. Eka nukahdin, mut sit heräsin vajaan tunnin päästä ihan pihalla. Otin Opamoxin ja menin takas sänkyyn, niin sit nukuin aamuun asti.

Ihan turha päivä. Kyl mä tiskasin ja laitoin pahaa ruokaa, mut siihen se sitte jäiki. Niin ja soittelin mä taas vähän puhelimellakin pitkästä aikaa. Suomi-Ruotti -peli sieltä tulis teeveestä, mutta täällähän ei sellaista ole. Olympia-jääkiekkoa siis. On vähä sellanen plääh. Mikää ei huvita, mitää ei jaksa. Hiukset pitäis saada tänään värjättyä. Kattoo ny onnistuuko sekää.

Mua pelottaa, jännittää, ahdistaa ja mietityttää huominen. Hautajaisetkin on alkanut oleen mielessä, kun alle viikko enää jäljellä. Mä en tiä miten mä selviin tästä kaikesta..

Mä oon osannu olla nyt niin virallinen ja tarvittavan tunteetonkin ulospäin, mut oikeestaan mä oon aika romuna, sillee niinku sisäisesti aika loppu. Ne tunteet on oikeasti olemassa, ne on nyt vaan piilotettu maailmalta. Ja nyt on tulossa isoja juttuja, jotka tosiaan pelottaa. Iskän näkeminen, koko suvun kohtaaminen, hautajaiset... Mut mä haluun kuitenki tehdä osani. Lepään sitten, kun iskä on saatettu lepoon ja kaikki asiat on kunnossa. En yhtään aikasemmin.

Mä oon miettiny koiranpentua. Jidan pentua. Mä kerään listalle plussia ja miinuksia, tällä hetkellä tilastot on 2+ ja 4-. Ei nyt oikeen näytä perheenlisäykseltä. Jidan kasvattajalla on yks sijoitusnarttu, jonka pennusta mä oon haaveillu jo kauan, mut nyt se todettiin kelvottomaksi jalostusmateriaaliksi. Ottaa päähän. Jidan ja Dakin pennuista ei voi tulla mitää muuta ku hienoja, se nyt on selvää, mut. Mut. Mut. Mut. Nii.

Huoh. Sunnuntait pitäis kieltää. Kaikki asiat seisoo kun ei sunnuntaina voi mihinkään soittaa, missään käydä tai mitään tehdä. Paitsi lähteä röökille. Taas. Pai.

Aijjaa.

Eilinen oli raskas päivä sinänsä, että hoidin taas ripakopallisen iskän ja firman juttuja. Sit kävin kattoos Jidaa ja vaaveja. Mä olin niin katkipoikkiväsynyt kun vaan voi olla! Ihan tsippi! Kuten joku tarkkasilmäinen saattoi huomata, en jaksanut ees kirjottaa. Mut matkustin kuitenkin Seinäjoelle veljen luo.

Iskän kuolinilmoitus oli lehdessä eilen ja vielä Ilkan isojakopäivä, niin jos joku kotikunnassa ei vielä tiennyt iskästä, niin nyt ainakin tietää. Enkä mä halua edelleenkään törmätä tuttuihin jotka tietää, joten parempi piileskellä täällä. Mun painajaisissa joku kaupassa vastaan tuleva syöksyy halaamaan ja ottamaan osaa. Nou tänks. Puhelimessa ja netissä sen vielä kestää, mut oon aika varma et itku tulis sillee livenä.

Hautaustoimistosta soitettiin tänään, että maanantaina iskä siirretään teekoosta siunauskappeliin. Siinä siis mahdollisuus päästä katsomaan. Poliisin mukaan iskässä ei ole ulkoisia vammoja, mikä auton vaurioita katsoessa on täysin käsittämätöntä, mut kun niin on sanottu niin olen ihan varma että haluan mennä. Uskoisin kyllä, että haluaisin vaikka oliskin. Mä en sanoin osaa kuvailla sitä fiilistä, joka täs asias mun sisällä jyllää. Siihen ei vaan oo sanoja.

Tavallaan sitä ei vieläkään ihan täysin oo käsittänyt, että iskä on poissa. Mitä pidemmälle asiat etenee, mitä enemmän juttuja hoitaa, sitä todellisemmalta se tuntuu, mutta silti. Myös tää tunne on sanoinkuvailematon.... Sisko oli valikoinut siihen risti-ilmoitukseen hyvän värssyn, tälläsen:

Me lähdemme elämästä,

emmekä kuitenkaan lähde.

Me elämme edelleen kaikessa,

mitä me olemme tehneet.

Kaikki mitä olemme ajatelleet,

sanoneet ja olleet,

jää elämään ja valaisee toisten teitä.

Me kuolemme,

emmekä kuitenkaan kuole, 

vaan elämme niiden sydämissä,

jotka ovat rakastaneet meitä.

-Martti Lindqvist-

Nyt näin sadannellatuhannennella kerralla mä kykenin sekä lukemaan, että kirjoittamaan sen ilman itkua. Vähän nousi tippa linssiin, myönnän. Mut toi on niin totta! Jotenkin sen lukeminen yhä uudestaan tekee tästä enemmän totta.

Mua vähä ahistaa-nahistaa, että maanantaina siihen iskän siirtoon on kutsuttu myös iskän sisarukset. Siis ei sinänsä, en halua kieltää ketään halukasta iskää hyvästelemästä ja näkemästä, mutta olin ajatellu et se olis sellanen perhejuttu. Sellanen rauhallinen. Suku kun on iso, niin siitä kokoontumisesta tulee kaikkea muuta paitsi rauhallinen. Ja toinen asia joka risoo, on nähdä ne kaikki sukulaiset. Mä olin odottavinani että mun tarvii kohdata kaikki vasta hautajaisissa. Mutta. Näillä mennään kun ei muutakaan voida. Ei sillä et mun suvus olis mitää vikaa, jotenki se vaan tuntuu raskaalta jo ajatuksena.

Suunnitelmilla on tapana muuttua täs sekasotkus, mut tän hetkisen tiedon mukaan meen vanhimman veljeni kanssa maanantaina het aamusta käymään firman kirjanpitäjällä. Sais vähä lisää selkoa ja lisäks mulla on läjä paperia, joita hän tarvitsee. Sit Niina tulee poikkeen ja sen jälkeen sinne kappeliin. Kiireinen maanantai. 

Mä olin aika viisas, kun suunnitelma oli olla tääl Seinäjoella perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, mut otin varooksi kolmeksi päiväksi lääkkeet. Mikäli tän hetkinen suunnitelma toteutuu, mä myös tarvin ne kaikki. 

Joopa joo, siinä kai tän päivän mietteet aika pitkälti. Jatkamme taas ensi kerralla 😊 Pai!

Ja taas...

Mä en tiä miks mä edes yritän otsikoida näitä. Tänään on ollu aika jännä päivä taasen kerran. Oon käyny läpi iskän papereita vaihteeksi ja puhunut puhelimessa, vaihteeksi ja lueskellut juttuja netistä. Niina kävi, mä kävin kaupas ja laitoin ruuan. Saunottu. Mä oon taas tänään vähän viisaampi, vaikka mulla onkin taas ripakopallinen kysymyksiä ilman vastauksia. Ne vastaukset mä aion selvittää huomenna.

Mä tunnen oloni jotenki tärkeäksi kun mä saan kattella näitä juttuja. Mä oon vuosia haaveillu kirjanpitäjän/sihteerin työstä ja tää on nyt vähä niinku sellasta. Mä tykkään! Tilanne tietenki on pahin mahdollinen tätä "ammattia" harjoittaa, mut mun virkailija-minä osaa kuitenki toimia asiallisesti.

Mä en vieläkään halua/voi/jotain kirjottaa firman asioista mitää, mut mä oon nyt lähellä läpimurtoa, mä tunnen sen. Nyt musta tuntuu siltä, mitä muut on sanonu, eli että me selvitään tästä kyllä. Nyt mäki voin sanoa niin, me selvitään tästä! Mut tietysti mun skeptisessä päässäni on aina se yks sana, ehkä. Me selvitään tästä, ehkä. Parempi kai sekin on kun vaipua epätoivoon ja/tai synkkyyteen.

Mä huomasin just, et tän tekstin jokainen kappale alkaa sanalla "mä".

Iskän postihan tulee nyt mulle ja tänään saatiin kolme pientä pakettia Wishiltä. Ihme sälää! Näissä sitä just näkee sen iskän kakssuuntasuuden, nää on ihan selviä mania-ostoja. Tuntuu tosi kurjalta, kun ei iskä mikään rikas ollut mutta silti ostellut kaikkea mitä _mukamas_ voi joskus tarvita. Tää on ihan helvetistä tää sairaus.

Mä oon koko päivän odotellu puhelua vakuutusyhtiöltä - sitä ei tullut. Mä oon illan odotellu yhtä toista puhelua - sitäkään ei kuulu. Mä alan kohta epäileen et mun puhelimes on jotain vikaa.

Nyt vois vähä niinku ruveta iltapuuhiin. Ei mulla sit muuta, paipai!

Hienoa

Taas meni valvomiseksi. Otin illalla Opamoxin ja 2 Stilnoctia ja heräsin kahdelta. Otin viä yhen Stilnoctin ja sain kuuden jälkeen uudelleen unta. Ja sit yhden firman asiakaspalvelusta soitettiin ysiltä, kun olin eilen jättänyt soittopyynnön. Saipahan siinä taas yhden asian selväksi heti silmät aukaistuaan 😀 Yritin soittaa polille ja jättää lääkärille soittopyynnön, koska oon aika kyllästyny valvomiseen, niin eiköhän niillä oo tänään joku henkilöstön koulutuspäivä ja koko pulju kiinni. Just niin mun säkä.

Olin mä kyl yöllä aika sekasinkin. Mä näin jotain unta ja kun kuulin veljen olevan kävelemässä makkarin ohi, kysyin siltä et onko iskä tai (avovaimon nimi) laittanu mitää viestiä. En muista kyl yhtää mitä unessa tapahtui, mut olin kuulemma sanonu et näin pahaa unta.

Sit mä järjestelin iskän paperit kansioon ja soittelin taas muutaman puhelun. Laitoin ruokaa, kaikki veljet oli syömässä. Käytiin kukkakaupas tilaamas kukkalaitteet. Kirkkoherranvirastos. Pappi vaikutti tosi mukavalta tyypiltä. Mahdollisimman vähän virsiä valittiin 😁

Me käytiin metsäretkellä. Keskellä keskustaa. Me metsästettiin iskän testamenttia, mut käytiin kahes pankis eikä se ollu niistä kummassakaan. Sit me käytiin vakuutusyhtiöllä selvittelemäs juttuja, juuri mitään ei selvinnyt, mutta nainen jostain soittaa mulle huomenna ja toivottavasti vähän saa selvyyttä tähän hommaan.

Lopuksi vielä apteekki, kauppa ja ruuanlaitto pitkästä aikaa. Alkaiskohan nyt jo oleen päivä täys? Jokatapaukses mä oon ihan superylpee meistä kun tää päivä meni niin sopuisasti 💗 Huhhuh. Haukotuttaa. Hyvää yötä!

A niinkuin...

Aamu alkaa A:lla ja ahdistus alkaa A:lla. Näillä on siis pakko olla jokin yhteys. Ei, ne iskän auton kuvat ei tullu uniin. Itseasiassa yhtään mitään ei tullut uniin, ei kerkiä nähdä unia jos on hereillä tunnin välein. Ne kuvat, hoitamattomat asiat, kaikki keskinäiset riidat/ongelmat, kaikki hyppää päin näköä siinä vaiheessa kun avaa silmänsä ja nousee sängystä.

Mulla on tosi paha mieli. Mä oon semmonen, et kun joku asia tulee mulle mieleen, mä haluan hoitaa sen heti. Aamulla mä mietin niitä iskän arkunkantajia, sit mulle tuli mieleen kun yksi veljeksistä on töissä ulkomailla, että onkohan hän hautajaisten aikaan kotona. Siispä kysyin sitä häneltä. Nyt mä en uskalla kertoa kellekään, kun musta tuntuu, et sisko pitää pahana ihan kaikkea mitä mä teen. Seki oli väärin et kävin sielä Kpäässä eilen. Mä en oikein nyt tiedä, pitäiskö mun kysyä lupa kaikkeen mitä teen, vai pitäiskö mun suosista jättää kaikki siskolle, lakata tekemästä yhtään mitään vaikka haluaisinkin tehdä. Mä en tiedä. Riitely nyt kuitenki on ihan viimenen asia mitä mä tässä tilanteessa haluan.

Paha mieli jatkuu vielä. Me tavataan pappi huomenna ja sekin ahdistaa. Pitäis ruveta suunnitteleen kukkalaitetta ja värssyä, sekin ahdistaa. Lehteen pitäis laittaa ilmoitus ja vaikka sisko sitä asiaa hoitaakin, se ahdistaa mua silti.

Ahdistaa, kun näin sen auton eilen. Auton, jolla mäkin oon ajanu satoja kilometrejä. Auton, jossa mä oon viettänyt monia hyviä hetkiä iskän kanssa kahdestaan ja myös isommassa porukassa. Se oli niin katkeran surullinen näky. Se oli niin tuusannuuskana. Ahdistaa, kun otin siitä kuvia.

Ahdistaa, kun ei saa mitään aikaseksi täälä kotona. Se, kun ei saa syötyä. Se, kun ei saa nukuttua. Se, kun ei saa siivottua. Se, et pöydällä on tavarat jotka löytyi hansikaslokerosta. Se, että pää ei toimi.

Pitäis varmaan syödä Diapamia aamupalaksi. Koska ahdistaa. Onneks Niina tulee tänään, saa vähän juttuseuraa.... Vois mennä viel hetkeksi takas maate... Koska ahdistaa.

Korostan, että mun ei ole tarkoitus loukata ketään, vaan avautua asioista jotka mua ahdistaa.

No nyt

No nyt on ollu jännä päivä. En tiä oliko viime yö hyvin valvottu vai huonosti nukuttu, mut jompsinkumpsin. Reilun viikon yrittämisen jälkeen sain VIHDOIN pestyä koneellisen pyykkiä. Ripustelinkin ne.

Enks mä sanonukki eilen, et mä en kestä enää yhtäkään osanottoa, taisin sanoa et mä hajoan. No, nyt mä voin varmuudella sanoa, et täs nk. Kaupungissa ei oo yhtäkään virastotätiä joka ei tuntisi iskää. Kävin kirkkoherranvirastosta hakemas virkatodistuksen, ja se nainen otti kovasti osaa ja vaikutti siltä että alkaa itkeen sekin hetkenä minä hyvänsä. Sit mä menin katsastuskonttorille. "Otan osaa, tunsin kyllä isäs". Sit mä menin vakuutusyhtiöön ja sanoin jotain tyyliin, iskä menehtyi ja hänen autonsa pitäis poistaa liikennekäytöstä. Vastaus: Ai sä oot -sukunimi-, otan osaa. Ja kaikkI kolme toivottelivat paljon voimia kun olin lähdössä. Kiitos.

Lähdin sitten iskän yhtiökumppanin (Ö) mukaan Kankaanpäähän hakemaan sieltä autosta irtain omaisuus pois. Tai ei varmaan voi sanoa et irtain, koska kaikki siel oli irrallaan. Mun oli jotain ehjääkin - leka ja sorkkarauta. Toisaalta oli tosi järkyttävää nähdä se biili livenä, vaikka olinkin nähnyt kuvia. Todellisuus oli _paljon_ kuvia pahempi. Mut sit toisaalta taas ei. Tää asia on nyt todella vaikee selittää. Oon kirjottanu tän lauseen jo 4 kertaa ja pyyhkinyt pois. Mä en vaan osaa järkevästi kertoa, mitä sitten toisaalta tapahtui.

Sit mä oon viel kaiken lisäksi sähköposteillu tapausta tutkivan poliisin kanssa ja selvittänyt erinäisiä tietoja sieltä ja muualta. Ö pyysi selvittämään kuka, missä ja koska on todennut kuolleeksi. Sit mä kirjotin hänelle viestiä sanoin, et iskän totesi kuolleeksi..... Niin taas iski olo. Eiks se mee niin, et se ei oo totta jollei sitä sano ääneen?

Mä haluaisin ihan hirveesti jutella iskän kans just nyt. Meillä on sama sairaus ja mä näen sen kakssuuntasuuden iskän toimissa, varsinkin nyt kun niitä tarkemmin on katsellut. Mä haluisin kertoo et mä ymmärrän ja et on saatavilla apua, ennen kun tilanne menee kaoottiseksi. Mut nyt tilanne on kaoottinen ja on pikkasen myöhästä vaikuttaa siihen mitenkään. Nyt pitää vaan yrittää selvitä.

Päivän tunne: Kiukku. Miks sen rekan piti olla just siinä just silloin? Miksei tietä oltu hiekotettu/suolattu? Miks just mun (ja muiden) iskä? Miksi, miten kaikki voi olla näin hankalaa? Näihin ku sais vastauksen.

Loppukevennys: Pentusten silmät on alkanu aueta 😍

Yksinäisyys

Tää on jännää. Kummaa herätä ilman että tarvii varoa herättämästä ketään. Kummaa herätä toivottamatta kenellekään hyvää huomenta. 10pv veljen kanssa yhdessä kuitenkin oltiin, niin on tää outoa.

Noi vaan laitoin itelleni ruuan. Tai siis keitin perunoita ja lämmitin eilistä soosia ja tein salaatin. Mua vähä jännitti et kuinka tuo syöminen sujuu nyt yksin ollessa, kun onhan se nyt paljon kivempi kokata jollekin muulle kun vaan itelleen. Jotenki sen safkan eteen jaksaa nähdä enemmän vaivaa, kun on muita syömässä.

Mä en oo saanu täälä kotona aikaseksi yhtään mitään iskän onnettomuuden jälkeen. Tai keittiö nyt on aika siistis kunnos, mut on siitä äitiäkin kiittäminen. Tiskikoneen sain käyntiin ruuan jälkeen ihan itte. Nyt pitäis pestä pyykkiä ja imuroida, mut ei huvita. Pitäis myös pitää Salkkarit-maraton, kun toi mun digiboksi alkaa automaattisesti poistaa yli 3kk vanhoja tallennuksia ja mä meen just sen verran jäljes. Sekään ei oikeen huvita. Mikään ei nyt oikeen huvita.

Sellanen syvä uupumus. Henkinen ja fyysinen... Kaupas sain ystävän kans käytyä, en uskaltanu mennä yksin.. Mä en kestä enää yhtäkään osanottoa, mä hajoan. Sen puolesta tekis mieli mennä takas sinne Seinäjoelle, sielä ei ainakaan tarvi törmätä tuttuihin.. Tai se on huomattavasti epätodennäköisempää.

Mä oon nyt koko päivän tätä tekstiä kirjottanut, mut ajatukset taas harhailee ihan miten sattuu. Ei tästä nyt vaan tuu mitään. Saunan laitoin päälle, katotaan jaksanko viä mennäkki sinne.. Heip.

Päivä.

Huh. Otin illalla lääkärin suosituksesta Opamoxin, lääkäri siis sanoi että ehkä kannattais nyt toistaiseksi ottaa noita "tarvittaessa nukahtamiseen" -lääkkeitä säännöllisesti. Nukuin sit sellasen puoliskan vuorokautta ja olin herätessäni pihalla ku postilaatikko. No, unelmien täyttymys kun sai aamusavuille aamukahvin mukaan, kun veli oli herännyt jo aiemmin ja keittänyt.

Siinä kun suurin tokkura haihtui niin rupesin laittaan ruokaa, kun äiti, toinen veli ja pikkusisko oli tulossa syömään. Siinä sitten tunti juoruiltiin puhelimessa iskän yhtiökumppanin kanssa selvitellen firman asioita. Aika järkyttävää tekstiä, en nyt sen kummemmin sitä tähän avaa. Mut järkyttävää. 

Syötiin ja lähdettiin äitin ja pikkusiskon kans vaatekauppaan ettimään mulle hautajaisiin vaatteita. Mä onnistuin aika taidokkaasti pitämään itteni kasassa sielä kaupassa, vaikka oonki myyjän mielestä vielä läskimpi ku omasta mielestä. Se toi mulle M-koon mekon sovitettavaksi! M! Mikä loukkaus. Ite mekko oli oikeenki kiva ja sellanen ostettiin. S-kokoisena. S! No joo, unohdetaanpa nyt se. Vaikka niin hyvin kaupassa pysyinkin kasassa, itku tuli heti kun sieltä pääsi pihalle. Niiden vaatteiden osto taas jotenkin iski tajuntaan et hei, mä oon nyt tekemässä jotain, joka liittyy iskän hautajaisiin. Hautajaisiin. Oman iskän. Tiättekste? Sanoinkuvailemattoman kamala fiilis.

Niin, tää koko touhu on jotain sanoinkuvailemattoman kamalaa. Mun koti on vähä niinku pommituksen jäljiltä. Ei vaan nyt jaksa kinostaa. Onneksi äiti aina välillä käy kyläs, niin ees keittiö näyttää about ihmisasumukselta. Mut imurointi ja pyykinpesu täs olis nyt sellasia, mitä pitäis väkisinki saada aikaseksi, mut ei. Ei onnistu. 

Mä oon nyt ensimmäistä kertaa 9 päivään yksin kotona, kun porukka lähti Seinäjoelle. Olisin toki voinu mennä mukaan, mut aattelin et eiköhän se oo jo korkee aika alkaa pärjätä. En mä kyllä keriinny olla yksin ku vissiin pari tuntia ennen ku pyysin ystävää kyläilemään tänään 😁

Pentulaatikon reunallakin äsken kävin. Kampasin Jidan ja juttelin vähän talon isännän kanssa. Ja ihmettelin miten ne haisevat puolikuolleet marsut onki niin söpöjä pyrkiessään nisälle. Taisin myös vähän rakastua, kun (nyt vasta) huomasin yhdellä tytöistä valkoisen hännänpään! 😍 Sillä oli myös valkoiset tassut ja pläntti rinnassa. 

Mä oikeesti oon täs nyt kaivannu ulkopuolista juttuseuraa. Tiäks, kun sisarukset ja äiti kantaa omaa taakkaansa tän kaiken keskellä, niin en mä haluu niitä rasittaa avautumalla. SiksiKIN mulla on tää blogi, Niina ja pari yltiörakasta ystävää. Vaikkakin, oon ollu viime aikoina maailman paskin ystävä, kun ei oo juuri jaksanut pitää yhteyttä. 

Teksti taitaa jälleen olla vähän sekava, kun mun päässä ei nyt oikeen liiku mikään, ainakaan missään järjestyksessä. Mut sainpahan taas sanottua mitä oli asiaa. Nyt vois täs vieraita odotellessaan vaikkapa..... Tehdä jotain. Se on hyvä suunnitelma. Pai!

Kriisipalaveri

Tuli sit käytyä palaveeraamas. Oikeestaan siinä tais käydä niin, et mua jäi vaivaamaan useempi asia kuin mikä "ratkes". Se oli vähä silleen sekavaa, kun meitä oli niin monta et ne ihmiset meni siä ihan sekasi, ne sekoili nimissä ja unohti esim. Kysyä multa parasta muistoa iskästä, vaikka muilta kysyi. Ihan inhimillistä joo, ei siinä mittää. Mut mietityttämään jäi muutama asia, joista koitan nyt kirjoittaa listan, jos vaikka sitte vaivais vähä vähemmän.

-Mua vaivas koko ajan se eilinen riita. Mä yritin välttää puhumista, kun musta tuntui et puhuin kaikista eniten ja sit mua alkoi vaivata et ajatteleeko ne taas mun päsmäröivän. Onneks mulla on huomenna se psykiatri, siä mä saan ainaki puhua ihan vapaasti. Luulisin.

-Mua jäi vaivaamaan, kun ne kysyi et pelottaako hautajaiset ja tuli puhe isän veljen hautajaisista reilu vuosi sitten ja siitä, kuinka iskä tuli halaamaan kun itkin sielä haudalla. Sanoin sitte et "kuka mua nyt halaa". Kaduin sitä heti sillä samalla hetkellä, koska tiedän että noi sisarukset ja äiti on mun tukena, eikä varmasti tule halipulaa. Mut se muisto siitä kun iskä tuli halaamaan on vaan niin kirkkaana mielessä. En mä tarkottanu mitään pahaa ketään kohtaan, tarkotin vaan sitä kun se ei enää ole iskä joka mua tulee halaamaan. Ja se tuntuu pahalta.

-Se, et vaikka ne ei kysynykkää multa siitä parhaasta muistosta, niin vaikka oliski niin en mä olisi osannu vastata jotain yhtä asiaa. Kaikki muistot iskästä on hyviä ja niitä huippukohtia on enemmän kun mihin osaan laskea. Me menetettiin niin paljon, kun me menetettiin meidän ainut iskä.

Me saatiin sellanen lappunen, jossa sanotaan mikä on normaalia tälläsen kokemuksen jälkeen ja nyt voin sitten viisastuneena sanoa et oon lähes normaali. Siinä kerrottiin myös, koska olis aika hakea ulkopuolista apua ja joo, ihan hyvä et se lääkäri on nyt.

Äiti oli tääl mun tykönä laittamas sapuskaa sillä aikaa kun oltiin sielä ja päästiin sit suoraa ruokapöytään koko porukka. Keskimmäinen veli on yhä täälä, ollaan nyt oltu yhdessä suunnilleen koko ajan tapahtuneen jälkeen. Ja se on hyvä.

Mä oon nähny lots of painajainen aiheesta onnettomuushetki. Se rekkakuski oli nähny, kuinka Hiacen hytti oli täynnä käsiä kun iskä oli yrittäny saada sitä hallintaan. Se, millanen paniikki iskällä on ollu, kun se on nähny et rekka tulee ja auto ei oo hallinnas. Ainut lohtu täs on se, et henki lähti kertarysäyksellä, se paniikki ei pitkään kestäny, eikä siinä keriinnyt edes sattua. Lohtu se on laihaki lohtu.

Veljeni kanssa käytiin myös kattomas mun koiraa, en oo nähny sitä synnytyksen jälkeen ja sehän synnytti onnettomuuspäivänä. Pieni tiibettiläinen sekos onnesta kun näki meidät 😍 Rehellisesti sanoen, mä en tajua noiden pikkupentujen viehätystä. Ne haisee pahalle, mölisee ja näyttää ihan puolikuolleilta marsuilta. On ne toki söpöjä, en mä sitä sano, mut multa ei ainakaan tuu sellasta aww-reaktiota. Jidan takia mä sielä kävin, en pentujen. Oonpas mä julma, paha, kamala ihminen. Hyi.

Nyt pitäis jaksaa saunaan. Huomisesta tulee myös rankka päivä. Rankkoja on ollu joka ikinen päivä, mut huominen on ihan spesiaalirankka, kun ensi lääkäri ja sit se diakonia. Pai!

Hermoromahdus

Sieltä se sitte tuli. Liikaa liian hyviä päiviä tai jotain, koska hermoromahdus on aina seuraavan nurkan takana. Mulle tuli siskon kans pieni riita siitä kuka hoitaa mitäkin asioita. Ihan sellanen pieni. Sit sisko sanoi mulle et sä et oo nyt ihan kunnos ja mä vastasin et pitäiskö vittu olla. Sen sain sanottua ja sit mä itkin. Ja itkin. 1,5 vitun tuntia mä vaan itkin, huusin, vajosin itsesääliin ja no... Kaikki vaan romahti.

Sisko ja äiti sanoi et mä käyn nyt ihan ylikierroksilla kun mä yritän hoitaa näitä asioita. Ne puhui maniariskistä. Mä oon tosi hämmentyny, koska musta on aina tuntunu siltä et kukaan muu perheessä ei tätä sairautta tajua kun iskä. Kenenkää muun kans siitä ei oo oikeen juuri koskaan ollu mitään puhetta. Ne sanoi, et en osaa levätä tai antaa aikaa ittelleni. Mutta:

A) Mä en osaa käsitellä tätä asiaa mitenkään muuten. Se et mä meen tukka putkella, soittelen niitä puheluita ja hoidan asioita, se pitää mut järjissäni. Mä tiedän, et jos mä pysähdyn ja annan tuntelle vallan, niin mä masennun.

B) Mun elämäni ihmisillä on paha olla nyt. Sisaruksilla ja äitillä siis. Tosi paha olla. Musta jotenki tuntuu, et jonkun on nyt oltava vahva, jonkun on pidettävä tää pakka kasassa. En tiä miksi, en tiä kuinka, enkä tiä oikeen mitään muutakaan, mut musta tuntuu et sen on oltava minä. Tai tuntui ennen ku juteltiin, nyt mä en enää tiä miltä musta tuntuu.

C) Mä haluan auttaa. Ihan vaan puhtaasti haluan auttaa muita tän kaiken keskellä. Se on vaikee asia, koska sisko mitä ilmeisimmin tulkitsee mun auttamistarpeen jotenki itsekeskeisenä ja hallitsevana. Kohdista A sekä B on luettavissa, et asia ei vaan ole niin... Ei mun oo tarkotus keltään mitään viedä!

No, ne sai mut jotenkuten palautettua todellisuuteen taas ja löysi mulle Diapamin ja mä pikkuhiljaa siinä rauhotuin sen verran et sain sanottua loppuun sen asian, josta se riita alkoi. Ja saatiin muutama asia selväksi, niinkun nyt se, et ei mun tarvi. Mä en vaan tiä mitä mä teen, jos en mä saa/mun ei tarvi tehdä mitään järkevää.

Mulla on nyt sellanen tosi tyhjä olo. Paleltaa, ihan sydänjuuria myöden. Henkisesti ja fyysisesti.

Taas yks asia lisää mistä pitää lääkärin kans perjantaina puhua... Mä en tiä onks Niina tulos sinne mukaan, enkä mä tiä haluanko mä sitä mukaan. Mä en oikeestaan tiä mitään mistään. Ehkä mä voisin aamulla laittaa sille viestin ja kysyä? Tai ehkä mä voisin laittaa sille viestin nyt, kun en aamulla muista enää kuitenkaan. Pitää vaan laittaa puhelin äänettömälle kun se vastaa kuitenki heti kasilta. Ja jos mä nyt näiden hermojeni kans saan unta, niin mä haluan nukkua niin kauan ku vaan ikinä nukuttaa. Ja nyt mä taas jaarittelen. Joten hyvää yötä.

Tänään

Heräsin aamulla sydänkohtaukseen, kun kaveri soitti ja puhelin oli niin kovalla et hyppäsin varmaan metrin ilmaan säikähdyksestä 😁 Tänään on ollu taas vähä helpompi hengittää. Käytiin Halpa-Hallis ja löysin hautajaisiin kengät. Yks ongelma taas vähemmän. Enää pitäis keksiä sellanen asu, johon haluaa pukeutua ja jossa on niin hyvä olla kun nyt vaan hautajaisissa voi. Huomenna olis shoppailu- ja kotiinpaluupäivä.

Sisko oli sopinu jonku kriisiryhmän tapaamisen torstaiksi. Ei sinne kuulemma pakko oo mennä, mut kai mä meen. Siel kuulemma voi ilmetä yksityiskohtia siitä onnettomuudesta ja sillee, et jos ei haluu tietää niin ei kannata mennä.. On mulla nyt kaks päivää aikaa miettiä et haluunko.

Perjantaina mulla on sitte ensi aamusta psykiatri ja iltapäivällä diakonia. Tämä on yhtä suuri kuin paljon itkua. Lääkärin kans pitäis puhua syömisistä, nukkumisista ja todennäköisesti myös iskästä, ahdistuksesta ja muusta.. Diakonissan kans rahoista. Mä en tiä millä mä maksan vesilaskun, kun unohdin sen mun budjettilaskelmista ja kuvittelin et mulla on varaa uuteen puhelimeen.. Sit hautajasiin tarvii vaatteet ja kukkalaitteen, jollain ptiää elää... Asioilla pitää päästä kulkemaan, eli biili tarvii bensaa. Lista on loputon.

Niinaakin pitäis joskus nähdä. En sit tiä koska. Se soitti mulle aamupäivällä, mut mun on nyt myönnettävä et mulla ei oo mitään hajua mitä se sanoi... Muistaakseni se yrittää järkätä perjantaitaan niin et pääsis sinne lääkäriin mukaan. Ja sit se tais pyytää ilmottamaan koska meen kotiin... Vai olikohan se niin et mun pitäis mennä kotiin johonki tiettyyn aikaan...?? Ei siis sitte minkäänlaista havaintoa. Ehkä mä soitan sille aamulla.

Nyt ne mun rahat sit loppui, eli mitä todennäköisimmin myös iltakaljan juonti loppui, niinhän mä taisin sanoa.. Paitsi jos saan veljen lainaamaan mulle muutaman euron lisää ja kuskaamaan mut kauppaan. Tai sit vaan yrittää nyt pärjätä ilman. En tiä kyl kehtaanko ees kysyä...

Nyt vois vaikka laittaa safkaa.. Tai jotain. On hyvä mieli, kun sain ihan kohtuullisesti tekstiä aikaseksi kerranki. Tähän on hyvä lopettaa, paipai 😊

Turbo

Mä oon ollu tänään ihan super hoitamaan asioita. Soitin varmaan 200 puhelua ja kirjottanu varmaan tuhat viestiä. Pikkuhiljaa tää tästä etenee, vaikkei kyllä aluksi olisi uskonu... En varmaan vielä huomennakaan mee kotiin. Jotenki ahdistava ajatus mennä sinne, vaikka toisaalta vähän ahdistaa olla tääläkin toisen riesana..

Mulla ei oikeen vieläkään oo mitään sanottavaa. Puhun täälä äitin ja sisarusten kans sen verran ku puhututtaa, mut ajatusten kasaaminen ei vieläkään onnistu niin hyvin että siitä sais kunnollista tekstiä aikaseksi.

Sori. Nyt ei vaan pysty tämän enempään. 😢

Uus fleda

Mä en enää muista mitä mä eilen kirjotin ja tarkistaminen olis ihan liian rankkaa, joten ehkä toistan itseäni sanomalla että olen täällä veljen luona Seinäjoella. Mun piti pitää tänään vapaapäivä, mut vituiksihan se meni. Alotin sammuttamalla kaikki hälytykset, et nukun niin pitkään kun vaan ikinä, mut sit heräsin "jo" joskus 11 mais. Sit mun ei pitäny mennä mihinkää, mut siskon tykönä täs on vietetty melkein koko päivä. Sit mun piti ajatella jotain ihan muuta kun iskää ja kaikkee tätä paskaa, mut silti päädyin hoitamaan firman asioita ja muistotilaisuuden suunnittelua jatkettiin.

Sain tänään selville kuka se iskän mystinen yhtiökumppani on ja hänen kanssaan puhuin äsken puoli tuntia. Sain ihan hyviä vinkkejä ja pari juttua lisää mitä pitää huomenna hoitaa... Se ei kyllä tienny et kuinka paljon omistaa osakkeita, mut ihan fiksun oloonen tyyppi oli muuten.

Niin tää fleda. Mitähän siitä olis lähteny, 5-7cm tai jotain. Tuntuu älyttömän oudolta mut ei kai sillekkää sit mitään mahda. Siit tuli kiva, ja jos vielä täs joku päivä sais siihen värinki niin olis aika cool.

En mä nyt saa näitä ajatuksia taas kasaan.. Meen saunaan ja ajois nukkumaan, ei paljo muu nyt huvita. Hyvää yötä :)

Koiranäyttely

Mä tein pienen virhearvion. Aattelin et olis kiva päästä johonki ja saada muuta ajateltavaa. No, mulla on ollu ihan todellinen ongelma saada pidettyä itteni kasassa.. Varsinki sen jälkeen kun laitoin Faceen kuvan iskän avovaimon ja näinollen myös iskän, koirasta, joka sai SERTin ja oli ROP. Laitoin kuvan ja tekstin et iskä olis nyt niin ylpee. Olis pitäny harkita kaks kertaa sitäki. Itkuksi meni tääki päivä.

No mut joo, onhan tää nyt oikeesti ihan kivaa, ihanan jännää. Ja sisältää paljon mun suosikkijuttua - odottamista. En nyt just muista et koska oon viimeks käyny näyttelyis ja onhan se vähä harmittanu...

Mullapa on uus puhelin, jossa on Android, mikä tarkottaa et tähän sai Bloggerin, mikä tarkottaa et mä voin tässä odotellessa kirjoittaa. ☺️ En mä oikeen tiä olisko mulla ollu rahaa tähän mut vanha lähes kokonaan sanoi yhteistyösopimuksensa irti. Oon suunnitellu tän ostoo ties miten pitkään, mut maltoin vasta nyt kun oli melkein pakko.

Mä meen tältä reissulta suoraa veljen luo. Saman veljen joka just oli mun luona kolme yötä. Me ollaan aina tultu hyvin juttuun ja nyt oltu toistemme tukena, ihan toimii.

Oon juonu nyt aika reilusti. Joka ilta 3-6 kaljaa. Mut kun se rentouttaa, rauhottaa ja auttaa nukahtamisessa. Pitäis kai joskus lopettaakki se... Jos sitte ku rahat loppuu. Tai jotain.

Mä en tykkää, mul on paha mieli ja kaikkee, kun en oo nyt pahemmin jaksanu kirjotella. Voimat menee kaikki tyynni näitä asioita hoitaes. En oo käyny ees Jidaa kattomas sen jälkeen ku pennut syntyi. Mä en vaan oo jaksanu, yksinkertasesti. Nyt herää kysymys, et miten mä sit tääl jaksan olla. Vastaus: En tiedä. En mä kai oikeesti jaksaiskaa.

Mä oon huomannu sellasen jutun, et aina kun mä lopetan röökinpolton niin joku kuolee. Viimeks se oli Cindy, nyt iskä. Kukakohan sit jos koitan viä. En taida uskaltaa kokeilla.

Jees, täs sit varmaan kaikki. Sii juu!

-

Ei otsikkoa tänään. Mä oon ihan lopen uupunut.. Itkettää, mut itku ei enää tule. Tyhjä olo. Eilen itkin niin että kyyneleet jo poltti ja kirveli kasvoilla.

Nyt on kirkkoherranvirasto nähtynä, hautapaikka katteltuna ja päivämäärä päätetty. Muistotilaisuuteen mesta varattu. Nyt pitäis osata kertoa, kuinka monelle laitetaan ruokaa. Mistä vitusta sen voi tietää, kaikki tunsi iskän ja kaikki tykkäs siitä. Varmaan nyt ainakin sadalle saa kattaa. En tiä riittääkökään.

Niin paljon kaikkee mietittävää. Toisaalta se on ihan mahtava asia, ettei oo tässä yksin, mut sit taas kun osallisena tässä on 5 muuta niin.. No en mä tiä, kyl me ollaan oltu aika hyvin yksmielisiä tähän asti. Mut siis sellasia asioita mietittäväksi, et pidetäänkö lippu puolisalos koko tilaisuuden ajan, vai noudatetaanko etikettiä ja nostetaan se ylös asti tilaisuuden alkaessa. Kuka jaksaa miettiä tollasta tässä tilanteessa? Pakko kai se on, joten mun ja siskon yhteisestä päätöksestä se pidetään puolisalossa.

Me ollaan tehty mun kämpästä kokoustila. Täällä me nyt ollaan äiti, sisarukset ja siskon lapset. Yks pikkuveli puuttuu, kun se on Lontoossa. Mut ollaan laitettu safkaa, syöty ja kaffiteltu. Kohta luultavasti pelataan jotain yhdessä.

Mä oon ihan oikeesti itkeny tänään vain kerran. Niitä kertoja, kun itku nousee kurkkuun ja pitää vaivoin pitää ittensä kasassa, on ollu n. 200 mut ei lasketa niitä. Se itku ei vaan ihan oikeesti enää tuu, vaikka suru on ihan yhtälailla olemassa.

Mun pitäis varmaan mennä tonne muiden kanssa. Jaksaiski. Jos mä saisin päättää, olisin yksin pimeessä hiljaa ja joisin muutaman kaljan. Tai vaikka pari enemmänki. Mut mua ei haluta jättää yksin, eikä mulla oo rahoja hakee kaljaa. Hmph. No kuitenki, mä meen. Pai.